lauantai 18. marraskuuta 2017

Jännittävä lied-sävellyskilpailun finaali


18.11.2017 Lied-sävellyskilpailu 2017:n loppukilpailukonsertti G Livelabissa Helsingissä

Pian 70 vuotta täyttävä Yrjö Kilpinen -seura järjesti ensimmäistä kertaa lied-sävellyskilpailun. Se sai yllättävän suosion, sillä mittelöön saapui peräti 87 teosta! Kilpailun säännöt olivat melko väljät, joten lied-käsitteen rajoja venytettiin aika lailla. Esiraati valitsi kahdeksan finalistia, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa G Livelabin loppukilpailukonsertissa. Säveltäjät esiintyivät vielä tässä vaiheessa nimimerkeillä ja vasta palkintojenjaon yhteydessä paljastettiin, kuka kukin on. Paikalla konsertissa oli muutamia tunnettujakin säveltäjiä, mutta lopulta paljastui, etteivät he kaikki olleetkaan kilpailun finalisteja.

Konsertin ohjelma oli seuraava (säveltäjät siis paljastettiin vasta esitysten jälkeen):
  • Muukalainen Mika Waltarin tekstiin, säveltäjä Tuomas Kettunen; esittäjät mezzosopraano Merja Mäkelä ja pianisti Kiril Kozlovsky
  • Ljus och skugga -sarja (5 laulua) Edith Södergranin teksteihin, säveltäjä Jukka Ollila; esittäjät sopraano Kaisa Ranta ja pianisti Ilkka Paananen
  • Laulutunti-sarja (3 laulua), runoilijoina Teemu Manninen, Marko Niemi ja Anja Erämaja, säveltäjä Joonas Pohjonen; esittäjät mezzosopraano Essi Luttinen ja Kiril Kozlovsky
  • Sitten kun toinen meistä Lassi Nummen tekstiin, säveltäjä Mikko Heiniö; esittäjät bassobaritoni Nicholas Söderlund ja Ilkka Paananen
Lyhyen tauon jälkeen kuultiin loput neljä teosta:
  • Liian painavia delfiineiksi -sarja (2 laulua), runoilijana Katriina Ranne, säveltäjä Inkeri Jaakkola; esittäjät Mäkelä ja Kozlovsky
  • Yksinäinen soutaja Einari Vuorelan runoon, säveltäjä Juha Lehmus; esittäjät Ranta ja Paananen
  • Four songs to the poems by William Blake -sarja, säveltäjä Vladimir Agopov; esittäjät Luttinen ja Kozlovsky
  • Tidens ordning -sarja (5 laulua) Oscar Rossin runoihin, säveltäjä Cecilia Damström; esittäjät Söderlund ja Paananen

Kaikkien esitysten jälkeen tuomaristo eli pj Eero Hämeenniemi, Virpi Hämeen-Anttila, Michael Kraus ja Martti Raide lähtivät tuumimaan päätöstään ja salissa kuultiin sillä välin mielenkiintoisia haastatteluja.

Tuomariston nopeasti syntynyt päätös oli seuraava: pääpalkinnon sai Vladimir Agopov ja Einojuhani Rautavaara -palkinnon Joonas Pohjonen. Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalin konserttipalkinnon saivat Juha Lehmus ja Jukka Ollila. Loput neljä finalistia saivat kunniakirjat. Vaikka tämä olikin sävellys- eikä esityskilpailu, niin panin merkille että duo Luttinen-Kozlovsky esitti molemmat kärkeen rankatut teokset.

Hienoja olivat kaikki finaalikappaleet, mutta kovin vakavia - olikohan edes finaalin ulkopuolelle raakatuissa teoksissa hauskempia ja kepeämpiä lauluja? Vaan ehkä se on niin, että vakavista, dramaattisista ja jopa traagisista teksteistä syntyy usein kestävämpiä liedejä. Toki joissakin nyt kuulluissa lauluissa pilkahteli vähän huumoria, selkeimmin Pohjosen teoksessa.

Agopovin laulusarja oli minun suosikkini ja ansaitsi voittonsa. Se oli ammattitaitoinen kokonaisuus, jonka kaikissa osissa oli hieno kerronnallinen kaari. Päätösnumero oli erityisen vaikuttava. Pohjonen oli valinnut taitavasti yhteensopivat tekstit, vaikka ne olivat kaikki eri runoilijoilta. Näennäisen yksinkertainen Superpartneri oli aivan herkkupala. Lehmuksen sävellys oli tyylikäs ja haikea kappale, jossa tekstin ja musiikin liitto toimi erinomaisesti. Ollilan laulusarja oli hyvin kaunista, tasapainoista ja yhdessä Lehmuksen sävellyksen kanssa kaikkein perinnetietoisinta musiikkia näistä finaalikappaleista.

Ilman palkintoa jääneistä teoksista oli Heiniön synkeästi alkanut sävellys oikein toimiva - se tavoitti oivallisesti Nummen hieman omituisen huumorin ja lakonisuuden. Kettusen moderni sävellys toi mieleen melkein ennemmin monologioopperan kuin liedin ja sen piano-osuus oli kovin yksinkertainen. Jaakkolan musiikki oli ilmeikästä ja dramaattistakin, mutta tekstit olivat tämän kokonaisuuden heikko kohta. Damström oli valinnut kiinnostavia runoja ja seurasi monitahoisia tekstejä hienosti. Musiikissa oli lainoja Sibeliukselta - ainakin Kaiutar ja Ristilukki erottuivat selvinä.

Palkintojenjaon jälkeen oli vielä vuorossa lied-jamit, jossa tuomaristokin pääsi esiintymään. Kansallisoopperan vierailijana tuttu itävaltalainen Michael Kraus esitti aivan herkullisesti Wolfin Abschiedin Ilkka Paanasen kanssa. Ja hän oli vieläpä opetellut melko pitkän juonnon ulkoa suomeksi! Toisena Jaakko Kortekangas ja tuomariston virolaisjäsen Martti Raide esittivät Ester Mägin Haiku-laulusarjan.

Seuraavaksi kuultiin Kaisa Rannan ja Ilkka Paanasen esityksenä Heino Kasken kaunis laulu Olis vierellä hän. Nicholas Söderlundin ja Paanasen numerona oli Juhani Haapasalon Soi hiljaisuus. Ja päätökseksi Virpi Hämeen-Anttila luki Eeva-Liisa Mannerin runon, jonka päälle Eero Hämeenniemi soitti mahtavan hienon pianoimprovisaation.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Novelliklassikko ensi kertaa näyttämölle


17.11.2017 Kuolema Venetsiassa -näytelmä Kansallisteatterissa Helsingissä

Thomas Mannin (1875-1955) tunnettu novelli Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig) vuodelta 1912 on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Moni muistaa Luchino Viscontin ikonisen elokuvan, harvempi tuntee Benjamin Brittenin oopperan, mutta teatterisovituksiin on voinut törmätä useinkin. Tosin ei Suomessa, sillä esimerkiksi Kansallisteatterin ohjelmistoon teos pääsi ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna (ensi-ilta oli huhtikuussa).

Esityksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle dramatisoinut ja ohjannut Michael Baran onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Mannin monitulkintaisuus ja syvyys tuodaan katsojaa lähelle; tapahtumat muodostavat yhtenäisen ja loogisen kokonaisuuden. Näytelmässä on pysähtyneitäkin hetkiä, joiden yli kertomuksen jännite säilyy voimakkaana kuin ihmeen kaupalla. Näyttämölle valuva ajan hiekka on puhutteleva yksityiskohta. Liian kovalla soitettua Nina Hagenin saksankielistä My Way -rockversiota en sen sijaan tajunnut.

35-vuotista taiteilijauraansa juhliva Jukka Puotila tekee Gustav von Aschenbachina tyylikkään ja kiinteän roolityön, ja vaikuttava on Jukka-Pekka Palonkin esiintyminen kertovana kirjailijana. Konkarinäyttelijöiden intensiivisyys ja keskinäinen vuorovaikutus on mykistävän hienoa. Näyttämöllä on myös sellisti Artturi Aalto, jonka soittama musiikki (mm. Philip Glassia ja György Ligetiä) tukee hienosti kokonaisuutta. Tarja Simone on suunnitellut kauniin lavastuksen ja puvut, valaistus on Ville Toikan käsialaa.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ackté-ooppera vihdoinkin Helsingissä


12.11.2017 Ilkka Kuusiston ooppera Aino Ackté Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kansallisooppera tilasi vuonna 2011 valmistuneen Aino Ackté -oopperan juhlistamaan 100-vuotista taivaltaan. Silloinen taiteellinen johtaja Mikko Franck päätyi kuitenkin hylkäämään teoksen ja sen tilalla esitettiin Aarre Merikannon Juha. Peruuntumisen syyksi kerrottiin julkisuuteen se, ettei teos ollut dramaturgisesti riittävän valmis, vaan libretto olisi vaatinut vielä jatkotyöstämistä - ja tähän ei tuotantoaikataulu enää antanut mahdollisuutta.

Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ESMO ry sai onneksi yhteistyökumppaniensa kanssa teoksen näyttämölle monen vuoden odotuksen jälkeen. Ooppera sai kantaesityksensä lokakuussa Savonlinnassa, nyt marraskuussa on jatkona pari esitystä Helsingissä ja vielä joulukuun alussa teos nähdään uudelleen Savonlinnasalissa. Aleksanterin teatteri sopi oivallisesti esityspaikaksi, sillä olihan Aino Ackté yksi Kotimaisen Oopperan perustajista.

Käsiohjelman mukaan Martina Roos on muokannut Pentti Savolaisen ja Juha Kandolinin alkuperäistä librettoa, mutta kuulijalle jää arvoitukseksi, että missä määrin. Kovin suurta vaikutusta tämäkään versio ei minuun tehnyt, ja voin hyvin ymmärtää miksi Franck päätyi hyllyttämään sen. Libreton heikkouksia ovat esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus ja Aino Acktén elämänvaiheiden kaavamainen kuvaus. Monet dramaturgiset mahdollisuudet jätetään käyttämättä, tai kuitataan ohimenevästi. Acktén räiskyvä persoona ja hänen elämänsä monet käänteet olisivat kyllä antaneet mahdollisuuksia todella meheviin kohtauksiin.

Ilkka Kuusiston musiikki on tässä oopperassa vaihtelevaa, jopa hieman irralliseen ja häiritsevään pomppimiseen saakka. Vallitsevasta romanttisesta sointimaailmasta siirrytään milloin tanssirytmeihin, milloin jazz-kuvioihin. Lainoja ja viittauksiakin on jonkin verran. Kokonaisuutena sävellys on hyväntuulista ja enimmäkseen kepeää "käyttömusiikkia", josta ei jää suurempia muistijälkiä. Poikkeuksena on toisen näytöksen hulvaton Ooppera, hyi saatana! -numero, joka jäi tehokkaasti korvamadoksi jo lokakuussa kuullessani sen ensimmäistä kertaa. Oopperan musiikin oli sovittanut pienelle orkesterille Matti Makkonen. Jonas Rannila johti ammattitaitoisesti ESMO-ensembleä ja Savonlinnan eri kuorojen jäsenistä koottua oopperakööriä.

Miksi niin monissa henkilöistä kertovissa oopperoissa ladotaan peräkkäin hirmuinen määrä valittuja (ja usein toisistaan irrallisia) elämänvaiheita tai tapahtumia? Olisiko se vaan helpoin eli vähimmän vastuksen tie? Ohjaajalle tällainen tarjoaa aika vähän materiaalia ja lopputulos voi olla valju. Juulia Tapolan ohjaus tyytyi kuvittamaan Acktén elämän kronologisesti eteneviä kohtauksia, eikä henkilöohjauskaan saa minulta kiitettävää arvosanaa. Tämän tuotannon lavastus ja puvut olivat Anne Peltosen ja valaistus Patrik Engströmin suunnittelemia.

Nimiroolissa Aino Ackténa lauloi Päivi Pylvänäinen. Hänen suorituksensa oli sinänsä hyvä, mutta ei katsoja kyllä päässyt Acktén pään sisälle kovinkaan syvälle. Anu Ontronen sen sijaan eli ja tunsi ja myös ilmensi näitä vahvemmin Emmy Achtén osassa. Hienoa näyttelemistä häneltä! Joonas Asikainen lauloi vakuuttavasti Albert Edelfeltinä, mutta oli nuorta maalaria esittäessään melkein yhtä jäykkä kuin kuolemaa odottanut Edelfelt oopperan loppupuolella. Heikki Halinen ei tällä kertaa säväyttänyt aviomies Heikki Renvallina. Juha Kotilainen onnistui laulunopettaja Duvernoyna ja Niall Chorell oli koominen kyky oopperanjohtaja Gailhardina. Muissa rooleissa olivat mm. Hannu Forsberg (Sir Thomas Beecham), Jari Pylväinen (Oskar Merikanto) ja Timo Turunen (Edvard Fazer).

Hienoa, että kaikkien tänä vuonna nähtyjen suurmiespönötysten sekaan mahtui edes yksi suomalaisesta naisesta kertova ooppera!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kokkolan Ooppera lunasti kovat odotukset - ja ylittikin ne!


11.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera L'étoile du nord Musiikkitalossa Helsingissä

Vuosina 1791-1864 elänyt Giacomo Meyerbeer (synt. Jakob Liebmann Meyer Beer) oli alkuperältään saksanjuutalainen, mutta teki pääosan urastaan Pariisissa. Säveltäjän varhaisimmat oopperat, kaksi saksankielistä ja kahdeksan italiankielistä, ovat nykyisin todellisia ohjelmistoharvinaisuuksia. Ranskan vuosien teokset, etenkin grand opérat, ovat pikku hiljaa alkaneet tehdä varovaista paluuta Euroopan oopperataloihin. Säveltäjän pitkästä "unohduksesta" saamme kiittää Richard Wagneria opetuslapsineen ja natseja. Koominen ooppera L'étoile du nord (suom. Pohjantähti) vuodelta 1854 on edelleen suuri harvinaisuus; Wikipedian mukaan Opera Raran vuoden 1975 esityksen lisäksi teos on päässyt näyttämölle vain Wexfordin festivaalilla Irlannissa vuonna 1996 - ja nyt Suomessa!

Pohjantähden päätyminen Kokkolan Oopperan ohjelmistoon on onnellisen sattuman, sitkeän salapoliisityön ja taiteellinen johtaja Anu Komsin päättäväisyyden tulosta. Tuotanto sai ensi-iltansa Kokkolassa heinäkuussa, mutta onneksi nyt tarjottiin mahdollisuus nähdä teos myös Helsingissä. Katsomo ei yllättäen ollut täynnä, mihin saattoi vaikuttaa totutusta poikennut lippujen hinnoittelu (liput kaikkiin katsomon osiin olivat samanhintaisia).

Ja sitten suitsuttamaan: En ole pitkään aikaan nauttinut Suomessa oopperaesityksestä näin kokonaisvaltaisesti kuin nyt! Pidin tässä paketissa aivan kaikesta: Meyerbeerin musiikki oli kertakaikkisen ihanaa, värikästä ja kekseliästä - ja kapellimestari Sakari Oramo orkestereineen osasi toden totta ottaa siitä kaiken irti. Urkuparvelle (joka odottaa edelleen niitä urkuja) sijoitettu vaskisektio oli hyvä keksintö. Oopperan alkupuolella ollut suomalaisten juomalaulu ja kansantanssikohtaus hymyilyttivät hieman, sillä ei niistä kyllä suomalaisia sävyjä löytänyt hakemallakaan. Taisi tämä maailmankolkka ja sen kansanmusiikki olla Meyerbeerille aika vieraita... Mutta libretisti Eugène Scribe oli selvästi lukenut tai kuullut yhtä sun toista, kun osasi sijoittaa alun tapahtumat Viipurin lähellä olevaan suomalaiskylään ja kohottaa maljat Suomelle, vaikka itsenäisyyshaaveemme eivät vielä olleet kovin pitkällä 1850-luvulla. Ja ainakin suomalaisten juomatapojen maine näyttää kiirineen Pariisiin saakka!

Orkesteri oli sijoitettu lavan keskelle ja pääosa actionista tapahtui lavan korotetulla kaarevalla takaosalla. Ohjaaja Maria Sid hyödynsi mukavasti konserttisalin tarjoamia rajallisia mahdollisuuksia. Visuaalista ilmettä lisättiin projisoinneilla, sillä perinteistä lavastusta ei ollut. Myöskään varsinaista tekstitystä ei ollut, mutta harvakseltaan heijastetut, vanhojen mustavalkofilmien tyyliset välitekstit taustoittivat ja selittivät keskeisissä kohdissa lavan tapahtumia. Ratkaisu oli erittäin toimiva, kun puhutut osuudet oli karsittu tästä tuotannosta pois. Sid annosteli esitykseen huumoria tyylikkäästi; vähän reilummalla kädellä sitä oli Katariinan ja Pétersin varjoteatterikohtauksessa lakanan takana. Ja sekin oli aivan mainio!

Pohjantähdessä käytetty kuoro oli melko pieni, mutta hämmästyttävän iskevää, täyteläistä ja voimakasta laulua siitä irtosi. Esityksen tähti oli Catherinen eli viipurilaisen Katariinan roolin tehnyt Anu Komsi. Hänen huikeita koloratuurejaan ei vaan väsy kuuntelemaan! Ja Meyerbeer ei todellakaan ole pihistellyt niiden kanssa - osansa sai myös toisen sopraanon eli Prascovian rooli. Sen lauloi moldovalainen Anna Palimina, joka hurmasi minut äänellään ja esiintymisellään täysin. Ah!

Kirvesmieheksi ja myöhemmin kapteeniksi naamioitunut Péters eli Pietari Suuri oli Michael Leibundgut. Hän aloitti jotenkin samean ja vaisun kuuloisesti, hetkittäin laulussa oli huojuvuuttakin, mutta suoritus parani esityksen kuluessa. Herman Wallén onnistui Ismail Danilowitzin osassa ja Oliver Kuusik teki ihan pätevää työtä Georges Skawronskina. Heikki Kilpeläisen täyteläistä laulua oli ilo kuunnella Gritzenkona. Pienemmissä osissa "kanttiinityttöinä" olivat Johanna Lehesvuori (Nathalie) ja Annastiina Tahkola (Ékimona).

lauantai 11. marraskuuta 2017

Mukava uusi lastenooppera Kauniaisissa


11.11.2017 Cecilia Damströmin ooppera Dumma kungen Uudessa Paviljongissa Kauniaisissa

Musikinstitutet Kungsvägen tuotti Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumana uuden lastenoopperan. Sen on säveltänyt Cecilia Damström, näppärä libretto on Monica Vikström-Jokelan kynästä ja tämän produktion ohjauksesta on vastannut Seija Metsärinne.

Dumma kungen käsittelee hyvin ajankohtaista aihetta: uskallusta kohdata uusia ja vieraita asioita, tarkemmin sanottuna ihmisiä. Ohjaus toimi mukavasti ja ylläpiti nuorimmankin yleisön mielenkiintoa koko tunnin ajan. Pientä orkesteria johti Kristian Nyman ja lapsikuorojen (Canzona, Cavata B) laulajat yllättivät hyvällä tasollaan. Kohottavasta loppulaulusta en pitänyt, mutta minä en ehkä ollutkaan ihan kohderyhmää...

Solisteina kuultiin Kungsvägenin oopperastudion oppilaita. Muutamissa rooleissa on kaksoismiehitys, ja kun käsiohjelmassa ei kerrottu ketkä tänään olivat lauluvuorossa, niin jouduin arvailemaan (toivottavasti seuraavat nimet ovat oikein!). Filip Werthmann oli kuninkaana varsin hyvä, mutta diktion selkeydessä ja äänen kuuluvuudessa on vielä parannettavaa. Lilja Palmgren oli temperamentikas kuningatar ja Jennifer Holmberg hyvin näytellyt reportteri Ringa Rask. Aurora Djupsjöbackalla (poliisi) on hyvin kaunis äänimateriaali. Nuori Linus Laurén oli vielä epätasainen Tinder, mutta Mirva Echevarria (Ben) suoriutui roolistaan kunnialla. Roberto Cacciatore oli komeaääninen ministeri Mys.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Meyerbeerin uskonsotaooppera


9.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera Les Huguenots Erkel-teatterissa Budapestissa

Olisikohan Keski-Euroopassa aluillaan pieni Meyerbeer-renessanssi, kun säveltäjän harvoin esitettyjä teoksia on putkahtanut useiden oopperatalojen ohjelmistoon? Unkarin Valtionooppera toi kylläkin näyttämölle tunnetuimman ja nykyisin eniten esitettävän Meyerbeerin oopperoista, sillä Hugenotit sopi hyvin reformaation juhlavuoden ohjelmistoksi. Esitykset ovat Valtionoopperan uudemmassa (vain vähän yli satavuotiaassa) Erkel-teatterissa, sillä perinteikäs Oopperatalo on parhaillaan remontissa.

Viisinäytöksinen Hugenotit on puhdaspiirteinen grand opéra, joka alkaa neljän tunnin kestollaan käydä jo hieman istumalihaksien päälle. Ranskan uskonsotien aikaan sijoittuva teos sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1836. Ooppera alkaa Lutherin Jumala ompi linnamme -virrellä, josta siirrytään sujuvasti Bacchuksen ja iloisen elämän ylistämiseen. Hilpeä tunnelma haihtuu pian, kun katolilaisten ja protestanttien (eli hugenottien) hauras rauha alkaa rakoilla. Tapahtumat huipentuvat Pärttylinyön karmeaan verilöylyyn elokuussa 1572. Mutta miten kävi eri uskonleireihin kuuluville Valentinelle ja Raoulille - saivatko he toisensa?

János Szikora oli ohjannut harkitun perinteisen produktion, joka toimi erinomaisesti. Balázs Horesnyin lavastuksessa käytettiin liikuteltavia ja nostettavia pahvikulisseja, jotka veivät ajatukset barokin ajan tai vieläkin vanhempaan teatterimaailmaan. Yvette Alida Kovács oli suunnitellut näyttävät epookkipuvut. Kapellimestari Oliver von Dohnányi hallitsi hommansa ja jaksoi pitää vireen yllä koko pitkän oopperan ajan.

Varsin hyvin olivat budapestilaiset onnistuneet roolituksessakin. Klára Kolonits oli aivan huikea kyky kuningatar Marguerite de Valoisina. Gergely Boncsér teki hyvän roolityön Raoul de Nangisina ja Gabriella Létay Kiss oli monitahoinen Valentine. Maininnan ansaitsevat myös Gabriella Balba (Urbain), Antal Cseh (Le Comte de Saint-Bris) ja Géza Gábor (Marcel).

torstai 9. marraskuuta 2017

Juonittelua ja veljesvihaa Schillerin ja Verdin tapaan


8.11.2017 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri Volksoper Wienissä

Verdin I masnadieri eli Rosvot - tai tässä tapauksessa Die Räuber, sillä Wienin Volksoper esitti teoksen tietenkin saksaksi - on hurja ooppera. Andrea Maffein libretto perustuu Schillerin samannimiseen näytelmään, josta ei puutu dramaattisia tapahtumia. Kreivi Maximilianin poika Franz juonittelee pelatakseen veljensä Karlin pois kuvioista ja saadakseen isänsä ennenaikaisesti hautaan - ja päästäkseen itse vallankahvaan kreiviksi. Karl päätyy rosvojoukon johtajaksi ja murhamieheksi. Hänen entinen rakastettunsa Amalia, jota Franz havitteli itselleen, kuolee tietenkin oopperan lopussa. Ei siis happy endiä tässä tarinassa!

Alexander Schulinin ohjaus ja Bettina Meyerin lavastus olivat yksinkertaisia ja mutkattomia, mutta toimivat tässä tapauksessa hyvin ilman pitkästymisen vaaraa, sillä Verdin musiikki oli niin tavattoman vaihtelevaa ja mukaansatempaavaa. Bettina Walterin puvut nousivat tässä produktiossa hyvin esille. Jac van Steen oli temperamentikas ja eläytyvä kapellimestari, joka todella sytytti ja innosti soittajia. Ooppera sisältää muutamia oikein hienoja bel canto -numeroita. Roland Lindenthal soitti näyttämöllä kauniin soolosello-osuuden osana alkusoittoa. Volksoperin kuoron miehet lauloivat komeasti rosvojoukkona.

Teoksen pieni solistikaarti oli erinomainen: 70-vuotias bassokonkari Kurt Rydl lauloi väkevästi, mutta ehkä puolikuolleena kreivinä äänessä oli voimaa ja vahvuutta hippunen liikaa. Vincent Schirrmacher ilmensi hienosti Karlin eli vanhemman pojan tunnetiloja. Alik Abdukayumov lauloi Franzina eli nuorempana poikana vakaasti, mutta kaikesta päätellen saksa ei ole hänen äidinkielensä, sillä sana- ja ääntämisvirheitä sattui melkoisen paljon. Upea Sofia Soloviy lauloi Amalian osan kuin enkeli. David Sitka (Hermann) ja Christian Drescher (Roller) onnistuivat pienemmissä rooleissaan.

Verdin oopperatuotannossa on monia helmiä, joita esitetään nykyisin kovin harvoin. Omasta mielestäni tällaisia ovat esimerkiksi Luisa Miller, Stiffelio ja I masnadieri. Esimerkiksi Kansallisoopperassamme ei ole koskaan esitetty yhtäkään näistä oopperoista, mutta Rigolettoa, La traviataa ja muita kestosuosikkeja kyllä veivataan parin-kolmen vuoden välein. Olisikohan aika monipuolistaa suomalaisten Verdi-tuntemusta?