lauantai 23. syyskuuta 2017

Fagerlundin Höstsonaten on parasta nykyoopperaa aikoihin!


23.9.2017 Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan päänäyttämölleen tilaamat uudet teokset eivät aina ole olleet taiteellisesti tai toteutukseltaan huipputasoa - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2016 Indigo. Suomi 100 -juhlavuoden kantaesitystä tilatessaan Lilli Paasikivi heitti onneksi sellohevimiehet ja muut yleisön kosiskelut tai erikoisuuden tavoittelut syrjään ja tilasi "oikean" oopperan Sebastian Fagerlundilta. Tässä tuotannossa kaikki osat onnistuivat!

Kuten arvata saattaa, perustuu Höstsonaten eli Syyssonaatti Ingmar Bergmanin samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Gunilla Hemming oli laatinut libreton elokuvakäsikirjoituksen pohjalta. Libretossa oli tiivistetty kahden vammautuneen naisen, Charlotten ja Evan, äidin ja tyttären, ongelmallinen suhde ja yritys purkaa tai normalisoida sitä. Dialogi toimi erinomaisesti; olisin jopa sitä mieltä, että paremmin kuin elokuvassa! Sekä ohjaus että lavastus olivat Stéphane Braunschweigin, ja molempia leimasivat vähäeleisyys, selkeys sekä pienet harkitut yksityiskohdat. Puvut oli suunnitellut ohjaajan luottohenkilö Thibault Vancraenenbroeck ja valaistuksen Marion Hewlett.

Fagerlundin musiikin kuvailemiseen on vaikea löytää sanoja - niin intensiivistä ja merkityksellistä se oli jo mahtavasta alkusoitosta lähtien. Yksi illan tähdistä oli ilman muuta John Storgårds, joka teki kapellimestarina todella huikeaa työtä. Että sainkin pitkästä aikaa nauttia nykyoopperan musiikista näin paljon! Tärkeä osa kokonaisuutta olivat tietenkin ensiluokkaiset solistit: Charlottena loisti ylväs ja itsetietoinen Anne Sofie von Otter ja Evana katkeruuttaan purki psykologisesti latautunut Erika Sunnegårdh. Huippusuoritukset molemmilta! Tommi Hakala onnistui ristiriitaisen Viktorin osassa ja Helena Juntunen häikäisi Helenana, vaikka hänellä olikin laulettavaa vain vähän. Nicholas Söderlund jäi Leonardona lähinnä statistin osaan. Teoksessa oli mukana myös kuoro, joka toimi Charlotten kuvitteellisena yleisönä.

Höstsonaten on saanut jo huomiota maailmalla, joten toivottavasti teos pääsee näyttämölle muuallakin. Oli se vaan niin upea!

Hindemithin pienoisoopperat eivät säväyttäneet


23.9.2017 Paul Hindemithin oopperat Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa Helsingissä

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä nähtiin kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa 1920-luvulta. Molemmat teokset oli kääntänyt suomeksi ja sovittanut Laura Pyrrö. Kokonaisuus alkoi Hindemithiä esittäneen Petri Bäckströmin hauskalla prologilla sekä Tiina Korhosen (piano) ja Katja Sirkiän (huilu) soittamalla Hindemithin Huilusonaatin ensimmäisellä osalla. Samalla duolla hoidettiin myös ensimmäisen oopperan musiikki.

Oopperaosuuden aloitti Hin und zurück, joka on säveltäjänkin mukaan "vain" musiikillinen sketsi. Aamiaistouhujen keskelle saapuva kirje paljastaa Helenen (Laura Pyrrö) uskottomuuden aviomiehelle ja Robert (Petri Bäckström) ampuu vaimonsa. Professori (Margit Westerlund) ja sairaanhoitaja (Mari Hautaniemi) saapuvat paikalle ja toteavat Helenen kuolleeksi. Katuva ja syyllisyyttä poteva Robert tekee itsemurhan. Tässä vaiheessa hulvattomasti puettu jumalhahmo Viisas mies (Jouni Bäckström) saapuu lavalle ja kääntää tapahtumat kelautumaan alkupisteeseen. Itse en ymmärtänyt lainkaan, miksi ohjaaja Ville Saukkonen ei tyytynyt tähän, vaan ooppera oli muutettu muotoon Sinne ja takaisin ja sinne ja takaisin, eli koko soppa toistettiin kahdesti. Mukana teoksessa olivat myös tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman pidempi Sancta Susanna, jota ei ilmeisesti ole esitetty Suomessa ennen tätä produktiota. Tämä psykologinen draama miellytti minua paljon enemmän kuin aluksi nähty pitkitetty vitsi. Sisaret Susanna (Laura Pyrrö) ja Klementia (Mari Hautaniemi) joutuvat tai pääsevät todistamaan yöllistä lemmenkohtausta  luostarin puutarhassa. Nuorten (tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) seksuaalisuus ja häpeilemättömyys kuohuttavat sisaria. Susanna alkaa kuulla ääniä ja riisuu hurmoksessa kaapunsa, myös Klementia riisuutuu tässä versiossa ja ilmassa on eroottista latausta. Mutta tietenkin ilon tulevat pilaamaan muut sisaret vanhan nunnan (Margit Westerlund) johdolla...

Ville Saukkosen ohjaus on jälkimmäisessä oopperassa hienovarainen ja jättää paljon tulkittavaa katsojalle. Itse pidän tällaisesta, ettei kaikkea väännetä rautalangasta ja selitetä valmiiksi. Orkesterissa soittivat Korhosen ja Sirkiän lisäksi urkuri Matti Oikarinen sekä viulistit Olivia Holladay ja Sini Virtanen. Näinkin pienellä kokoonpanolla saatiin aikaan ihan mukava kuulokuva.

Laura Pyrrö onnistui osuuksissaan varsin hyvin, mutta muille solisteille annan tänään vain tyydyttävän arvosanan. Tai Petri Bäckström ei ansaitse ehkä sitäkään. Kuka kertoisi miehelle, ettei nykyinen ääniala enää riitä tenoritehtäviin entiseen malliin - hän kun ei itse näytä asiaa tiedostavan. Ja tuolle tavattoman rumalle vibratolle pitäisi myös tehdä jotain!

Hyvien solistien Rigoletto


22.9.2017 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Kansallisoopperassa Helsingissä

Tajusin tässä päivänä muutamana, että viimeksi näkemästäni Verdin Rigoletton esityksestä on kulunut jo viisi vuotta. Teosta esitetään par'aikaa Kansallisoopperassa, joten olisi aika ja sopiva tilaisuus verestää muistoja. Georg Rooteringin ohjaus sai ensi-iltansa jo 2008, mutta tätä tuotantoa en ole käynyt katsomassa aiemmin. Nyt pyörivän repriisin ovat uusintaohjanneet Rauno Marttinen ja Riikka Räsänen.

Rootering tuo 1500-luvun Mantovan tapahtumat lähelle nykypäivää tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Toteutus ei (erään näkemäni modernisoinnin tavoin) sorru mässäilemään seksillä ja väkivallalla, vaan ne ovat läsnä eleettömästi ja osin etäännytettyinä. Mark Väisäsen lavastus ja puvut muodostavat harkitun kokonaisuuden; ehkä lavalla ollut auto oli kuitenkin vähän liikaa tässä kontekstissa. Valaistuksen oli suunnitellut Timo Alhanen. Kapellimestarina toimi vanha tuttu Pietro Rizzo, jonka johdolla homma kyllä hoitui. Hän antoi hienosti balansoimalla tilaa laulajille ja sai orkesterin vaihtamaan tarvittaessa sävyä silmänräpäyksessä.

Illan kruunasivat erinomaiset solistit. Kosovolainen Rame Lahaj oli minulle uusi tuttavuus, joka lunasti jo oopperan alussa (Questa o quella) paikkansa Mantovan herttuana. Hän eläytyi hienosti rooliinsa röyhkeänä hallitsijana, joka kohtelee naisia lähes kertakäyttöesineinä. Lahaj oli laulullisesti vahva ja ilmaisuvoimainen tenori, jota oli ilo kuunnella. Rigolettona lauloi islantilainen, jo pitkään Saksassa vaikuttanut Olafur Sigurdarson. Hän teki hovinarrista riipaisevan tulkinnan, johon syntyi hieno jännite.

Gildana tässä tuotannossa oli venäläinen Irina Dubrovskaya, joka vieraili pari vuotta sitten Kansallisoopperassa Don Pasqualen Norinana. Hän teki roolissaan uskottavasti matkan viattomasta, rakastuneesta tytöstä osansa saaneeksi naiseksi. Edes herttuan petollisuus ei horjuta Gildan rakkautta, vaan hän päätyy uhraamaan itsensä miehen puolesta. Ja miten kauniisti Dubrovskaya lauloikaan osuutensa - esimerkiksi Caro nome oli aivan fantastinen!

Koit Soasepp oli mies paikallaan jäyhänä Sparafucilena ja Niina Keitel ristiriitaisena Maddalenana. Heikki Aallon Monterone olisi tarvinnut hieman lisää ytyä ja eläytymistä kirouksensa langettamiseen. Pienemmissä rooleissa olivat mm. Andrus Mitt (Cepranon kreivi), Johanna Lehesvuori (Cepranon kreivitär), Jussi Merikanto (Marullo), Juha Riihimäki (Borsa) ja Maria Lenart (Giovanna).

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kapsäkin aurinkoinen lauantaimatinea


16.9.2017 Mari Palo, sopraano, Ville Salonen, tenori & Janne Hovi, piano Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä

Kapsäkin parituntisessa lauantaimatineassa kuultiin monenlaista musiikkia: oopperaa, operettia, musikaalia, elokuvamusiikkia, ja pari muutakin laulua mahtui mukaan. Esiintyjinä olivat sopraano Mari Palo, tenori Ville Salonen ja pianisti Janne Hovi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon ohjelma oli seuraava:
- Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka (Palo)
- Lenskin aaria Kuda, kuda Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin (Salonen)
- Laurettan aaria O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi (Palo)
 
- Muistathan kai Kálmánin operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)
- Rakkaus on kuitti (Ganz ohne Weiber geht die Chose nicht) operetista Mustalaisruhtinatar (Salonen)
- Vait' on huulet Lehárin operetista Iloinen leski (duetto)
- Volgalaulu Lehárin operetista Perintöruhtinas (Salonen)
- Vilja-laulu operetista Iloinen leski (Palo)
- Niin mielelläin suutelen (Gern hab' ich die Frau'n geküsst) Lehárin operetista Paganini (Salonen)
- Riemumielin rinta tahtoo...Pienet enkelit ne laulaa (Tanzen möcht' ich...Tausend kleine Engel singen) operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)


Väliajan jälkeen kuultiin seuraavat numerot:
- Art is Calling for Me Victor Herbertin musikaalista The Enchantress (Palo)
- Nils-Erik Fougstedtin Romanssi (Salonen)
- Toivo Kärjen Laulava sydän (Palo)
- Rauli Somerjoen Valot (Palo)
- Candiden aaria Tääkö on elämän tarkoitus (Nothing more than this) Leonard Bernsteinin operetista Candide (Salonen)
- I could have danced all night Frederick Loewen musikaalista My Fair Lady (Palo)
- Alfredin laulu Jim Steinmanin musikaalista Vampyyrien tanssi (Salonen)
- Yo soy Maria Astor Piazzollan tango operitasta Maria de Buenos Aires (Palo)
- All I Ask of You Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus (duetto)
- ylimääräisenä Francesco Sartorin Con te partirò (duetto)

Kapsäkki oli tätä konserttia varten täyttänyt permannon pöydillä, joiden ääressä yleisö istui. Naulakon viereen oli avattu baari, josta ostettuja juomia saattoi nautiskella esityksen aikana. Kiva idea! Kuohuviinin tilaaminen saattoi olla vikatikki, sillä se taisi herkistää allekirjoittanutta niin, että muutama ensimmäinen numero aiheutti jopa liikuttumista. Huh huh, onneksi vaikutus haihtui pian...

Mari Palo oli tänään huikeassa vedossa ja tarjosi useita nautinnollisia esityksiä. Mieleenpainuvimpia olivat ehkä The Enchantress- ja Maria de Buenos Aires -numerot. Hän todella muuttui Mariaksi olemustaan myöten! Ville Salosen laulussa oli jokusen kerran pientä horjuvuutta, mutta kokonaisuutena hänenkin osuutensa sujui hyvin ja tänään yläsäveletkin aukesivat ihan komeasti. Viihdyttävän konsertin kruunasi Janne Hovi, jonka pianismi oli sävykästä ja mukaansatempaavaa. Hän soitti Candide-numeron jälkeen oman soolokappaleensa, George Gershwinin Lizan.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Hurja Missa solemnis


15.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri ja Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, joht. Hannu Lintu, sol. Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala ja Nathan Berg Musiikkitalossa Helsingissä

Ludwig van Beethovenin Missa solemnis on tunnetusti pirullisen (heh!) vaikeaa laulettavaa; kuoro ja erityisesti sen sopraanot ovat kovilla. Teos on messuksi myös poikkeuksellisen dramaattinen ja kun Hannu Lintu otti sen kontrasteista ja dynaamisista vaihteluista sekä fortissimoista kaikki tehot irti, niin luonnehdinta hurja tekee aika hyvin oikeutta kuulemallemme esitykselle.

Beethoven halusi herättää teoksellaan uskonnollisia tunteita, mutta meikäläisen kohdalla se ei kyllä ole koskaan onnistunut. Upea ja vaikuttava teos toki on, mutta mahtipontisuus ja desibelit karkottivat nytkin minun pääkopastani sakraalit aatokset - ja Linnun huvittava tanssahtelu herkissä tekstikohdissa viimeisteli pelin. Alun Kyriestäkin oli Mit Andacht kaukana!

Missa solemnis on paitsi dramaattinen, myös Beethovenille poikkeuksellisen tekstilähtöinen suurteos. Sekä kuorolle että solisteille täytyy antaa tunnustusta siitä, että laulettua tekstiä pystyi seuraamaan, siis "sanoista sai selvän". Tai ehkä tämä johtui siitä, että katolisen Ordinarium-messun teksti on niin läpituttu. Mutta jälleen kerran ihmettelin latinan kirjavaa ääntämistä. Miten eri tavoin vaikkapa c:t ja g:t voikaan lausua! Olisiko mahdollista sopia, että kuoro ja kaikki solistit noudattaisivat samaa ääntämiskäytäntöä alusta loppuun? Voi olla pikkumaista puuttua tällaiseen, mutta kun esitys on muuten hyvä, niin pienetkin kauneusvirheet erottuvat...

RSO soitti ensiluokkaisesti ja Matti Hyökin valmentama Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ansaitsee urotyöstään kiitettävän arvosanan. Hannu Lintu saattoi tehdä messun hartaudesta silppua, mutta vaikuttavuudessaan tämä esitys jää kyllä mieleen. Hän malttoi sentään rauhoittua hitaassa Sanctus-osassa, jossa Jari Valon sooloviuluosuus synnytti lopulta aavistuksen jostain pyhästä. Päätösosa Agnus Deissä teoksen sävy muuttuu, ja olen Linnun kanssa samaa mieltä siitä, että loppu on kuin valtava kysymysmerkki.

Esityksen ensiluokkaiset solistit - sopraano Camilla Tilling, mezzosopraano Michelle Breedt, tenori Tuomas Katajala ja bassobaritoni Nathan Berg - lauloivat taitavasti ja tyylikkäästi. Sen verran täytyy vetää kotiin päin, että nostan suosikikseni tällä kertaa Katajalan. Uskomattoman solidi tekniikka, ja miten hänen miellyttävä tenoriäänensä hivelikään korvaa!

lauantai 9. syyskuuta 2017

HKO:n romanttinen aloitus


8.9.2017 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Hans Graf, sol. Anne Schwanewilms, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n tapaan myös HKO luotti syyskauden avauskonsertissaan nimekkäisiin vierailijoihin ja vokaalimusiikin osuuteen. Kapellimestarina oli itävaltalainen Hans Graf, jonka johdolla orkesteri soitti kauniin täyteläistä romanttisuutta uhkuen. Avausnumerona oli Felix Mendelssohnin Die schöne Melusine -alkusoitto, jota en muista kuulleeni koskaan aiemmin. Mendelssohn näki vuonna 1833 Berliinissä Conrad Kreutzerin oopperan Melusina. Hän piti teosta heikkona ja arvosteli etenkin oopperan alkusoittoa - ja sävelsi sitten siitä oman versionsa. Mendelssohnin alkusoitto kantaesitettiin Lontoossa 1834, mutta se ei saavuttanut suurempaa menestystä ja seuraavana vuonna säveltäjä uusikin kappaleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kreutzerin versio, niin voisi vertailla kilpailevia alkusoittoja ja ehkä valita "voittajan"...

Seuraavaksi kuultiin kuusi laulua Richard Straussilta. Ohjelmaan oli präntätty Die heiligen drei Könige aus Morgenland, Waldseligkeit, Morgen, Das Rosenband, Wiegenlied ja Ruhe meine Seele. Konsertin alussa kerrottiin, että solistina laulanut saksalainen Anne Schwanewilms on vilustunut ja siksi Wiegenlied jäi ohjelmasta pois. Sen tilalle lisättiin viimeiseksi kappaleeksi Zueignung. Sopraanomme oli sairastumisesta huolimatta erinomaisessa laulukunnossa ja yläsäveletkin helisivät vaivattomasti. Jonkinasteista varovaisuutta ja jarruttelua oli kuitenkin havaittavissa; vasta viimeisessä kappaleessa Schwanewilms uskalsi laulaa pidäkkeettömästi ja voimallisesti. Hienoja tulkintoja joka tapauksessa, vaikka Morgen ei lumonnutkaan niin kuin Renée Flemingin ylittämätön versio samassa salissa viikkoa aiemmin.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alexander Zemlinskyn sinfoninen fantasia Die Seejungfrau. Se kertoi H. C. Andersenin Pienen merenneidon surullisen rakkaustarinan. Oikein mielenkiintoinen, värikkäästi soitinnettu ja monia kauniita melodioita sisältävä teos, jonka Graf johti tarkalla kädellä. Jan Söderblom oli konserttimestarina ensiluokkaisessa vedossa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

RSO rakkauden tulkitsijana


7.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Violeta Urmana ja Mikhail Petrenko Musiikkitalossa Helsingissä

RSO aloitti syyskautensa epätavallisesti baletti- ja oopperamusiikilla. Hannu Lintu oli koostanut avausnumeroksi kahdeksanosaisen orkesterisarjan Sergei Prokofjevin Romeosta ja Juliasta. Säveltäjä laati baletistaan itse peräti kolme orkesterisarjaa, mutta aika harvoin kapellimestarit niihin tyytyvät, vaan oma kädenjälki pitää saada näkyviin ja kuuluviin. Eikä siinä mitään - Linnun valitsemat hittiosat olivat loistava paketti ja hän oli järjestänyt ne tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Orkesteri soitti intensiivisesti ja paikoin vähän rouheasti, eikä Lintu säästellyt voimaa niissä kohdissa, joihin se kuuluu. Suosikkiosiani olivat aina niin mahtava Montaguet ja Capuletit sekä Nuori Julia ja Tybaltin kuolema.

Väliajan jälkeen saatiin kokonainen ooppera concertante-esityksenä. Béla Bartókin Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) on ehdottomia suosikkejani 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Sen karmea, monitulkintainen ja vähän mysteeriksi jäävä tarina kiehtoo minua, ja olen nähnyt teoksen useita kertoja näyttämöllä sekä kuullut useita konserttiversioita. Niihin verrattuna RSO:n ja Hannu Linnun vahva, sävykäs ja hyvin balansoitu esitys kiilasi vaikuttavuudessaan aivan kärkisijoille. Mahtavan toteutuksen kruunasivat ensiluokkaiset solistit, liettualainen sopraano Violeta Urmana ja venäläinen basso Mikhail Petrenko. Solistit upposivat hienosti rooleihinsa, vaikka kyseessä olikin "vain" konserttiesitys. Ihan kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin!