lauantai 17. kesäkuuta 2017

Holstin pieni ooppera ulkoilmassa


17.6.2017 Gustav Holstin ooppera Sāvitri Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen puistossa

Kuulin Holstin Sāvitrin syksyllä 2013 Kokkolassa Sakari Oramon johdolla. Tuolloin kyseessä oli kuitenkin (lähes) konserttiversio, joten piti tietenkin lähteä katsomaan tämä Laura Pyrrön tuottama ja Juulia Tapolan ohjaama produktio. Esityspaikkana oli Snellmanian sisäpiha, jossa Holstin alkuperäinen tarkoitus ulkoilmaesityksestä toteutui hyvin - jalavien ja syreenien varjossa. Sadekuurokin ehti juuri loppua ennen oopperan alkua, joten lämpimän kesäpäivän olosuhteet olivat mainiot.

Intiaan sijoittuva tarina perustuu Mahabharata-eepokseen ja kertoo Sāvitrin ja Satyavanin taistelusta kuolemaa vastaan. Ooppera esitettiin yllättäen suomeksi Laura Pyrrön käännöksenä. Juulia Tapolan ohjaus oli yksinkertaisuudessaan oikein toimiva ja esiintyjien pukuihin sekä maskeeraukseen oli panostettu kivasti. Esityksessä lauloivat Laura Pyrrö (Sāvitri), Jouni Kokora (Kuolema) ja Matias Haakana (Satyavan) sekä Kaari-ensemblen laulajista koottu naiskvartetti. Solistit tekivät hyvää työtä ja eläytyivät osiinsa mainiosti. Esityksen ainoa miinus tulee vähän ankeasta sointikuvasta, sillä orkesterin muodostivat vain piano, kaksi viulua ja sitar.

Kokonaisuutena oikein kiva pikkutuotanto - menkäähän kaikki katsomaan! Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, ma 19.6. klo 19 ja ti 20.6. klo 19.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Loistava Yuja Wang Lahdessa


13.6.2017 London Symphony Orchestra, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Yuja Wang, piano Sibeliustalossa Lahdessa

Kapellimestari Michael Tilson Thomas ei pystynyt terveydellisistä syistä jatkamaan London Symphony Orchestran kiertuetta Tanskasta Suomeen. Tuuraajaksi hälytettiin Dima Slobodeniouk, jonka johdolla Lahden konsertin ohjelma säilyi onneksi samana.

Alkuun kuultiin Brahmsin Pianokonsertto nro 2 B-duuri, josta LSO ja Slobodeniouk muovasivat tasapainoisen sinfonisen esityksen. Solisti Yuja Wang ei liikoja irroitellut, vaan soitti kurinalaisesti osana suurempaa kokonaisuutta. Mutta seuranneessa kolmessa räväkässä ylimääräisessä kappaleessa hän pääsi irroittelemaan koko rahan edestä sekä osoittamaan huikean teknisen taitonsa ja virtuositeettinsa. Mykistävää! Esimerkiksi jatsahtava sovitus Mozartin Rondo alla Turcasta (siis kolmas osa Pianosonaatista nro 11 A-duuri) oli aivan mahtava. Saimme vielä neljännenkin ylimääräisen, joka oli vastapainoksi kauniin levollinen ja rauhallinen kappale (Autuaiden sielujen karkelo Gluckin oopperasta Orfeus ja Eurydike).

Väliajan jälkeen oli vuorossa Nielsenin Sinfonia nro 5. En ole koskaan ollut suuri Nielsenin sinfonioiden ystävä, mutta nyt esitys oli niin tasokas, harkittu ja jäsentynyt, että kyllä kelpasi kuunnella. Hienoa soittoa LSO:lta ja myös Slobodeniouk hoiti hommansa erinomaisesti.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Eiköhän Mannerheimkin oopperan ansaitse


11.6.2017 Tuomas Kantelisen ooppera Mannerheim Ooppera-areenalla Ilmajoella

Ilmajoen Musiikkijuhlien tämän vuoden uutuustuotanto on Mannerheim-ooppera. Sen kaikki näytökset myytiin hyvissä ajoin loppuun, ja kuulemma ensi kesän esityksiinkin on jo tehty valtavasti varauksia. Tiedossa ei ole, tuleeko Mannerheim jatkamaan vielä kolmannen kauden - Ilmajoella on viime aikoina esitetty uutta tilausteosta vain kahtena kesänä.

Suomessa on sävelletty viime vuosina useita suurmiesoopperoita, mm. Ahti Karjalaisesta, Urho Kekkosesta, Akseli Gallen-Kallelasta, Oskar Merikannosta - ja lisää on tänä vuonna tulossa Mannerheimin lisäksi ainakin Lars Levi Laestadiuksesta, Abraham Ojanperästä ja Frans Emil Sillanpäästä. Naiset ovat jääneet selvästi vähemmälle, mutta ehkä marsalkkamme on tästä huolimatta ansainnut oman oopperansa? Mannerheimin elämässä riittää kyllä aineksia pariin-kolmeenkin librettoon. Henkilöön ei ehkä ole uskallettu tai tohdittu tarttua aiemmin, mutta hyvä että nyt, kun enää ei "tarvitse" tehdä ikonia pönkittävää palvontaoopperaa.

Tuomas Kantelisen musiikki oli todella kaunista, melodista ja nautittavaa - juuri sellaista "helposti sulatettavaa" sävelkieltä, joka kelvannee nykyoopperaan ennakkoluuloisesti suhtautuvillekin. Säveltäjä johti itse esityksen Vaasan kaupunginorkesterin edessä. Oopperan libreton olivat kirjoittaneet Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies ja ohjaaja Tuomas Parkkinen oli hieman muokannut ja täydentänyt tekstiä. Ikävä kyllä pidän silti librettoa tämän teoksen heikkona lenkkinä (kuten kotimaisissa kantaesityksissä usein ennenkin). Mikä siinä onkin, että asiansa osaavia libretistejä ei tunnu Suomesta löytyvän? Välillä tunsin suorastaan myötähäpeää seuratessani libreton tekstiä - esimerkiksi mukahauskassa odottavien äitien kohtauksessa. Ei libretto nyt sentään läpensä huono tai kelvoton ollut; oli sillä ansionsa esimerkiksi joidenkin sisäisten tunnetilojen kuvauksessa.

Ooppera oli dramaturgisesti vähän poukkoileva. Miksi ihmeessä mukaan piti sulloa niin paljon Mannerheimin elämän vaiheita, joista muutama oli aika yhdentekeväkin? Kohtausten karsiminen ja jäljelle jäävien syventäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Päähenkilön sotavuodet ohitettiin nopeasti ja etäännytettynä, mikä oli varmasti järkevä ratkaisu. Ohjaus sinänsä oli pätevää ja mietittyä työtä. Ilmajoella ei ole koskaan menty siitä mistä aita on matalin, ja nytkin Parkkisella oli käytettävissään suuri kuoro ja lapsikuoro erilaisia ihmisjoukkoja esittämään. Myöskään puvustuksessa (Leena Rintala) ei ollut pihistelty. Marjatta Kuivaston lavastus oli erinomainen ja monikäyttöinen - esimerkiksi junanvaunu muuntui kätevästi Mannerheimin huvilaksi.

Pääroolissa Gustaf Mannerheimina oli Waltteri Torikka. Ihan täysin tyytyväinen en hänen suoritukseensa ollut, sillä varsinkin ensimmäisessä näytöksessä hän lauloi falskisti luvattoman paljon. Sävelpuhtaus kyllä parani ja ääni virtasi luonnollisemmin esityksen kuluessa. Torikan näyttelijäntyössä oli joitakin aivan verrattomia hetkiä, esimerkiksi kun hän esitti Kaivopuiston huvilassa murahtelevaa äkeää vanhenevaa kenraalia.

Useimmilla muilla solisteilla oli vähintään kaksi eri roolia. Essi Luttinen lauloi heti oopperan alussa jumalaisen kauniisti Helen Mannerheimina eli marsalkan äitinä. Johanna Rusanen-Kartano oli luotettava taloudenhoitaja Ida Onerva Lankinen, mutta näytellessään hän teki hahmosta aivan liian nuorekkaan ja iloluontoisen. Annami Hylkilä onnistui täydellisesti nuorena kuolleen sisaren Annicka Mannerheimin roolissa.

Muita sisaruksia esittivät mm. Jeni Packalén, Markus Suihkonen ja Kristian Lindroos. Petri Bäckströmillä (mm. Albert-eno ja Toivo Lankinen) oli jälleen kerran ongelmia laulamisensa kanssa - olisikohan syytä hankkia ammattiapua, kun ei näytä homma enää sujuvan? Muista solisteista mainittakoon Markus Nykänen, joka oli mm. mainio Mihail Kotšubei ja Mia Heikkinen, joka kiukutteli herkullisesti Anastasia Arapovana. Niklas Spångberg esitti vakaasti mm. Vaunuhallin miestä.

Oivallinen konsertti Ilmajoella


10.6.2017 Ilmajoen Musiikkijuhlien juhlakonsertti Ooppera-areenalla Ilmajoella

Aarno Cronvallin juontama juhlakonsertti oli kerännyt Ilmajoen Ooppera-areenan lähes täyteen yleisöä. Esiintymässä oli Vaasan kaupunginorkesteri Markus Lehtisen johdolla, Antti Nissilän valmentama Ilmajoen oopperakuoro sekä solisteina sopraanot Silja Aalto ja Mari Palo ynnä basso Matti Salminen.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu suomalaiselle musiikille. Ensin kuultiin kohtaus Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperasta: Kuoro pisteli komiasti Talapakan Nikolaita ja perään Liisaa esittänyt Mari Palo lauloi Luullahan jotta on lysti olla -numeron. Sitten lavalle saapui Matti Salminen ja lauloi kolme Toivo Kuulan kokoamista eteläpohjalaisista kansanlauluista: Niin kauan minä tramppaan, Tuuli se taivutti koivun larvan ja Tällaaselle pojalle. Kerrassaan meheviä ja miehekkäitä esityksiä!

Palo esitti seuraavaksi kauniin tulkinnan Oskar Merikannon Omenankukat-laulusta. Einojuhani Rautavaaran vain 24-vuotiaana säveltämästä Pelimannit-teoksesta kuultiin orkesterin esittämänä kolme osaa: Närböläisten braa speli, Pirun polska ja Hypyt. Tämän jälkeen kuoro esitti numeron Olkoon kulkumme kirkas kuin päivä Ilmari Hannikaisen laulunäytelmästä Talkootanssit.

Ja päästiinhän sitä lopulta oopperankin pariin: Aulis Sallisen Punaisesta viivasta Riikan aarian Tuiskuaa lunta esitti Silja Aalto. Kuulimme upeaa ja teknisesti moitteetonta laulua, mutta jotenkin tyhjänpuoleiseksi Aallon eläytyminen osaan jäi. Tätä ei voi sanoa Salmisesta, joka lauloi perään samasta oopperasta Balladin Vestmanviikistä. Mari Palo tulkitsi herkästi Kehtolaulun kuolleelle ratsumiehelle, joka on tietenkin peräisin Sallisen Ratsumiehestä. Osuus päättyi Paavon virteen Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista. Sen esittivät kuoro ja kaikki solistit yhdessä.

Pitkän väliajan jälkeen seurasi melkoinen sillisalaatti kevyempää ja viihteellisempää ohjelmistoa. Alkuun kolme oopperanumeroa: Mozartin Ryöstö seraljista -alkusoitto soi vaasalaisten toimesta oikein ponnekkaasti. Salminen lauloi herkutellen Don Basilion La calunnia è un venticello -juoruaarian Rossinin Sevillan parturista. Ja perään kuoro esitti Verdin Trubaduurista numeron Vedi! Le fosche notturne spoglie eli ns. alasinkuoron.

Väliin numero musikaalia: My Fair Ladysta kuultiin Silja Aallon ihanan tyttömäisesti esittämä I could have danced all night. Tätä seurasi todellinen yllätys, kun lavalle asteli ohjelmassa mainitsemattomana solistivieraana itse Esa Pasa. Kuulimme Unto Monosen Satumaan. Tangolla jatkettiin, kun Mari Palo vetäisi aivan uskomattoman hienosti kappaleen Vie meidät rakkauteen (alkup. Leo Leandrosin & Klaus Munron Notre tango d'amour). Ja Esa Pasalta saatiin toinenkin vahva tulkinta, Toivo Kärjen Haave rakkaudesta.


Välinumerona orkesteri soitti Heikki Aaltoilan Täällä Pohjantähden alla -elokuvaan säveltämän Akselin ja Elinan häävalssin. Ja sitten oli Mari Palon vuoro laulaa musikaalinumero: Art is Calling for Me Victor Herbertin The Enchantressista. Nyt oli kyllä niin upea esitys koreografioineen kaikkineen, että täydet pisteet Palolle! Loppulaskuun valmistautuva orkesteri soitti Kullervo Linnan Kultaisen nuoruuden, johon yleisö sai yhtyä laulamaan Cronvallin luvalla. Laulaminen alkoi hyvin hapuillen ja meni enimmäkseen penkin alle.

Viimeisenä ohjelman numerona oli suomeksi laulettu Vilja-laulu Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Aalto ja Palo jakoivat keskenään solistiosuuden ja kuoro oli hyvin mukana. Ylimääräisenä laulettiin porukalla Satumaa uudemman kerran, ja nyt yleisön laulaminen sujui selvästi paremmin. Ehkä vain tarvittiin Salminen lavan reunalle näyttämään tahtia...

Yhteenvetona voisi todeta, että konsertti oli onnistunut ja solistit tasokkaita. Ohjelma tai ainakin numeroiden keskinäinen järjestys oli ehkä hieman erikoinen, mutta en antanut sen häiritä. Orkesteri teki Lehtisen komennossa oikein hyvää työtä, mutta eniten yllätyin kuoron hyvästä vireestä ja laadusta. Tämä lupaa hyvää ajatellen Mannerheim-oopperaa, joka odottaa minua pian...

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Uusi tuotanto Luther-oopperasta


8.6.2017 Kari Tikan ooppera Luther Tapiolan kirkossa Espoossa

Ehdin vielä Saksan-matkalta näkemään Tikan Luther-oopperan viimeisen esityksen Tapiolan kirkossa. Produktio oli osa Urkuyö ja Aaria -festivaalia ja sopi mainiosti reformaation juhlavuoden ohjelmaksi. Kantaesityksensä ooppera sai Helsingissä vuonna 2000 ja sitä on esitetty myös Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Tikan musiikki toimi mainiosti, mutta säveltäjän yhdessä Jussi Tapolan kanssa laatimaa librettoa en arvosta kovin korkealle. Onhan siinä hetkensä, mutta paikoin on niin hämärää ja jopa naiivia tekstiä, että melkein nauratti. Varmaan silti tahatonta komiikkaa? Juulia Tapolan ohjaus oli ihan toimiva ja riittävä, kun ottaa huomioon kirkkotilan rajoitukset. Hyvin suoriutunutta kuoroa ja sen liikkumista käytettiin hyväksi monien kohtauksien elävöittämisessä. Mukana esityksessä oli myös muutama tanssija, joiden koreografian oli suunnitellut Magda Timonen. Visualisoinnista vastasivat ohjaajan lisäksi Anna Kontek ja Suvi Saari.

Orkesterina toiminutta E-ensemblea johti Erkki Lasonpalo. Balansoinnissa olivat esityksen suurimmat ongelmat, mutta näistä ei voine syyttää kapellimestaria. Betonikuutiota muistuttavan kirkkosalin akustiikka vaan on niin vaikea, että aina joku osuus tuntui peittyvän. Solistit - ennen kaikkea tenorit - paahtoivat välillä sellaisella voimalla, että sai pelätä äänten murtumista. Mutta mainiosti Aki Alamikkotervo (Saatana) ja Hannu Jurmu (Lutherin ystävä) hoitivat osuutensa. Elja Puukko teki Lutherin roolista hienovaraisen tyylikkään tulkinnan ja Emriikka Salosen täyteläinen ääni sopi mainiosti Käthen osaan. Alina Koivulan (Ave von Schönfeld) hento sopraano ei meinannut kuulua näissä olosuhteissa, ja sama vaivasi usein Jussi Merikannon (Tulevaisuuden teologi) osuuksia. Kohtauksien välissä pääsimme mukaan veisaamaan viisi Lutherin virttä, ja yllättäen yleisöstä lähti ääntä oikein komeasti.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Taidolla tehty operettiharvinaisuus


6.6.2017 Nico Dostalin operetti Prinzessin Nofretete Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Itävaltalainen Nico Dostal (1895-1981) sävelsi yli 20 operettia, paljon elokuvamusiikkia ynnä muuta. Hänen operettinsa olivat pitkään lähes unohduksissa, mutta nyt viime aikoina muutamia niistä on herätelty Saksassa henkiin. Leipzigiläiset olivat tarttuneet Prinsessa Nefertitiin (saks. Prinzessin Nofretete), joka sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 1936. Teosta ei ole sen jälkeen nähty näyttämöversiona ennen tätä Leipzigin produktiota.

Oper Leipzigin Musikalische Komödie oli todella satsannut teokseen. Jo ovella jaettiin jokaiselle MuKoToursin matkalippukuori, jossa oli Egypti-aiheista materiaalia ja oikeita alennuskuponkeja, mm. kameliratsastukseen (juu, juu - ihan totta!). Myös katsomossa oli teemaan liittyvää lavastusta ja suuret kuvataulut. Frank Schmutzlerin lavastuksessa ja Sven Bindseilin puvustuksessa ei ollut pihistelty, vaan ne olivat ylenpalttiset ja näyttävät. Teoksen musiikinjohto oli Stefan Klingelen osaavissa käsissä.

Operetin oli ohjannut Franziska Severin. Pidin kovasti lopputuloksesta, jossa ei ollut tylsiä tai paikalleenpysähtyneitä hetkiä, mutta ei myöskään sorruttu tyhjänpäiväiseen koheltamiseen tai puskafarssimeininkiin. Tyylikästä ja taidokasta työtä siis, kuoron hyödyntämistä myöten. Dostalin teos on rakennettu mielenkiintoisesti niin, että varsinaisen tarinan (jossa lähinnä puidaan rakkauskiemuroita arkeologisella kaivauksella Egyptissä) kahden näytöksen välissä nähdään erillinen "välinäytelmä". Se sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja ruotii prinsessa Nefertitin rakkauselämää - jolla onkin yllättäviä yhtymäkohtia operetin varsinaiseen kertomukseen. Välinäytelmässä oli upea pitkä tanssikohtaus, jonka koreografian oli suunnitellut Mirko Mahr.

Laulusolistit pysyivät samoina myös välinäytelmässä. Pääparina nähtiin oivallisesti laulanut Lilli Wünscher (Claudia, prinsessa Nefertiti) sekä Radoslaw Rydlewski (Dr. Hjalmar Eklind, Amar). Rydlewskillä oli ajoittaisia ongelmia äänensä kanssa; laulu kuulosti toisinaan hyvin kireältä ja väkinäiseltä, ja pari kertaa ääni murtuikin. Subrettiparina olivat pirteä Nora Lentner (Pollie Miller, Teje) ja koomikon lahjoja omaava Jeffery Krueger (Totty Tottenham, prinssi Thototpe). Milko Milev oli tossukanpuoleinen lordi Callagan ja arvovaltaa uhkuva farao Rhampsinit. Anne-Kathrin Fischer oli erinomainen komentoa pitävänä Quendolin Tottenhamina. Hinrich Horn (Abu Assam, Assamabu) oli vaikuttava ja varma bassobaritoni.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kyllä Barenboim vaan osaa!


5.6.2017 Staatskapelle Berlin, joht. Daniel Barenboim, sol. Denis Kozhukhin, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatskapellen vierailu Philharmonien konserttisalissa alkoi kantaesityksellä, jonka Staatsoper Berlin oli tilannut yhdessä BBC:n kanssa. Kyseessä oli Harrison Birtwistlen Deep Time, joka alkoi mukavan tummilla sävyillä, mutta myöhemmin saatiin sitten vähintäänkin riittävästi puhaltimien ja lyömäsoittimien mekkalaa. Kappaleen päättyessä joku yleisön edustaja huusi kovaan ääneen "Schrecklich!" eli suomeksi vaikkapa "Kamalaa!". Tämä ei tuntunut häiritsevän vuonna 1934 syntynyttä säveltäjää, joka oli saapunut paikalle ja sai kuitenkin yleisön enemmistöltä ihan asialliset aplodit.

Toisena numerona kuultiin Rahmaninovin Pianokonsertto nro 1 fis-molli. Solistina piti olla Lang Lang (siksi minäkin lippuni ostin), mutta hänen vasemman kätensä tulehdus pakotti miehen perumaan kaikki keikat kesäkuun loppuun saakka. Harmin paikka, mutta tietysti lääkärin määräystä on syytä noudattaa. Tuuraajaksi saatiin nuorehko (s. 1986) venäläinen Denis Kozhukhin, joka ponnahti pinnalle voitettuaan Brysselissä Kuningatar Elisabeth -kilpailun vuonna 2010. Saimme konsertosta niin järisyttävän esityksen, että ei siinä kyllä ehtinyt Lang Langin perään haikailla. Solistin lisäksi täytyi ihailla Barenboimin herkkyyttä ja musiikillista vaistoa. Kozhukhin palkitsi suosionosoitukset peräti kahdella ylimääräisellä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa ranskalaista musiikkia. Debussyn Trois Nocturnes toimi kuin unelma Barenboimin johdolla ja upposi jopa tällaiseen impressionismin vierastajaan kuin allekirjoittanut on. Kolmannessa osassa Staatsoperin kuoron naiset lauloivat seireeneinä. Heidät oli ripoteltu hauskasti koko lavan alalle soittajien rinnalle. Päätösnumerona oli Ravelin Boléro. Vieläkin hämmästelen, miten vanha maestro sai tästä aika tylsästä ja ainakin loppuunkalutusta kappaleesta aikaan niin vetävän esityksen. Olipa upeaa! Humoristinen Barenboim istui kappaleen loppupuolen ajan soittajien joukossa ja vain nautiskeli, kun orkesterikone jyskytti eteenpäin ilman johtajaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Liediä lehmusten tuoksussa


5.6.2017 Ensemble Monbijou Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Berliinin Staatsoperin iltapäivän liedresitaalissa esiintyi Ensemble Monbijou, jonka kokoonpanoon kuuluivat mezzosopraano Katharina Kammerloher, viulisti Tobias Sturm, alttoviulisti Holger Espig, sellisti Margarethe Niebuhr, kontrabasisti Kaspar Loyal sekä pianisti Dana Sturm. Numeroiden välissä Staatsoperin intendentti Jürgen Flimm luki tekstiotteita eri kirjailijoilta.

Ohjelmassa oli pelkästään Mahlerin musiikkia ja se alkoi viidellä laululla Des Knaben Wunderhornista. Nämä esitettiin ihan perinteisesti laulu-piano-duona. Perään kuultiin Lieder eines fahrenden Gesellen -sarja, jonka Gerhard Präsent oli sovittanut pianokvintetille. Alkuun Vaeltavan kisällin laulut kuulostivat vähän oudoilta, kun on tottunut näitäkin kuulemaan pianon kanssa, mutta loppujen lopuksi sovitus ei ollut hullumpi. Väliajan jälkeen kuultiin Pianokvartetto a-molli ja ohjelman päättäneet viisi liediä Friedrich Rückertin runoihin. Myös Rückert-laulut oli Gerhard Präsent sovittanut pianokvintetille, ja näihin pieni yhtye tuntui sopivan heti kättelyssä.

Pehmeä-ääninen Kammerloher tulkitsi liedinsä erinomaisesti, niiden tunnelmia ja merkityksiä ilmentäen. Myös muusikot osasivat hommansa ja etenkin kvartetossa heidän kamarimuusikkovaihteensa pääsi hyvin esille. Dana Sturm oli oivallinen liedpianisti konsertin avausnumerossa.

Veni, Creator Spiritus


5.6.2017 Michael Schöch, urut Konzerthaus Berlinissä

Berliinin Konzerthausin urkumatineassa esiintyi itävaltalainen Michael Schöch (s. 1985), joka on vuodesta 2015 lähtien vaikuttanut urkumusiikin professorina Innsbruckissa. Eiliseen helluntaihin viittaava ohjelma alkoi J. S. Bachin musiikilla. Toccata ja fuuga F-duurissa BWV 540 Schöch otti lennokkaan alun ja sai esitellä taidokasta jalkiotyöskentelyään. Trio super "Herr Jesu Christ, dich zu uns wend" BWV 655 sai vilkkaan ja iloiselta kuulostavan tulkinnan.

Minulle vieras oli seuraava kappale, nimittäin Franz Schmidtin (1874-1939) Toccata C-duuri. Tästä siirryttiin ranskalaiseen urkumusiikkiin; ensin kuultiin Olivier Messiaenin Helluntaimessusta eli Messe de la Pentecôtesta osa Offertoire (Les choses visibles et invisibles). Toisena saman säveltäjän Livre d'Orguesta kappale Les yeux dans les roues. Rauhallista, mietiskelevää musiikkia - kuten Messiaenilla niin usein.

Ohjelman päätti Maurice Duruflén opus 4 eli Prélude, Adagio et Choral varié sur le Veni Creator. Kiinnostava kappale, jossa Schöchin rekisteröinnit onnistuivat mielestäni täydellisesti. Erityisesti lopun muunnelmat tutusta keskiaikaisesta helluntaihymnistä kuulostivat mahtavilta. Hieno konsertti kerta kaikkiaan! Saimme vielä ylimääräisenä J. S. Bachin pikkukappaleen, jota en tunnistanut.

Huikea ohjaus Faustin tuomiossa


4.6.2017 Hector Berliozin ooppera La damnation de Faust Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Toinen ilta peräkkäin Berliinissä kapellimestari Simon Rattlen johdolla; nyt ohjelmassa Staatsoperissa Berliozin Faustin tuomio, jonka olen nähnyt aiemmin vain kerran. Produktio on yhteistuotanto English National Operan, Palermon Teatro Massimon ja Antwerpenin De Vlaamse Operan kanssa. Odotin esitystä hienoisella jännityksellä, sillä ohjaajana on Monty Python- ja elokuvamies Terry Gilliam, jolta voi odottaa melkein mitä tahansa. Gilliam yllättikin perinpohjaisesti ja lopputulos oli parhaita pitkään aikaan näkemiäni oopperaohjauksia!

Tapahtumat oli sijoitettu saksalaisen taiteen ja Saksan historian 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon kehyksiin. Sotavoittoistahan tuo historia on, mutta mukaan pääsi myös esimerkiksi kansallisromanttista taidetta ja Berliinin olympialaiset. Natsi-Saksan aika oli esillä hyvin keskeisesti kristalliöineen ja juutalaisten tuhoamisine kaikkineen. Natsien kauheudet eivät olleet vaan päälleliimattua shokeeraavaa kuvastoa, vaan ohjaaja oli nivonut tapahtumat aivan käsittämättömän taidokkaasti osaksi oopperan kertomusta. Häkellyttävän hienoa ja tehokasta! Mukana oli myös kepeämpiä, huvittaviakin kohtauksia, joissa esimerkiksi mahtimiehet jakoivat Eurooppaa tai natsit seurasivat Wagner-oopperan esitystä. Ohjauksen täydensi Hildegard Bechtlerin upea lavastus sekä Katrina Lindsayn puvustus. Peter Mumford vastasi tehokkaasta valaistuksesta ja Finn Ross videoprojisoinneista.

Mahtava ohjaus ja lavallepano ansaitsevat myös musiikillisesti kiitettävän esityksen, ja nyt sellainen saatiin. Sir Simonin johtama esitys oli selkeä ja tasapainoinen, eikä heikkoja lenkkejä ollut. Kuoro teki erinomaista työtä, kuten myös kaikki solistit. Margueritena oli Magdalena Kožená ja Faustina tavattoman kauniisti laulanut Charles Castronovo. Méphistophélèsin roolin tehnyt Florian Boesch teki oivallisen näyttelijäntyön ja pääsi herkuttelemaan hahmonsa peitellyllä pirullisuudella. Pienen Branderin osan lauloi Jan Martiník ja ääni taivaasta oli Miho Kinoshita.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Hieno ilta Berliinin filharmonikkojen kanssa


3.6.2017 Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle, sol. Imogen Cooper, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Filharmonikkojen konsertti alkoi Thomas Adèsin Powder Her Face -oopperasta kootulla orkesterisarjalla. Tarkemmin sanottuna kyse oli suiten uudistetusta versiosta, joka sai nyt kantesityksensä. Ja kylläpä oli miellyttävä paketti, jossa oli mukana tanssillisia osia mm. tangon ja valssin tahdissa. Toisena numerona kuultiin Mozartin Pianokonsertto nro 25 C-duuri. Imogen Cooper teki niin herkän ja kuulaan tulkinnan, että oikeastaan liikutuin sitä kuunnellessani. Tämä kappale toi esille myös Philharmonien konserttisalin loistavan akustiikan. Pianon ääni säkenöi ja ympäröi meidät katsomossa niin intensiivisesti, että ei Helsingin Musiikkitalon salissa vaan ole koskaan tällaista kokemusta syntynyt.

Väliajan jälkeen siirryttiin Stravinskyn musiikin pariin. Ensin pieni Chant funèbre -kappale, jonka Igor sävelsi opettajansa Nikolai Rimski-Korsakovin muistoksi 26-vuotiaana. Kadoksissa ollut teos löydettiin uudelleen vasta vuonna 2015 ja se sai nyt ensiesityksensä Saksassa. Koskettavaa musiikkia, joka huokui kaipausta. Päätösnumero Le Sacre du printemps vei puolestaan aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olen kuullut mielipuolisesta Kevätuhrista melkoisen mielipuolisia tulkintoja, joille tämä Sir Simonin tasapainoiseksi luonnehdittava näkemys ei pärjännyt lainkaan - ja hyvä niin. Menoa ja meininkiä oli siis "vain" kohtalaisesti, mutta volyymin kanssa berliiniläiset eivät säästelleet. Huh huh!

Raakaa merimieselämää


2.6.2017 Benjamin Brittenin ooppera Billy Budd Deutsche Oper Berlinissä

Monissa Brittenin oopperoissa käsitellään päähenkilön erilaisuutta tai ulkopuolisuutta ja jonkinasteista konfliktia ympäristönsä kanssa. Niin myös Billy Buddissa, jota voi pitää eräänlaisena veljesteoksena kuusi vuotta aiemmin kantaesitetyn Peter Grimesin kanssa. Oopperan libretto perustuu Herman Melvillen romaaniin.

Deutsche Oper Berlinin produktio on yhteistuotanto English National Operan ja Moskovan Bolšoi-teatterin kanssa. Se sai berliiniläisen ensi-iltansa vuonna 2014 ja on nyt lämmitetty lavalle uudemman kerran. Kyseessä on Brittenin muokkaama lopullinen versio vuodelta 1960, jossa näytöksiä on vain kaksi (ynnä prologi ja epilogi).

Esitys oli hyvin tehokas, kiitos David Aldenin kirkkaan näkemyksen ja pätevän ohjauksen. Kolme tuntia hujahti ihan huomaamatta, sillä kerronta piti otteessaan niin tiukasti. Paul Steinberg vastasi massiivisesta lavastuksesta, Constance Hoffman puvustuksesta ja Andy Cutbush valaistuksesta. Kapellimestarina toimi Moritz Gnann, jolle täytyy antaa hyvä arvosana intensiteetin ylläpidosta.

Richard Croft oli oivallinen kapteeni Vere. Hänen lyyrinen tenorinsa soi kauniina ja herkkänä. Croftin muodonmuutos epilogin vanhaksi, tunnontuskiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi oli loistava. John Chest (sama mies, joka lauloi eilen Dresdenissä näkemässäni The Great Gatsbyssä) oli erinomainen Billy Budd, jonka motiivit jäivät kutkuttavasti roikkumaan ilmaan ja katsojan pohdittaviksi. Gidon Saks oli pahuutta uhkuva Mr. Claggart, jonka englanti olisi kyllä kaivannut preppausta. Seth Carico, Derek Welton ja Andrew Harris tekivät hyvät suoritukset muina upseereina. Pienempien roolien esittäjistä täytyy nostaa esiin Andrew Dickinson, joka oli oikein pätevä noviisin osassaan sekä Lenus Carlson, jonka vanha merimies Dansker oli suorastaan liikuttava.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vanha suola janottaa


1.6.2017 John Harbisonin ooppera The Great Gatsby Semperoper Dresdenissä

Yhdysvaltalaisen John Harbisonin (s. 1938) ooppera The Great Gatsby sai kantaesityksensä New Yorkissa vuonna 1999. Euroopan ensiesitys oli Dresdenissä vuonna 2015, ja nyt teos palasi Semperoperin lavalle. Oopperan libretto on säveltäjän itsensä käsialaa ja se perustuu tietenkin F. Scott Fitzgeraldin tunnettuun romaaniin.

The Great Gatsbyn musiikki oli veikeä yhdistelmä modernia taidemusiikkia sekä jazzia ja swingiä. Ohjaaja Keith Warner oli luonut moniulotteisen ja realistisen kuvan dekadentista seurapiirielämästä, jossa julkisivuja pidetään yllä, vaikka kaikilla on salaisuutensa. Rakkauskiemuroista tässäkin oli lopulta kyse, eikä niihin saatu selvyyttä ilman muutamaa ruumista. Kekseliäs lavastus oli jo edesmenneen Johan Engelsin suunnittelema.

Esityksen kapellimestarina toimi Wayne Marshall, joka esiintyi urkurina Lahden Kansainvälisellä Urkuviikolla joitakin vuosia sitten. Olen törmännyt muuallakin hänen nimeensä urkurina, enkä edes tiennyt että hän tekee "rinnakkaisuraa" myös kapellimestarina. Hienosti tuntui tämäkin häneltä hoituvan lukuun ottamatta paria joukkokohtausta, joissa orkesterin ja kuoron tahtiviivat olivat vähän eri kohdissa...

Solistit olivat laulajina tasokkaita, mutta aivan kaikkien näyttelijäntaidot eivät olleet parasta A-luokkaa. Päätehtävissä olivat Elena Gorshunova (Daisy Buchanan), Raymond Very (edellisen mies Tom), Peter Lodahl (Jay Gatsby), John Chest (Nick Carraway) ja Christina Bock (Jordan Baker). Gorshunovan diktiossa olisi aika lailla parantamista, sillä tekstistä ei saanut mitään tolkkua - hän olisi aivan hyvin voinut laulaa englannin sijaan millä muulla kielellä tahansa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kateutta, valtapeliä - ja tietenkin onnellinen loppu


31.5.2017 Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera Tsaari Saltanin tarina Staatsoperette Dresdenissä

Dresdenin Staatsoperette on edellisen käyntini jälkeen muuttanut lähemmäksi keskustaa, ratavarren entiseen teollisuuskompleksiin nimeltä Kraftwerk Mitte. Uudenkarhea sali oli tyylikäs, ja kaikin puolin (myös akustisesti) aiempaa teatteria parempi. Onnea uuteen kotiin!

Hermoni olivat esityksen alkaessa melkoisen kireällä, sillä matkustaminen Dresdeniin ei mennyt ihan putkeen. Lentoni Berliiniin lähti yli tunnin myöhässä, mistä johtuen myöhästyin suunnitellusta suorasta junayhteydestä Dresdeniin - tosin vain viidellä minuutilla! Olin jo ehtinyt tsekkaamaan netistä korvaavan junayhteyden, mutta aseman virkailijan mukaan sellaista ei ole olemassa. Seuraava mahdollinen yhteys olisi kuulemma noin kahden tunnin kuluttua. Pienen väännön jälkeen hän suostui armollisesti tarkistamaan asian koneeltaan - ja hupsis, olihan siellä ko. yhteys, jonka lähtöön oli tässä vaiheessa enää kuusi minuuttia. Ehdin kuin ehdinkin laiturille ajoissa, mutta jouduin nyt matkaamaan hitailla paikallisjunilla yli tunnin pidempään ja vielä maksamaan tästä ilosta noin 40 € ylimääräistä.

Jos jaksoit lukea vuodatustani tänne saakka, et ehkä ihmettele miksi hermoni olivat kireällä. Oopperaan ehtiminen meni hyvin täpärälle, mutta kun istuin paikalleni ja esitys alkoi, niin kaikki nuo vastoinkäymiset unohtuivat. Saatoin vain nauttia oopperasta, vaikka teoksen alkupuolella musiikki oli hienoinen pettymys. Olin odottanut säkenöivää soitinnusta ja mehevää orkestraatiota, mutta kyllä näitäkin saatiin myöhemmin oopperan aikana.

Rimski-Korsakov sävelsi 15 oopperaa, joista useita ei tunneta eikä esitetä ex-Neuvostoliiton ulkopuolella lainkaan. Kansallisoopperassa on esitetty vain Tsaarin morsian - ja sekin vuonna 1927! Rimski-Korsakov on ilman muuta yksi niistä oopperasäveltäjistä, joiden tuotantoa olisi syytä tuoda Suomessakin esille. Tsaari Saltanin tarina perustuu Puškinin runoon ja sai kantaesityksensä Moskovassa vuonna 1900.

Dresdenissä ooppera laulettiin ikävästi saksaksi. Arne Bögen ohjaus oli kepeän humoristinen ja hyödynsi nukkeja sekä tanssijoita mm. välisoittojen aikana. Esimerkiksi Kimalaisen lento oli kuvitettu aivan herkullisesti. Tiuhaan vaihtuneesta lavastuksesta ja mielikuvituksellisista puvuista vastasi Hendrik Scheel.

Illan kapellimestarina oli Andreas Schüller, joka ei tehnyt ihmeempää säväytystä suuntaan tai toiseen. Tärkeimmissä tehtävissä oli ihan hyvät solistit: Tilmann Rönnebeck (tsaari), Paula Rummel, Leandra Johne ja Jeannette Oswald (siskokset), Gala El Hadidi (Babarikha), Markus Francke (tsarevitš), Akiho Tsujii (tsarevna) ja Ingeborg Schöpf (tsaaritar).