lauantai 21. huhtikuuta 2018

Verdin ja Schillerin täydellinen liitto


21.4.2018 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Luisa Miller The Metropolitan Operasta New Yorkista

The Metropolitan Operan Live in HD -sarjassa nähtiin kauden toiseksi viimeisenä teoksena Luisa Miller, jonka libretto perustuu Friedrich von Schillerin Kabale und Liebe -näytelmään. Mahtava tragedia tarjoaa oopperalle oivalliset raamit ja Verdin loistokas musiikki täydentää kokonaisuuden erinomaiseksi. Rakkauden kiemuroissa liikutaan ja mukana on sopivasti juonittelua, väärinkäsityksiä ja muita oopperoiden perusaineksia. Suosikkini on nautinnollinen loppukohtaus, jossa näyttämölle jää kolme ruumista isäpappojen ihmeteltäväksi...

Tämä The Metin tuotanto sai ensi-iltansa jo vuonna 2001. Elijah Moshinskyn ajaton ja konservatiivinen ohjaus toimii edelleen Gregory Kellen uusintana, kuten myös Santo Loquaston jykevät lavasteet ja puvut. Näkemässäni esityksessä kapellimestarina oli tuttu ja turvallinen Bertrand de Billy. Solistikaarti oli ensiluokkainen ja aivan huikea: Sonya Yoncheva (Luisa), Piotr Beczala (Rodolfo), Plácido Domingo (Miller), Aleksandr Vinogradov (Walter), Dmitry Belosselskiy (Wurm) ja Olesja Petrova (Federica). Yonchevan laulu suorastaan mykisti hetkittäin kauneudellaan ja Beczalan stamina oli monin paikoin jotain aivan hämmästyttävää.

Domingon debyytistä The Metissä tulee pian 50 vuotta ja väliajalla käytiin läpi hänen Verdi-roolinsa. Tallenteelta soinut maestron prime time -vuosien tenorilaulu oli tietenkin jotain muuta kuin tänä päinänä, mutta kyllä 77-vuotiasta(!) konkaria kesti hyvin kuunnella tässä baritoniosassa. Ajoittain hänen laulamisensa vaikutti työläältä, mutta joissakin fraaseissa ja ylä-äänissä Domingo väläytteli entisiä loiston päiviä. Belosselskiy oli hyytävän hieno "pahis" Wurmina. Ja aah, mikä bassojen duetto!

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Minimalistinen oopperakomedia Oulussa


20.4.2018 Tom Johnsonin ooppera The Four Note Opera Oulun teatterissa

Tom Johnson on vuonna 1939 syntynyt yhdysvaltalainen säveltäjä, jonka minimalistinen teos The Four Note Opera kantaesitettiin jo vuonna 1972. Oopperan musiikissa käytetään todellakin vain neljää säveltä - A, B, D ja E. Voisi kuvitella, että tämä käy nopeasti puuduttavaksi, mutta ehei - Johnson varioi mm. melodiaa ja rytmiä niin, että hihasta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia ässiä.

The Four Note Opera on parodia tai satiiri oopperoiden rakenteesta ja sisällöstä sekä esittämisen konventioista. Kokonaisuus oli viihdyttävä ja paikoin hauskakin, mutta ohjaaja Heta Haanperä olisi voinut ottaa aiheesta enemmän irti ja revitellä reilummin. Ooppera esitettiin suomenkielisenä oikein sujuvana käännöksenä. Teos on Oulun konservatorion ja Oulun teatterin tuotanto. Laulun harjoituksesta on vastannut 
Ritva Lehtiniemi-Anundi ja korrepetiittorina on toiminut Laura Heikkilä, joka oli myös esityksen pianisti.

Näkemässäni esityksessä laulaneet oopperastudion opiskelijat olivat Tilda Santapakka, Hanna-Elisa Joki-Luomala, Jukka Tallgren, Tuomas Hallikainen ja Janne Sihvo. Kaikki hoitivat osuutensa ihan asiallisesti ja yhteispeli esityksessä toimi hyvin.

Oopperan jälkeen seurasi pieni konsertillinen musiikkia sello-piano-duon esittämänä. Soittajien nimet ikävä kyllä unohtuivat minulta illan tuntien aikana, sillä ne kerrottiin vain suullisesti. Minikonsertin säveltäjänimiä olivat mm. J. S. Bach, Schubert, Massenet, Elgar ja Sibelius.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Tanssin ja musiikin turha liitto


19.4.2018 Claudio Monteverdin Maria-vesper Kaapelitehtaalla Helsingissä

Vespro della Beata Vergine da concerto composto sopra canti fermi sex vocibus et sex instrumentis eli lyhyemmin ja tutummin Maria-vesper on Monteverdin vuonna 1610 julkaisema kokoelma kirkollista musiikkia. Kokonaisuus on kiehtova, sillä mukana on tukevasti renessanssin polyfoniaan nojaavia osia, mutta myös barokkiin kurkottavia, musiikillisen murrosvaiheen uutta tyyliä edustavia numeroita.

Helsingin Kaapelitehtaan Pannuhallissa koettiin Maria-vesperistä erilainen esitys, jonka ovat tuottaneet Zodiak - Uuden tanssin keskus ja Helsingin Barokkiorkesteri. Tuotannon "äitejä" ovat Anna Mustonen (koreografia) ja Marianna Henriksson (musiikin johto, cembalo ja urut). Esityksessä olivat mukana tanssijat Hanna Ahti, Anna Kupari ja Eleni Pierides, laulusolistit Tuuli Lindeberg, Sirkku Rintamäki, Teppo Lampela, Taavi Oramo, Juho Punkeri ja Jussi Lehtipuu sekä yksitoista HeBO:n muusikkoa.

Esitys yhdisti tanssin ja musiikin ja kutsui "hiljentymään, kuuntelemaan ja lumoutumaan sävelistä, jotka värisyttävät, tuudittavat ja virtaavat paikallaolijoiden kehoissa." Musiikista kyllä lumouduinkin, mutta tanssiosuudet eivät aiheuttaneet minussa minkään lajin väristyksiä. Ammattitanssijoiden esiintymistä oli sinänsä ilo seurata ja ajoittain uskoin jopa ymmärtäväni, mitä liikkeiden oli tarkoitus ilmentää. Mutta jotenkin kornilta ja vaivaannuttavalta näytti se, että laulajatkin laitettiin joissakin numeroissa lavalle hytkymään. Osin kömpelyys saattoi johtui siitä, että laulajilla oli plarit käsissään, jolloin liikkuminen ei ollut luontevaa - ainoastaan Tuuli Lindeberg hallitsi osuutensa ulkomuistista.

Minulle olisi siis riittänyt pelkkä musiikki, mutta tanssitaiteen ystäville esitys arvatenkin tarjosi jotain enemmän. Katsomo oli kivasti kehänä lavan ympärillä, joten kaikilla oli hyvä näkyvyys ja läheinen yhteys esiintyjiin. Kaikki laulajat ansaitsevat kiitettävän arvosanan; erityisesti korviani hivelivät Tuuli Lindebergin ja Juho Punkerin soolo-osuudet. Taavi Oramo yllätti tänä iltana positiivisesti - vanha musiikki tuntuu sopivan hänelle laulajana paremmin kuin uudempi ohjelmisto. Muut solistit tekivät erinomaista työtä hekin, mutta eivät tässä kokonaisuudessa nousseet esille yhtä vahvasti.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Sisällissotaa melodraamamuodossa


18.4.2018 Metsäkansan laulu -melodraama Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Metsäkansan Kulttuuriseuran aloitteesta syntynyt melodraama Metsäkansan laulu sai maailman kantaesityksensä Aleksanterin teatterissa. Tuotannossa ovat mukana myös Opera BOX ja Työväen Musiikkitapahtuma, jossa teos esitetään ensi heinäkuussa.

Melodraaman kertojana on Sakari, Tampereelta taistelujen keskeltä karannut punakaartilainen. Hän palaa kotiseudulleen Valkeakosken Metsäkansan kylään ja käy monologissaan läpi kokemuksiaan sekä muistojaan. Arto Seppälän teksti on hieno ja monitahoinen kokonaisuus, jonka Martti Suosalo esitti riipaisevasti. Niin Sakarin veljen Akselin kuin Pietolan isännän kohtalo koskettaa. Teos onkin Metsäkansan "punaisten ja valkoisten jälkeläisten yhteinen ponnistus vihaa vastaan".

Dramaturgiasta ja ohjauksesta on vastannut Leena Salonen. Ratkaisut ovat hienovaraisia ja esitys lepää täysin Suosalon suvereenin näyttelijäntyön varassa. Hänen käheytynyt, ajoittain särkyvä äänensä toi tekstin tulkintaan tehokkaan lisän. Näyttämöllä syntetisaattorinsa ääressä istui Leif Segerstam, joka on säveltänyt melodraamassa kuultavan musiikin. Hänen soittonsa täydensi hienosti Sakarin vuodatusta ja tunnetiloja - mutta onneksi teos ei ollut läpisävelletty, vaan pelkälle tekstillekin annettiin tilaa. Vaikuttava valaistus oli Max Wikströmin suunnittelema.

Esityksen päätteeksi tekijät kukitettiin punavalkoisilla kimpuilla, mikä oli hieno oivallus.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Mahtava oopperahauskuutus kuninkaallisten kustannuksella


14.4.2018 Markus Fageruddin ooppera Silvia ja Minä Tampereen Raatihuoneella

Elisabet II järjestää kutsut Euroopan kuningattarille, mutta heistä yksi toisensa jälkeen peruu osallistumisensa. Emäntä ehtii jo iloita tilanteesta, mutta paikalle saapuu kuitenkin Silvia, johon Elisabet suhtautuu varsin viileästi. Ensin tarvitaan reilu gin tonic (noin kolme desiä giniä ja ruokalusikallinen tonicia) ja salaa annosteltu terästys Silvian orasmehuun, jotta keskustelu saadaan rullaamaan. Ja saadaanhan se, kun kuningattaret vapautuvat pienessä maistissa - siinä tulee sanottua suorat sanat monista kruunupäistä ja lapsistakin. Tässäpä loistava juoni pienelle koomiselle oopperalle!

Johanna Rusanen-Kartano on joidenkin aiempien rooliensa perusteella armoitettu komedienne, mutta nyt hän nousi kuningatar Elisabetina aivan uudelle tasolle. Käsittämättömän hieno esitys! Varsinkin kasvojen lukuisat vaihtelevat ilmeet ja pienet eleet olivat herkullista seurattavaa. Eikä Riikka Hakola ollut Silviana ollenkaan hullumpi, vaikka laulullisesti hän jäi hieman Rusanen-Kartanon tasosta. Tallenteelta esityksessä oli mukana Walesin prinssi Charles, jonka osuuden lauloi pätevästi Arttu Kataja.

Runsaan tunnin kestänyt ooppera oli osa Tampere Biennalen ohjelmaa. Sen oli säveltänyt Markus Fagerudd ja orkesterina oli nelihenkinen Tampere Raw (viulisti Anna Angervo, sellisti Elina Sipilä, klarinetisti Janne Pesonen ja pianisti Ville Hautakangas). Paikoin Fagerudd oli kirjoittanut niin korkeaa tai hankalaa laulettavaa, ettei tekstistä meinannut saada selvää. Hulvaton libretto oli Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren käsialaa. Brännare oli ohjannut viihdyttävän ja toimivan esityksen, jossa henkilöhahmot liikkuivat taitavasti uskottavuuden ja liioittelun rajoilla. Jälkimmäisen puolelle lipsahdettiin harkiten ja hyvällä maulla.

Esitys oli niin upea, että toivottavasti tekijät vievät sen kiertueelle muihinkin kaupunkeihin!

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Vahva aloitus SibA:n uudelta oopperaensembleltä


13.4.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera La clemenza di Tito Musiikkitalossa Helsingissä

Tituksen lempeys vuodelta 1791 on Mozartin viimeiseksi jäänyt ooppera. Säveltäjä palaa siinä oopperoidensa kehityskaarta ajatellen muutaman askelen taakse päin. Tämä johtunee pitkälti siitä, että kyseessä on tilausteos keisari Leopold II:n kruunajaisiin. Antiikkinen kertomus, henkilöiden sisäisiä tunnemyrskyjä kuvaavat aariat ja cembalolla säestetyt resitatiivit vievät ajatukset barokin oopperoihin.

Olin tavoistani poiketen seuraamassa tuotannon ensi-illan. Pienenä kömpelyytenä näyttäytyi se, että tekstitys saatiin toimimaan vasta kymmenen minuuttia teoksen alun jälkeen. Sibelius-Akatemian Oopperan Tituksen lempeys on vuonna 2017 maisteriopintonsa aloittaneen ensemblen ensimmäinen kokonainen oopperaproduktio. Pidin kovasti Katariina Lahden ohjauksesta, joka onnistui melko rauhallisesta ja perinteisestä yleisilmeestään huolimatta yllättämään muutaman kerran. Esimerkiksi housuroolien esittäjät saivat olla kiinnostavan androgyynisiä henkilöitä, ja Tituksen lempeys näyttäytyi tässä ohjauksessa hieman valikoivana.

Ohjaus piti mielenkiinnon vireänä koko esityksen ajan. Loppuratkaisu oli yksi yllätyksistä: armahdettu Sesto ei pystynyt nousemaan syyllisyydestään, vaan ampui itsensä Titukselta saadulla aseella. Fabian Nybergin lavastus oli kuulemma saanut inspiraationsa roomalaisen elokuvastudion portista. Hänen käsialaansa olivat myös esityksessä nähdyt projisoinnit. Anna Sinkkosen puvustus leikitteli mukavasti eri aikakausilla. Valaistuksen oli suunnitellut Jukka Kolimaa.

Tuotannossa soittaa Lohjan kaupunginorkesteri, mikä oli iloinen yllätys. Kyllähän aiempien SibA:n oopperoiden opiskelijaorkesterit ovat tehneet varsin hyvää työtä, mutta on se niinkin, että ero ammattilaisorkesterin soittoon kuuluu. Ensi-illan johti luotettavasti Markus Lehtinen. Seston Parto, parto -aarian ajaksi ohjaaja oli keksinyt tuoda klarinetistin näyttämölle laulusolistin pariksi. Hieno idea - ja aaria oli muutenkin yksi illan vahvimmista numeroista. Napakasti esiintyneen kuoron, Somnium Ensemblen, oli valmentanut Tatu Erkkilä.

Naissolistit olivat tämän esityksen parhainta antia. Anniona lauloi Ruut Mattila, Serviliana Elisaveta Rimkevitch, Vitelliana Minna-Leena Lahti ja Sestona Rachel McIntosh. Lahti oli paitsi upea laulaja, myös aivan ilmiömäinen näyttelijäkyky ja McIntosh miellytti sävykkäällä äänellään. Heikki Hattusen suoritus Titona oli tänään epätasainen. Hän aloitti horjuvasti (ehkä jännityksen vuoksi?), mutta paransi esityksen aikana. Esimerkiksi aaria Se all'impero sujui jo varsin hyvin. Henri Uusitalo lauloi Publiona varmasti ja komeasti, mutta Mozart-laulun hienostuneisuus oli hukassa. Molemmat miehet tarvitsevat lisäharjoitusta myös näyttelemisessä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Rutiinioperetti Vantaalla


8.4.2018 Emmerich Kálmánin operetti Mustalaisruhtinatar (Die Czárdásfürstin) Kulttuurikeskus Martinuksessa Vantaalla

Olen nähnyt Kálmánin Mustalaisruhtinattaren vain kerran (vuonna 2010), joten oli ihan paikallaan käydä tämänkin klassikon esityksessä pitkästä aikaa. Operetti sisältää säveltäjänsä parhainta musiikkia ja lukuisia tunnettuja hittinumeroita. Operart Jyrki Anttila Oy pyörittää tuotantoaan jälleen tänä ja ensi vuonna eri paikkakunnilla. Minä valitsin Vantaan, sillä samalla pääsi tutustumaan remontin jälkeen uudelleen avattuun Martinus-saliin.

Ikävä kyllä esitys ei tällä kertaa säväyttänyt. Juulia Tapolan ohjaus oli tasapaksu ja rutiininomainen, eikä jaksanut kannatella ennalta-arvattavaa juonta. Viisihenkisen orkesterin voimin musiikki kuulosti melkoisen valjulta. Lauluosuuksien sähköinen vahvistaminen kaikuineen oli aivan kuolleena syntynyt idea, eikä edes balansointi orkesterin kanssa ottanut onnistuakseen. Kaikilla solisteilla olisi kyllä ollut rahkeita laulaa ilman mikrofonia, eikä salin akustiikkakaan olisi ollut esteenä. Puheosuuksissa sähköisestä vahvistamisesta sen sijaan oli hyötyä.

Operetin parasta antia olivat laulusolistit, jotka osasivat asiansa. Johanna Rusanen-Kartano oli upea Sylva Varescu ja Jyrki Anttila vakuuttava Edwin. Ville Salonen onnistui kepeässä Bonin roolissaan ja Jouni Kokora teki Ferinä perusvarmaa työtä. Jenni Hietala oli Stasina minulle uusi ja positiivisesti yllättänyt tuttavuus.