sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Väkevä ihmiskohtaloiden kuvaus Verdiltä


27.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Kohtalon voima Tampere-talossa

Ehdin vielä Saksan-matkan jälkeen Tampereelle katsomaan Kohtalon voiman (La forza del destino) viimeisen esityksen. Tämä Verdin mestariteos sai kantaesityksensä Pietarissa 1862 ja uudistettuna versiona Milanossa 1869. Suomessa oopperaa on esitetty kovin harvoin. Ensiesitys nähtiin vasta vuonna 1973 Kansallisoopperassa! Se on myös jäänyt talon toistaiseksi ainoaksi tuotannoksi. Savonlinnan Oopperajuhlilla Kohtalon voima nähtiin vuonna 1998.

Odotukseni olivat Tampereen produktion suhteen korkealla, ja ne kyllä täyttyivät. Tampere Filharmonia ja Heikki Liimolan valmentama Tampereen Oopperan kuoro tekivät laatutyötä Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Rouvali löi puikollaan reippaasti (jo alkusoitossa mukavan nopea tempo) mutta tarkasti ja yhteispeli lavalla olleiden kanssa sujui hyvin.

Johanna Rusanen-Kartano oli itseoikeutetusti esityksen tähti Leonorana. Häneltä löytyi herkkiä sävyjä ja kauniita pianissimoita, mutta tarvittaessa myös dramaattista voimaa ja huikeaa kantavuutta orkesterin pauhun yli. Mika Pohjonen yllätti positiivisesti Alvarona - aivan ensiluokkaista tenorilaulua häneltä! Carlon osassa oli bulgarialainen baritoni Kiril Manolov ja Isä Guardianona hänen maanmiehensä basso Giorgi Kirof. Ihastuin Kirofin muhkeaan ääneen kovasti. Preziosillan roolin esittäneen Niina Keitelin kerrottiin olevan sairaana, mutta ei sitä kyllä laulusta havainnut - hienoa työtä häneltäkin. Baritoni Heikki Kilpeläinen oli vakuuttava Fra Melitone.

Kohtalon voiman oli ohjannut Kari Heiskanen, jonka näkemys välittyi kirkkaana katsomoon saakka. Selkeä ja konstailematon ohjaus, jossa ei tarvinnut liikaa miettiä salattuja tarkoitusperiä, viitteitä tai symboliikkaa. Lavastuksesta vastasi Markku Hakuri, puvuista Riitta Anttonen-Palo ja valosuunnittelusta Olli Lehtinen. Koreografina toimi Mari Rosendahl.

torstai 25. helmikuuta 2016

Verdin Stiffelio vei mukanaan


25.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Stiffelio Oper Frankfurtissa

Verdin Stiffelio vuodelta 1850 ei nykyisin pyöri kovinkaan tiuhaan Euroopan oopperatalojen ohjelmistoissa. Ehkä syynä on teoksen uskonnollinen viitekehys, josta aika on jossain mielessä ajanut ohi. Rakkauden, petoksen, mustasukkaisuuden ja anteeksiannon teemat kyllä olisivat aina ajankohtaisia.

Pidin kovasti Stiffelion ilmeikkäästä musiikista. Esityksessä tuli jälleen kerran todistetuksi, että Frankfurtissa on kertakaikkisen hieno oopperaorkesteri (Frankfurter Opern- und Museumsorchester). Nuorehko ranskalainen kapellimestari Jérémie Rhorer teki orkesterin kanssa hienoa työtä. Aiemmin olin nähnyt miehen tositoimissa Pariisissa vuonna 2013, ja hän tuntui edelleen kehittyneen ja parantuneen oopperakapellimestarina.

Benedict Andrewsin ohjaus oli ratkaisuiltaan yksinkertainen, mutta oivaltava. Johannes Schützin pelkistetyn lavastuksen perusta oli talon kehikko, joka toisessa näytöksessä ja kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa nostettiin pystyyn valtavaksi ristiksi.

Solistit olivat kautta linjan hyvätasoisia. Stiffelion osan lauloi yhdysvaltalainen Russell Thomas. Olipa mukavaa kuunnella pitkästä aikaa pakottamatonta, luonnollisesti tuotettua tenoriääntä! Rooli on raskasta laulettavaa, ja Thomasin äänessäkin kuului hienoista väsymistä oopperan loppupuolella. Muista solisteista mainittakoon Sara Jakubiak, joka lauloi herkästi ja tunnetta tihkuen Linan roolin. Hänen isänään (Stankar) oli Dario Solari, jonka muutoin vakaaseen lauluun eksyi kolmannessa näytöksessä paha kukko. Raffaelen osassa kuultiin Vincent Wolfsteiner ja Jorgina Alfred Reiter.

Pitkästyminen uhkasi Händelin oopperassa - kiitos tylsän ohjauksen


24.2.2016 Georg Friedrich Händelin ooppera Teseo Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Karlsruhen kansainvälisen Händel-festivaalin oopperat olivat tänä vuonna Arminio ja Teseo. Näistä Arminion (uudelleenlämmitys) olin nähnyt jo aiemmin, joten ohjelmaan valikoitui ainoastaan Teseo (uusi produktio). Teoksessa puidaan henkilöiden välisiä rakkauskuvioita koko oopperan mitalta.

Esitys jätti jotenkin kaksijakoisen tunnelman: solistit ja orkesteri olivat erinomaisia, mutta ohjaus ja lavastus eivät sytyttäneet lainkaan. Eikä ooppera mielestäni kuulu musiikillisesti lainkaan Händelin parhaimpiin...

Daniel Pflugerin ohjaus oli harvinaisen tylsä - laulajat lähinnä kävivät vuorollaan seisomassa paikallaan ja laulamassa numeronsa. Juuri mitään toimintaa tai tapahtumia lavalle ei ollut mietitty. Tällainenkin ratkaisu voi toimia joissain teoksissa, mutta kun kyseessä on yli kolmetuntinen ja muutenkin varsin pitkäpiimäinen barokkiooppera, niin olisi ohjaaja vähän voinut helpottaa yleisön osaa. Flurin Borg Madsenin lavasteet koostuivat lähinnä puisista levyistä, seinästä ja portaista. Ei ollut silmänruokaa, ei.

Michael Form oli aivan erinomainen kapellimestari ja johti ammattitaidolla melko suurta orkesteriaan, joka oli Deutsche Händel-Solisten. Teseon roolin lauloi Valer Sabadus, jota kuultiin viime marraskuussa Musiikkitalossa Helsingin Barokkiorkesterin solistina. Hänen laulunsa oli täydellisen tasapainoista ja hivelevän kaunista. Samaa voi sanoa Agilean osan esittäneestä Yetzabel Arias Fernándezista.

Vaikuttava Medea oli Roberta Invernizzi ja Cliziana valloitti Larissa Wäspy. Ateenan kuningas Egeo oli Flavio Ferri-Benedetti, jonka liioitellusta elehtimisestä en oikein pitänyt. Kaikkien kontratenorien äänet olivat isolle näyttämölle aika hentoja; selvimmin tämä tuli ilmi Arcanen roolin laulaneen Terry Weyn kohdalla. Hänen äänensä ei ajoittain meinannut kantaa katsomoon saakka lainkaan.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Amerikkalaista oopperaako?


23.2.2016 Kurt Weillin ooppera Street Scene Theater Pforzheimissa

Kurt Weill pakeni Saksasta Ranskaan vuonna 1933 ja edelleen Yhdysvaltoihin vuonna 1935. Hän eli Amerikan ihmemaassa kuolemaansa eli vuoteen 1950 saakka. Tänä aikana syntyi useita oopperoita, musikaaleja ja muuta musiikkia. Joukkoon kuuluu vuodelta 1946 oleva Street Scene, jonka säveltäjä nimesi "amerikkalaiseksi oopperaksi". Teoslajin piti olla uusi eurooppalaisen oopperan ja amerikkalaisen musikaalin synteesi.

Street Scene on melkoinen tilkkutäkki, jossa oopperalliset sävyt ovat välillä aika kaukana - varsinkin teoksen alkupuolella. Mukana on hyvin musikaalimaisia jaksoja ja pitkiä puheosuuksia. Mutta on teoksessa kyllä "oikeaoppisia" ooppera-aarioita ja duettojakin, joista osa vieläpä erittäin kauniita. Oopperan loppupuolella oli aivan herkullinen makaaberi kehtolaulu, joka sai hekottamaan ääneen.

Street Scenessä seurataan newyorkilaisen talon asukkaiden elämää. Henkilöitä on muutamia kymmeniä, mikä vaikeutti aluksi tapahtumien seuraamista, kun ei aina ollut kärryillä kuka onkaan kenenkin perheenjäsen. Thomas Münstermannin ohjaus oli yksinkertainen ja suoraviivainen: henkilöt vaan vaihtuivat näyttämökuvana olleen talon edessä.

Laulajien taso vaihteli jonkin verran, mutta tärkeimmissä rooleissa oli oikein hyvä miehitys. Esimerkiksi Anna-Maria Kalesidis lauloi erinomaisesti Anna Maurrantin osan (joskin saksan ääntämisessä olisi vielä parantamista). Johannes Straußin koneisto lämpeni loppua kohti ja laulusta löytyi upeita tenoraalisia tehoja. Paikoin käytetty sähköinen vahvistus oli aivan epäonnistunut ja sai äänet kaikumaan luonnottomina. Kapellimestari Markus Huber oli muuten mies paikallaan, mutta orkesterin ja laulajien balansointi meni useasti aivan pieleen. Liekö syy salin kovassa akustiikassa?

tiistai 23. helmikuuta 2016

Jumalaista kontratenorilaulua


22.2.2016 Gaalakonsertti: Franco Fagioli Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Karlsruhen kansainvälisen Händel-festivaalin maanantai-illan ohjelmassa oli gaalakonsertti, jossa esiintyivät Armonia Atenea -orkesteri George Petroun johdolla sekä laulusolistina kontratenori Franco Fagioli.

Konsertti alkoi Händelin Concerto grossolla F-duuri. Tätä seurasi kaksi numeroa Händelin oopperasta Rodelinda, regina de' Longobardi. Väliin kuultiin Vivaldilta Konsertto kahdelle viululle a-molli. Osuuden päätti kaksi laulunumeroa: aaria Nicola Antonio Porporan oopperasta Meride e Selinunte sekä aaria Crude furie Händelin Sersestä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa aaria Porporan Polifemosta ja toinen aaria (Se bramate) Händelin Sersestä. Johann Adolf Hasselta kuultiin Mandoliinikonsertto G-duuri. Sen herkässä Largo-osassa, kesken Theodoros Kitsosin mandoliinisoolon, katkesi erään viulistin soittimesta kieli hyvin äänekkäästi paukahtaen. Porporalta saatiin vielä kaksi aariaa: ensin Vulcanon aaria kantaatista Il Vulcano ja Acin aaria oopperasta Polifemo. Näiden välissä kuultiin Vivaldin Fagottikonsertto e-molli. Barokkifagotin pehmeä ja savuinen ääni oli aivan hurmaava.

Armonia Atenea vaikutti oikein pätevältä barokkiyhtyeeltä, ja Petroun energisyys sekä persoonallinen johtamistyyli toivat esitykseen oman lisänsä. Illan kiistaton tähti oli kuitenkin Franco Fagioli. Hänen äänensä kauneutta, notkeutta ja ulottuvuuksia, uskomattomia "koristekuvioita" sekä sävykkäitä ja tunteikkaita tulkintoja ei voi kyllin kehua. Sanalla sanoen jumalaista laulantaa! On helppo ymmärtää, mihin Fagiolin asema yhtenä aikamme arvostetuimmista kontratenoreista perustuu. Yleisö oli aivan innoissaan - en ole useinkaan kuullut konsertin jälkeen tällaista aplodi- ja huutomyrskyä, joka vain jatkui ja jatkui. Saimme sentään vielä ylimääräisenä aarian Dopo notte Händelin Ariodantesta.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Puolivillainen operettiesitys Wormsissa


21.2.2016 Franz Lehárin operetti Das Land des Lächelns (Hymyn maa) Das Wormser Theaterissa

Sunnuntai-iltapäivän ohjelmaksi Wormissa oli valikoitunut Lehárin tunnettu operetti Hymyn maa. Se sai Rudolf Pfisterin ohjauksena jotenkin amatöörimäisen tai kotikutoiselta vaikuttavan toteutuksen. Kovasti oli kuitenkin yritetty: oli paljon tanssinumeroita, komeat lavasteet ja tyylikkäät puvut. Ennalta-arvattavat lavatapahtumat ja ratkaisut sekä monet lisätyt puujalkavitsit eivät kyllä nostaneet produktion pisteitä.

Orkesteri teki ihan hyvän vaikutuksen Martin Doubravskyn johdolla. Kokonaisuutta painoivat joidenkin solistien puolivillaiset suoritukset. Ohjaaja Pfister esiintyi itse Kreivi Ferdinand von Lichtenfelsinä ja Ylieunukkina. Hänen tytärtään Lisaa esittänyt Frauke Schäfer oli laulajana esityksen parhaimpia. Thomas Malik oli valjunpuoleinen ja sävytön Kreivi Gustav von Pottenstein. Muissa osissa lauloivat vaihtelevalla tasolla Michael Kurz (Prinssi Sou-Chong), Elisabeth Pratscher (Mi) ja Josef Krenmair (Tschang). Solistijoukko ja oikeastaan koko esitys ohjauksineen oli hyvä esimerkki siitä, että laadukas operetti vaatisi kyllä panostamista ja osaamista siinä missä oopperakin.

"Dein ist mein ganzes Herz..."

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Taattua Verdiä - konserttiversionakin


20.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Oberto Oper Frankfurtissa

Oberto, Conte di San Bonifacio kuuluu niihin Verdin teoksiin, joita esitetään nykyisin varsin harvoin. Se on säveltäjän ensimmäinen ooppera, joka sai kantaesityksensä Milanon La Scalassa vuonna 1839 (Verdi oli tuolloin 26-vuotias). Esikoisteokseksi Oberto on musiikillisesti todella vaikuttava. Siinä on jo kuultavissa monet Verdin myöhemmille oopperoille tunnusomaisista piirteistä ja kauniita melodioita riittää ihan tuhlattavaksi asti.

Oopperan juonen voi tiivistää Wikipediaa mukaillen vaikkapa näin: Riccardo (Salinguerran kreivi) viettelee Oberton (San Bonifacion kreivi) tyttären Leonoran. Oberto hylkää tyttärensä ja haastaa Riccardon kaksintaisteluun, jossa Oberto itse saa surmansa. Isänsä kuoltua Leonora tekee lopulta itsemurhan. - Erinomaisen hilpeä tarina siis!

Oberto esitettiin Oper Frankfurtissa konserttiversiona. Orkesteri teki Jader Bignaminin johdolla aivan upeaa työtä ja myös kuoro oli erinomaisessa vedossa. Tällaista iskuvoimaa ja linjakkuutta Verdin musiikki juuri kaipaa! Kapellimestari hukkasi pari kertaa yhteisen tahdin laulusolistin kanssa, mutta korjasi tilanteet nopeasti.

Solisteista Kihwan Sim (muistetaan Suomessa Mirjam Helin -laulukilpailun miesten sarjan voittajana v. 2009) oli epätasainen ja vähän samea Oberto. Ylärekisterin kanssa oli jonkin verran ongelmia, mutta enimmäkseen hän lauloi ihan kelvollisesti. Leonoran osan lauloi moitteettomasti ja hienosti tulkiten Maria Agresta. Riccardona esiintyi Sergio Escobar, jolla riitti maneereita ja laulussakin oli paljon moitittavaa. Fraasit hän lopetti usein laiskasti tai epätarkasti. Heti ensimmäisessä aariassaan Escobar päästi todella pitkän ja monipolvisen kukon - moista en muista koskaan ammattinäyttämöllä kuulleeni. Claudia Mahnke oli varma ja asiansa osaava Cuniza. Imeldan pienen roolin lauloi Karen Vuong.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Uusi oopperatuttavuus Altenburgissa


14.2.2016 Friedrich von Flotowin ooppera Martha Landestheater Altenburgissa

Saksalaisen Friedrich von Flotowin (1812-1883) tunnetuin ooppera Martha oder Der Markt zu Richmond kantaesitettiin Wienissä vuonna 1847. Tämä romantisch-komische Oper näkyy aika ajoin saksankielisen alueen oopperatalojen ohjelmistoissa, mutta muualla sitä ei juurikaan esitetä. Säveltäjän tuotanto käsittää kolmisenkymmentä oopperaa, joista suurin osa on painunut täysin unohduksiin.

Altenburgissa oli toteutettu Marthasta sovinnainen ja perinteitä kunnioittava produktio, jossa tapahtumia ja näyttämökuvaa oli modernisoitu hyvin keveällä kädellä. Ohjaus oli Anette Leistenschneiderin. Musiikki oli miellyttävää, helposti sulatettavaa ja ajoittain mukaansa tempaavaakin, mutta kovin persoonallista otetta tai sisältöä siitä oli vaikea löytää. Vanhaa irlantilaista sävelmää Thomas Mooren runoon The Last Rose of Summer kierrätettiin moneen kertaan. Thomas Wicklein johti kuitenkin orkesteria innolla.

Laulusolistit olivat hyvää maakuntatasoa. Pääosien esittäjät onnistuivat varsin hyvin, vaikka pieniä virheitä joidenkin laulussa esiintyikin. Akiho Tsujii oli Lady Harriet, Amira Elmadfa oli Nancy, Johannes Beck oli Lord Tristan, Jueun Jeon oli Lyonel ja Kai Wefer oli Plumkett.

Lisää Offenbachia Berliinissä


13.2.2016 Jacques Offenbachin operetti Fantasio Komische Oper Berlinissä

Komische Oper Berlinin Offenbach-festivaali jatkui: vuorossa oli operetti Fantasio ja ensimmäinen sen kahdesta konserttiesityksestä. Berliinissä esitettiin tämän vuonna 1872 kantaesitetyn opéra comiquen uudehkon kriittisen edition mukainen versio, tosin muutamia numeroita oli nyt karsittu pois.

Titus Engel oli kapellimestarina aivan mies paikallaan - mikä uskomaton energia ja kokonaisuuden hallinta! Komische Operin kuoro oli erinomaisessa iskussa ja oli teoksessa suuressa osassa. Laulusolisteja oli yhdeksän, mutta osa rooleista oli hyvin pieniä. Fantasion osan laulanut Tansel Akzeybek oli notkea, kirkasääninen ja roolin hyvin sisäistänyt tenori. Toinen vahvana solistina esiin noussut oli Adela Zaharia, joka lauloi Elsbethin osan. Dominik Köningerin haluan vielä mainita vakuuttavana Mantovan ruhtinaana.

Laulunumeroiden välissä kuultiin hauskoja saksankielisiä välispiikkejä, joilla tuntemattomaksi jäänyt näyttelijä kertoi juonta ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Jostain syystä käsiohjelmassa ei ollut lainkaan hänen nimeään - mikä käsittämätön moka!

Operettien ohjauksissa ladataan usein lavalle niin valtavasti tapahtumia ja kohellusta, että musiikki saattaa jäädä vähän jalkoihin. Tässä konserttiesityksessä Offenbachin musiikki pääsi riittävästi esille ja oikeuksiinsa. Piti oikein todeta, että sävellyshän on täynnä helmiä, ja teos sisältää myös muutamia "vakavampiakin" aarioita vallalla olleen kevyen ja vauhdikkaan menon lisäksi.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Epätasainen konsertti Semperoperissa


12.2.2016 Oper ohne Grenzen -konsertti Semperoper Dresdenissä

Tälle illalle olin ostanut lipun Händelin Orlando-oopperaan. Mutta Semperoper Dresdenpä perui näytöksen ja järjesti sen sijaan konsertin avoimuuden ja kansainvälisyyden puolesta teemalla Oper ohne Grenzen. Vastaava konsertti pidetään useassa muussakin Saksan suurimmista oopperataloista. Konsertille ei kuulemma löytynyt muuta sopivaa ajankohtaa, niin piti sitten perua lähes loppuunmyyty oopperaesitys. Aika luokatonta toimintaa Semperoperin tasoiselta instituutiolta!

Konsertin avausnumerona oli Beethovenin Fidelion alkusoitto, jossa Sächsische Staatskapelle Dresdeniä johti Sebastian Weigle. Tämän jälkeen kuultiin Verdin Don Carlosta neljä numeroa, jotka johti Asher Fisch. Ensin Massimo Giordano ja Christoph Pohl lauloivat Carlon ja Rodrigon dueton. Giordanon suoritusta vaivasi hienoinen "yliyrittäminen"ja hän myöhästyi parissa sisääntulossa. Pohlin jämäkkää ja vakuuttavaa laulua oli ilo kuunnella.

Toisena esiintyi konkari René Pape, joka lauloi Filipin aarian Ella giammai m'amò. Suoritus oli hämmästyttävän epätasainen, ei lainkaan Papen normaalia tasoa. Osa fraaseista kuultiin lumoavan kauniina ja osa meni sitten lähes penkin alle. Esimerkiksi aarian ensimmäisen amorin Pape lauloi täysin nuotin vierestä ja pianissimoita hän ei saanut toimimaan juuri lainkaan. Esitystä häiritsivät myös kahden kännykän soittoäänet aarian alkupuolella.

Elisabettan aarian Tu che le vanità esitti Barbara Haveman. Hän oli tyylikäs ja ilmaisuvoimainen laulaja, joka osasi annostella tunnetta numeroonsa juuri sopivasti. Viimeisenä Verdi-numerona kuulimme Rodrigon aarian, jonka lauloi Bogdan Baciu. Hän oli paitsi nuori ja komeaääninen laulaja, myös sellainen äänitykki että korviin suorastaan koski! Roolissaan hän ei tuntunut olevan sisällä lainkaan, sillä mitään sävyjä laulamisesta ei löytynyt - ainoastaan volyymia!

Italialaisesta repertuaarista kuultiin vielä Cavaradossin aaria Puccinin Toscasta. Sen lauloi konsertin alussa esiintynyt Massimo Giordano, ja nyt hän teki oikein hyvän vaikutuksen. Tunnetta ja tulkintaa oli vaikka muille jakaa!

Kapellimestari vaihtui jälleen Sebastian Weigleksi. Aluksi bassobaritoni Nathan Berg esitti Greminin aarian Tšaikovskin Jevgeni Oneginista. Hänen laulamisensa oli ajoittain kireää tai rasittuneen kuuloista ja venäjän ääntämys ei ollut aivan kohdallaan.

Sitten siirryttiin Mozart-osuuteen, jonka aloitti Wenwei Zhang. Hän lauloi Taikahuilusta Sarastron aarian In diesen heil'gen Hallen. Zhangin ääni on hieno, mutta esiintyminen oli yksitotista ja pökkelömäistä. Lisäksi saksan lausumisessa oli virheitä. Toiseksi hän esitti Taikahuilun finaalinumeron Die Strahlen der Sonne yhdessä Sächsischer Staatsopernchor Dresdenin kanssa.

Pirteä Sonia Prina lauloi Farnacen aarian Mozartin Mitridatesta. Hänen äänensä oli persoonallinen, mutta tulkinta oli ronskin ja karhean puoleinen. Olisin kaivannut enemmän hienostuneisuutta.

Sitten seurasi viisi numeroa Figaron häistä, ensin alkusoitto orkesterin pontevana esityksenä. Jenny Carlstedt aloitti Cherubinon aarialla, joka oli aivan täysosuma näyttelemistä myöten. Carlstedt todellakin oli epävarma nuorimies! Seuraavaksi Iulia Maria Dan lauloi Kreivittären aarian. Hän oli teknisesti taitava ja kaunisääninen laulaja, mutta jotenkin suoritus vaan jätti minut kylmäksi. Ei osunut eikä uponnut!

Elena Tsallagova pääsi seuraavaksi lavalle Susannan resitatiivin ja aarian kanssa. Hän oli pikkusievä ja sulokas laulaja, jonka parhaat vuodet ovat vielä kaukana tulevaisuudessa. Osuuden päätti Figaron häiden loppukohtaus, jossa oli mukana lisää suomalaisväriä: Carlstedtin lisäksi myös Dan Karlström. Tasapainoinen ensemble-numero oli hienoa kuultavaa.

Konsertti päättyi itsensä Christian Thielemannin johdolla. Orkesteri, kuoro ja solistit esittivät Beethovenin Missa Solemniksesta osat Sanctus ja Benedictus. Solistit Camilla Nylund ja Elisabeth Kulman olivat aivan upeita. Kyllä miessolistit Daniel Behle ja Georg Zeppenfeldkin asiansa osasivat, mutta jäivät vähän paitsioon. Konserttimestari Matthias Wollong soitti viulusoolonsa huikaisevan kauniisti. Ilman muuta paras esitys mitä olen tästä teoksesta koskaan kuullut!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Vähäeleistä tyylikkyyttä Berliinin Staatsoperissa


11.2.2016 Frank Martinin teos Le vin herbé Staatsoper Berlinissä

Staatskapelle Berlin on parhaillaan kiertueella Japanissa ja Kiinassa Daniel Barenboimin johdolla. Herr Generalmusikdirektor oli ohjelmoinut Staatsoperiin (eli väistötila Schiller Theateriin) kiertueen ajaksi kamarioopperafestivaalin, jossa suurta orkesteria ei tarvita.

Illan ohjelmassa oli Le vin herbé, jonka Sveitsissä syntynyt, mutta elämänsä (1890-1974) viime vuosikymmenet Alankomaissa asunut Frank Martin sävelsi vuosina 1938 ja 1940-41. Martin nimesi teoksensa "maalliseksi oratorioksi", mutta Staatsoperissa oli lavalle pantu aivan täysipainoinen oopperaesitys.

Le vin herbé kertoo tutun Tristanin ja Isolden (Iseut) tarinan. Pidin kovasti Martinin musiikista, josta vastasi pieni orkesteri (2 viulua, 2 alttoviulua, 2 selloa, kontrabasso ja piano) jämeränä johtajanaan Friedemann Layer. Katie Mitchellin ja apulaisensa Joseph W. Alfordin ohjaus vaikutti aluksi vähän tylsältä, tapahtumaköyhältä ja ajoittain staattiselta, mutta kummasti se alkoi sittenkin vetää. Ohjauksen tyylikkäästä vähäeleisyydestä ja rauhallisuudesta syntyi aivan erityinen levollinen ilmapiiri koko esitykseen. Tuotannon dramaturgina oli Katharina Winkler. Kauniin yksinkertaisesta näyttämökuvasta pukuineen vastasi Lizzie Clachan.

Teoksessa oli 12 laulajaa, jotka kaikki tekivät tasaisen varmaa laatutyötä. Suomalaisväriä esitykseen toivat talon solistikuntaan kuuluva Arttu Kataja sekä vierailijana Virpi Räisänen.

torstai 11. helmikuuta 2016

Eksklusiivinen tilaisuus hilpeyden ystäville


10.2.2016 Jacques Offenbachin operetti Salon Pitzelberger Komische Oper Berlinissä

Berliinin Komische Operin Offenbach-festivaalin ohjelmassa oli tämä pienimuotoinen opéra bouffe, jonka alkuperäisen nimen M. Choufleuri restera chez lui le... saksalaiset ovat vääntäneet muotoon Salon Pitzelberger. Teos kantaesitettiin vuonna 1861 Pariisissa, ja itse Napoleon III oli paikalla näytöksessä.

Esitys oli Komische Oper Berlinin näyttämöllä Die schöne Helenan lavasteissa niin, että yleisö istui ylös nostettuun orkesterimonttuun tuoduilla irtotuoleilla. Hauska keksintö, joka loi heti esitykseen intiimin tunnelman. Tunsimme olevamme osa "valittujen joukkoa", sillä lippuja oli myyty vain joitakin kymmeniä ja näytöksiä oli tämä yksi ja ainoa.

Peter Tomek oli sovittanut musiikin ja johti esitystä flyygelin äärestä. Pieneen orkesteriin kuuluivat lisäksi viulu, sello, klarinetti ja fagotti. Ohjelmassa ei mainittu erikseen ohjaajaa, joten dramaturgi Maximilian Hagemeyeriä saamme ilmeisesti syyttää ja kiittää erinomaisesta toteutuksesta ja herkullisesta komiikasta. Italialaisen oopperan parodiointi oli aivan mahtavaa!

Operetin keskeisessä osassa oli palvelija Petermann, jota näytteli erinomaisen tyylikkäästi ja uskottavasti Uwe Schönbeck. Hän on varttuneempi herra, jonka koomikonkyvyt olivat parasta A-luokkaa. Komische Operin oopperastudion nuoret laulajat Nikola Ivanov (Herra "Kukkakaali"), Sheida Damghani (Ernestine) ja Zoe Kissa (Stanislaus) olivat rooleissaan täysillä mukana ja oikein mainioita laulajiakin. Hurmaavasti puetut Madame ja Monsieur Balustrat (Caren van Oijen ja Bruno Balmelli) ponkaisivat lavalle yleisön joukosta.

Nautittavan operetin jälkeen mieleen jäi kysymys: miksi vain yksi esitys? Näytäntö myytiin loppuun jo aikaa sitten, joten menekkiä olisi varmasti ollut useammallekin esitykselle. Vaivaa nähneet esiintyjät olisivat tämän myös ansainneet.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Hautajaisista ylösnousemukseen


9.2.2016 Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro, joht. Michael Güttler, sol. Tuija Knihtilä ja Miah Persson Musiikkitalossa

Michael Güttler on ylikapellimestarikaudellaan lisännyt Kansallisoopperan orkesterin ja kuoron konserttitoimintaa saksalaisen mallin mukaan. Eikä siinä mitään, kyllä yleisöä tuntuu riittävän kohtalaisesti näihinkin tilaisuuksiin, ja orkesterille tekee varmasti hyvää treenata ja soittaa välillä muutakin kuin oopperamusiikkia.

Musiikkitalon konsertti oli omistettu Kansallisoopperan pitkäaikaisen ylikapellimestarin, hiljattain kuolleen Ulf Söderblomin muistolle. Ohjelmassa oli Mahlerin Sinfonia nro 2. Konserttisalin akustiikka oli tällaiseen esitykseen varmasti paljon parempi kuin Kansallisoopperan, ja mahtavan kokoinen soittajistokin sopi lavalle kivuttomasti. Oli mukavaa nähdä oopperan muusikoita pitkästä aikaa, he kun normaalisti piilottelevat monttunsa hämärissä. Kuoro oli sijoitettu katsomoon lavan taakse.

Sinfonia eteni elämän ja kuoleman teemojen ja kysymysten kautta ylösnousemukseen ja toivoon ikuisesta elämästä. Güttler teki orkesterin kanssa upeaa työtä, joskin paikoin johtamisen tarkkuus kärsi ja fraasien loput jäivät hieman ylimalkaisiksi. Kapellimestarimme tavoitti kuitenkin hienosti teoksen osien erilaiset tunnelmat: surumarssin sävelmistä siirryttiin hetkessä tanssahtelemaan ländlerin tahdissa. Orkesterin soitossa oli muutaman kerran pientä epätarkkuutta ja -vireisyyttä (voi voi trumpetit!), mutta kokonaisuudesta olin kuitenkin vaikuttunut.

Mahlerin sinfoniat eivät ole suurimpia suosikkejani, mutta tästä kakkosesta kyllä pidän - varsinkin neljännestä ja viidennestä osasta, joissa saadaan lauluakin mukaan. Mezzosopraano Tuija Knihtilä teki samettisella äänellään aivan upean tulkinnan, ja varsin hyvin ruotsalainen sopraano Miah Perssonkin lauloi hieman varovaisen alun jälkeen. Ammattitaitoista kuoroa oli ilo kuunnella, varsinkin hyrisevät bassot suorastaan hyväilivät sielua.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kiinalaista silmänruokaa


6.2.2016 Elokuvissa: Puccinin ooppera Turandot The Metropolitan Operasta

The Metropolitan Operan Live in HD -sarja jatkui Finnkinossa Puccinin Turandotin esityksellä. Franco Zeffirellin ohjaus ja lavastus on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta edelleen toimiva. Chiang Chingin koreografia ja joukkokohtausten suuri ihmismäärä elävöittivät esitystä hienosti. Lavastus oli kertakaikkisen upea ja näyttävä, kuten myös Anna Annin sekä Dada Saligerin puvustus.

Puccinin viimeinen ooppera sisältää useita tunnettuja aarioita ja pakahduttavan hienoa musiikkia. Teos jäi säveltäjältä kesken, ja Franco Alfano täydensi sen postuumisti. Kapellimestari Paolo Carignani tavoitti mielestäni erinomaisesti oopperan hengen ja rakensi orkesterin kanssa esityksestä musiikillisesti tasapainoisen.

Nina Stemme oli voimakas ja vaikuttava prinsessa Turandotin osassa. Anita Hartig lauloi Liùn roolin koskettavan kauniisti ja oli myös erinomainen näyttelijä. Calàfina esiintyi Marco Berti, jonka suoritus ei mielestäni ollut totuttua Metropolitanin A-luokkaa. Italialainen tenori oli kömpelö ja ilmeetön näyttelijä ja laulussa tuli muutamia virheitä. Alexander Tsymbalyuk oli ihan paikallaan Timurin osassa. Ping-Pang-Pong-kolmikkoa esittivät kokeneet Dwayne Croft, Tony Stevenson ja Eduardo Valdes. Keisarin pienessä roolissa lauloi hieman horjuvasti Ronald Naldi.