torstai 30. marraskuuta 2017

Donizettin Requiem oli lupaava alku festivaalivierailulle


29.11.2017 Gaetano Donizettin Messa di Requiem Basilica di Santa Maria Maggioressa Bergamossa

Olen jo pitkään halunnut päästä Bergamon Donizetti-festivaalille, mutta vasta tänä vuonna se viimein onnistui. Gaetano Donizetti (1797-1848) syntyi Bergamossa ja palasi Pariisin ja Wienin vuosien jälkeen sairaana miehenä kotikaupunkiinsa kuolemaan. Muurin ympäröimä Bergamon vanha kaupunki (Città Alta) sijaitsee korkealla kukkulalla ja kaupungin uudempi osa sekä nykyinen keskusta (Città Bassa) levittäytyvät sen juurella. Jo pelkästään kävely vanhan kaupungin idyllisillä kujilla ja upeiden rakennusten ihailu olisivat olleet matkan arvoisia, mutta kun tähän vielä yhdistetään aimo annos musiikkia ja muita nautintoja, niin voi pojat!

Donizetti sai tiedon Vincenzo Bellinin kuolemasta (23.9.1835 Pariisin lähellä) Lucia di Lammermoorin kantaesityksen aikoihin. Hän sävelsi pikaisesti Requiemin ystävänsä muistolle, mutta se sai tiettävästi odottaa esitystään vuosikymmeniä. Ensimmäinen tunnettu esitys on nimittäin vuodelta 1870, eli yli 20 vuotta Donizettin itsensä kuoleman jälkeen. Paikkana oli sama S. Maria Maggiore, jonne suuntasin nyt keskiviikkoiltana, ja jonne Donizettin maalliset jäännökset siirrettiin vuonna 1875. Basilika on 1100-luvun lopulta (jo tätä ennen paikalla on ollut kirkko sekä sitä edeltänyt roomalainen temppeli), mutta myöhemmät laajennukset ja sorkkimiset ovat muuttaneet kirkon luonnetta melkoisesti. Ylenpalttisen runsaasti koristeltu interiööri on 1600-luvun barokkia.

Messa di Requiemin esittivät täpötäydelle kirkolle Orchestra Donizetti Opera ja Coro Donizetti Opera kapellimestari Corrado Rovarisin johdolla. En ollut itse kuullut teosta aiemmin livenä (se muuten julkaistiinkin vasta 1975), joten sen kokeminen erinomaisena esityksenä autenttisella paikalla oli hyvin vaikuttavaa. Maurizio Manaran soittamat urut toivat teokseen hienon lisän verrattuna monien muiden aikakauden säveltäjien sielunmessuihin. Pätevinä solisteina olivat sopraano Carmela Remigio, mezzosopraano Chiara Amarú, tenori Juan Francisco Gatell sekä bassot Andrea Concetti ja Omar Montanari. Suosikkini oli Gatell, jonka sävykäs tenoriääni pyörteili basilikan holveissa hivelevän kauniina.

Konsertin jälkeen paljastuivat tietyt järjestelypuutteet, minkä olen havainnut monien eurooppalaisten festivaalien ongelmaksi. Alkuillasta vanhaan kaupunkiin vielä pääsi bussilla, mutta konsertin jälkeen ne eivät enää kulkeneet. Kukkulalta alas pääsee myös funicolarella - paitsi että sekin oli nyt suljettu - ja todennäköisyys taksin löytämiselle Cittá Altasta on likimain nolla. Joten tulipa sitten reipas iltakävely takaisin hotellille! Seuraavalla kerralla on kyllä syytä varata hotelli vanhasta kaupungista...

tiistai 28. marraskuuta 2017

Kolme kantaesitystä Anu Komsilta


28.11.2017 Luonnon kasvot -konsertti Sellosalissa Espoossa

Espoon Kaupunginosayhdistysten Liitto ry järjesti Sellosalissa konsertin otsikolla Luonnon kasvot. Muutama kymmenen ihmistä oli saapunut kuulemaan sopraano Anu Komsia ja pianisti Pia Värriä. Bonuksena konsertissa esiintyivät myös Taavi Oramo (klarinetti, laulu) ja Heta Aho (huilu).

Ohjelma alkoi kolmella Sibeliuksen laululla, joissa Komsi sai esitellä äänensä ja tekniikkansa ulottuvuuksia: Höstkväll, Jubal ja En slända. Näistä varsinkin viimeksi mainittu oli aivan yliveto esitys. Seuraavaksi kuultiin kolme Kaija Saariahon laulua Pentti Saarikosken teksteihin. Luonnon kasvot on jo vuodelta 2013, mutta kaksi muuta laulua eli Jokaisella on tämänsä ja Kaikki tämä ovat valmistuneet tänä vuonna ja saivat nyt kantaesityksensä. Lauluissa liikuttiin hyvin eri tunnelmissa ja sävyissä; varsinkin viimeisenä kuultu Kaikki tämä vaikutti kauneudellaan ja herkkyydellään.

Ennen väliaikaa oli vielä Schubertin vuoro: Kuulimme liedin Der Hirt auf dem Felsen, joka syntyi säveltäjän viimeisten elinkuukausien aikana. Kappale on siinä mielessä jännä, että se alkaa Wilhelm Müllerin tekstillä, välissä on pari värssyä Karl August Varnhagen von Enseltä, ja lopetus on taas Mülleriä. Esitys oli ensiluokkainen: Värri soitti tavattoman ilmeikkäästi, Oramon klarinetti hyväili korvia ja Komsi nyt vaan oli erinomainen itsensä.

Konsertin toinen puolisko alkoi minulle oudolla kappaleella: Kuulimme Kullervon kehtolaulun Armas Launiksen oopperasta Kullervo (1917). Teosta ei kai ole esitetty missään talvisodan jälkeen - olisiko tässä ainesta Kokkolan oopperan seuraavaksi tuotannoksi? Komsi lauloi numeron ensin suomeksi ja sitten ranskaksi; Launishan muutti vuonna 1930 pysyvästi Ranskaan. Konsertin kolmantena kantaesityksenä kuultiin yllätysnumerona Heta Ahon tuore sävellys Helvi Hämäläisen runoon Hevosille, jotka kaatuivat sodassa. Ohjelmaan präntätty Erik Fordellin laulu jäi pois.

Seuraavana oli vuorossa Einojuhani Rautavaaran laulusarja Almanakka kahdelle. Se koostuu neljästä vuodenaikalaulusta, joista jokaisen teksti on eri kielellä: Vårvisa (O. von Dalin), Kesäyö (A. Hellaakoski), Herbsttag (R. M. Rilke) ja Winter (W. Shakespeare). Komsi lauloi sarjan duettona Oramon kanssa. Kerrassaan herkullista!

Ohjelman päätti Alexander Ajabieffin tuttu Satakieli (Соловей), jossa Komsi herkutteli ja esitteli koko rahan edestä, mihin ensiluokkainen koloratuurisopraano pystyy. Heta Ahon vuoropuhelu huilulla toimi erinomaisesti. Ylimääräisenä kuultiin Sibeliuksen Tanken, jonka kyllä piti olla ohjelman mukaan ihan varsinainen numero... Sen esittivät äiti ja poika jälleen duettona Pia Värrin kanssa.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Erinomaisesti roolitettu Ratsumies Porissa


27.11.2017 Aulis Sallisen ooppera Ratsumies Promenadisalissa Porissa

Porin Ooppera kantoi sekin kortensa Suomi 100 -juhlavuoden kekoon. Tuotantona oli Aulis Sallisen Ratsumies, joka sai kantaesityksensä Savonlinnassa vuonna 1975. Edellisestä kotimaisesta tuotannosta on jo vierähtänyt aikaa, joten teos oli porilaisilta oivallinen valinta.

Olen suuri Sallisen oopperoiden (ja muunkin vokaalimusiikin) ystävä ja odotin tätä esitystä hartaasti. Enkä onneksi joutunut pettymään! Pori Sinfonietta on toki pieni orkesteri tämän oopperan esittämiseen, mutta Promenadisalissa suuren soittajiston käyttäminen ei ole mahdollista. Hannu Bisterin sovitus toimi hyvin ja kapellimestari Jan Söderblom huolehti osaltaan hienosta kuulokuvasta. Porin Oopperakuoro teki sekin hyvää työtä, vaikka tarkkuudessa olikin vielä pientä parannettavaa.

Erik Söderblomin sujuva ohjaus miellytti minua kokonaisuutena. Hän oli suunnitellut myös lavastuksen. Näyttämön taustan kankaille heijastettiin videoita ja valokuvia, joiden tarkoitusta tai liittymistä oopperan tapahtumiin en aina tajunnut. Mutta onhan Paavo Haavikon libretto paikoin niin hämärä ja vaikeaselkoinen, että ehkä en todellakaan vaan tajunnut... Puvut olivat Taru Liipolan ja valaistus Timo Alhasen käsialaa.

Solisteissa ei tällä kertaa ollut heikkoja lenkkejä, vaan roolitus oli onnistunut erinomaisesti. Ratsumies Anttina esiintyi Tapani Plathan ja hänen vaimonaan Annana oli Mari Palo. Aki Alamikkotervo lauloi Novgorodilaisen suurkauppiaan osan poikkeuksellisen hyvin. Hänen rouvanaan oli Sari Nordqvist. Rolf Broman loisti vastenmielisenä Tuomarina ja Anna Danik vakuutti Naisena. Waltteri Torikka oli yleisön suosikkeja Ratsutilallisena. Hannu Niemelä teki takuutyötä pienemmässä Matti Puikkasen osassa.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Virolaisten gaalakonsertti huipensi vierailun


25.11.2017 Viro ja Suomi 200 - Kansallisooppera Estonian gaalakonsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Päätin osallistua toiseenkin Rahvusooper Estonian vierailuviikon esitykseen Helsingissä. Kyseessä oli Musiikkitalossa järjestetty konsertti teemalla Viro ja Suomi 200 - tällä siis juhlistettiin meidän itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa ja ensi vuonna koittavaa virolaisten vastaavaa juhlavuotta. Tilaisuus alkoi molempien tasavaltojen presidenttien, eli Kersti Kaljulaidin ja Sauli Niinistön, pitämillä puheilla. Musiikkiosuus käynnistyi komeasti Fredrik Paciuksen sävelin: Estonian kuoro lauloi aluksi suomeksi (Maamme) ja vaihtoi lopuksi viroon (Mu isamaa).

Viron kansallisbaletin tanssijat esittivät vaikuttavan Miekkojen lyöminen -numeron Eugen Kappin baletista Kalevipoeg (1947). Evald Aavin oopperasta Vikerlased eli Viikingit (1928) kuultiin Olavin aaria baritoni Rauno Elpin esittämänä sekä hieno sotilaiden kuoro. Basso Jaakko Ryhänen lauloi väliin Oskar Merikannon kappaleen Merellä, jonka jälkeen palattiin baletin ja oopperan maailmaan: Eduard Tubinin baletista Kratt (1943) oli valittu esitettäväksi Noitien tanssi. Baritoni Waltteri Torikan numerona oli Ratsutilallisen monologi Aulis Sallisen oopperasta Ratsumies. Leevi Madetojan Pohjalaisista kuultiin Maijan ja Antin duetto esittäjinään sopraano Heli Veskus ja tenori Jyrki Anttila. Tõnu Kõrvitsin oopperasta Liblikas eli Perhonen (2013) esitti Ernan aarian sopraano Helen Lokuta. Sibeliuksen Valse tristestä nähtiin mielenkiintoinen tanssiversio Marita Weinrankin ja Viron kansallisbaletin miestanssijoiden voimin. Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti kapakkakohtaus Gustav Ernesaksin oopperasta Tormide rand eli Myrskyjen ranta (1949). Sen esittivät herkullisesti Jyrki Anttila ja basso Priit Volmer yhdessä mieskuoron kanssa.

Väliajan jälkeen lavalle astui tenori Hatšatur Badaljan, joka korvasi sairastuneen Giordano Lucán. Badaljan lauloi Wertherin aarian Massenet'n samannimisestä oopperasta. Sopraano Suvi Väyrynen esitti mieskuoron kanssa iloitellen Marien aarian Donizettin oopperasta Rykmentin tytär. Toomas Edurin baletista Vaikivad monoloogid (Hiljaiset monologit) nähtiin numero, joka esitettiin Arvo Pärtin harppumusiikin säestyksellä. Tanssijoina olivat Alena Shkatula ja Kealan McLaughlin. Waltteri Torikka ja Estonian kuoro vetäisivät komeasti Toreadorin aarian Bizet'n Carmenista ja Heli Veskus tunteili Adrianan aariassa Francesco Cilean oopperasta Adriana Lecouvreur. Jaakko Ryhäsen toisena numerona oli Dalandin aaria Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta.

Duetto Rigolettosta oli vaihtunut solistimuutoksen vuoksi; sen tilalla kuultiin Lippen schweigen -duetto Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Esittäjinä olivat Suvi Väyrynen ja Hatšatur Badaljan. Klassisen baletin pariin päästiin Tšaikovskin Joutsenlampi-numeron myötä. Adagion esittivät Alena Shkatula ja Kealan McLaughlin sekä Estonian naistanssijat. Mozartin Don Giovannista oleva Zerlinan ja Don Giovannin duetto kuultiin tällä kertaa viiden laulajan (Väyrynen, Lokuta, Elp, Torikka ja Volmer) voimin - tai oikeastaan seitsemän, sillä Veskus ja Ryhänenkin pääsivät luikauttamaan katsomon puolelta pienen osan kappaleesta. Viimeisenä numerona oli sekstetti Offenbachin Hoffmannin kertomuksista. Sen solistit olivat Väyrynen, Lokuta, Badaljan, Elp, Torikka ja Volmer. Mukana oli myös Estorian kuoro. Ylimääräisenä saimme vielä kaikkien solistien esittämänä Brindisin Verdin La traviatasta.

Pitkä, mutta monipuolinen ja kiinnostava konsertti osoitti hyvin Estonian korkean taiteellisen tason. Orkesteri soitti Vello Pähnin johdolla aivan erinomaisesti. Onnistunut ilta siis kaikin puolin - kyllä näin kelpaa itsenäisyyttä juhlistaa!

lauantai 25. marraskuuta 2017

Taas upea ooppera Adèsilta


25.11.2017 Elokuvissa: Thomas Adèsin ooppera The Exterminating Angel The Metropolitan Operasta New Yorkista

Olin pitkästä aikaa elokuvateatterissa, tällä kertaa katsomassa The Metropolitan Operan Live in HD -sarjan uusintaesitystä Thomas Adèsin oopperasta The Exterminating Angel (suomeksi Tuhon enkeli).

Ooppera sai kantaesityksensä Salzburgin festivaalilla heinäkuussa 2016. Teoksen tilaajiin kuuluvat lisäksi Metropolitan-ooppera, Royal Opera House ja Tanskan Kuninkaallinen teatteri, joissa tuotanto kiertää seuraavaksi. Ooppera perustuu Luis Buñuelin elokuvaan El ángel exterminador vuodelta 1962, tai oikeammin Buñuelin ja Luis Alcorizan elokuvakäsikirjoitukseen. Libretto on myös tuotannon ohjaajana toimineen Tom Cairnsin ja säveltäjä Adèsin yhteistyön tulos.

En ole (muistaakseni) nähnyt tätä Buñuelin elokuvaa, mutta jos se on yhtä surrealistinen ja pimeä kuin monet muut herran filmit, niin siinä tapauksessa ooppera vetää sille vertoja erinomaisesti. Nautinnollisen kajahtanutta menoa! Ja Adèsin musiikista pidin todella paljon - miehen viimeisimmät oopperat ovat olleet aivan erinomaisia, ja hänestä onkin tullut yksi suosikkini ulkomaisista nykysäveltäjistä, siis oopperasarjassa. (Toki Adès säveltää muutakin.)

Cairnsin ohjaus oli vähän mitäänsanomaton eikä oikeastaan herkutellut mielipuolisilla tapahtumilla. Hildegard Bechtlerin lavastus ja puvut olivat epätavallisen pelkistettyjä ja vaatimattomia The Metin lavalle. Säveltäjä toimi esityksessä itse kapellimestarina, kuten New Yorkissa on ennenkin tapahtunut. Upeaa oli orkesterin soitto ja kuulokuvaan toi kivan lisän Ondes Martenot -sähkösoittimen käyttö.

Tuhon enkelissä oli piristävä solistikaarti, jossa ei juurikaan nähty The Metin kuluneita vakionaamoja. Mainittakoon heistä sopraanot Audrey Luna (Leticia), Amanda Echalaz (Lucia), Sally Matthews (Silvia) ja Sophie Bevan (Beatriz), joista monille Adès oli kirjoittanut tavattoman korkeaa ja vaikeaa laulettavaa. Leonorana vakuutti Alice Coote ja Blancana Christine Rice. Kontratenori Iestyn Davies oli aivan huikean hyvä Franciscona. Muita miessolisteja olivat mm. Joseph Kaiser, David Portillo ja Sir John Tomlinson.

Uuden oopperan näkökulmia Viron lähihistoriaan


24.11.2017 Rasmus Puurin ooppera Pilvede värvid (Pilvien värit) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Rahvusooper Estonia juhlistaa Suomen 100-vuotisjuhlaa ja ensi vuonna koittavaa Viron 100-vuotisjuhlaa vierailuesitysten sarjalla. Viime viikon lopulla esitettiin balettia Tampereella ja kuluvalla viikolla on vuorossa oopperaa, balettia ja konsertteja Helsingissä.

Pilvien värit voitti kilpailun, jolla etsittiin uutta oopperaa Viron satavuotisjuhlaan. Teos sai tosin ensi-iltansa Tallinnassa jo tämän vuoden syyskuussa. Laur Lomperin libretto perustuu Jaan Kruusvallin näytelmään, jossa käsitellään virolaisten pakenemista maastaan 1940-luvulla. Libretisti on siirtänyt tapahtumat 1990-luvun alkuun, jolloin muuttoliike suuntautui jälleen voimakkaana Virosta pois. Mihin kansan yhtenäisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne katosivat - olivatko ne vain yhteisen "vihollisen" ansiota? Ooppera käsittelee monin tavoin virolaisten "neuvostotraumaa" eli miehityksen aikaa ja ottaa reippaan isänmaallisesti kantaa. Kuitenkin teoksessa herätetään ajattelemaan myös venäläisten asemaa ja kohtelua Virossa.

Kapellimestarina oli tässä esityksessä Lauri Sirp. Nuoren Rasmus Puurin (s. 1991) sävellyksessä on romanttista paatosta ja mahtipontisia paisutuksia, jotka tuovat monin paikoin mieleen musikaalin tai elokuvamusiikin. Erikseen pitää kehua oopperan monia hienoja kuoronumeroita, joissa Estonian kuoro ja poikakuoro tekivät taitavaa työtä. Tuotannon fiksusta ohjauksesta on vastannut Roman Baskin, lavastuksesta Ervin Õunapuu ja puvustuksesta Anu Lensment. Onkohan näitä jouduttu muuttamaan tai sovittamaan Aleksanterin teatterin näyttämölle?

Esityksen solistit olivat päteviä ammattilaisia, jotka ovat tuttuja Estonian näyttämöltä. Isä Kaarelina lauloi Jassi Zahharov ja äiti Ellinä Helen Lokuta. Lagle-tyttären osan esitti aivan erinomaisesti sopraano Janne Ševtšenko. Tenorikonkari Mati Turi onnistui Kalev-poikana ja Juuli Lill oli venäläinen Maria-miniä. Priit Volmer esitteli komeaa äänimateriaaliaan parissa pienessä osassa.

torstai 23. marraskuuta 2017

Upea Monteverdi-konsertti ja Petteri Salomaa


23.11.2017 Claudio Monteverdi 450 vuotta -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Tuuli Lindeberg oli suunnitellut Claudio Monteverdin syntymän 450-vuotisjuhlan kunniaksi konsertin, jossa esiintyivät Sibelius-Akatemian laulun ja vanhan musiikin opiskelijat ynnä pari opettajaakin. Monteverdi (1567-1643) oli myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin taitteen suurimpia säveltäjiä, joka tunnetaan nykyisin ennen kaikkea madrigaaleistaan ja varhaisista oopperoistaan. Kiinnostava ohjelma veti yllättäen Musiikkitalon Organo-salin aivan täyteen yleisöä.

Konsertin alkupuolella kuultiin pääasiassa musiikkia Monteverdin 7. madrigaalikirjasta vuodelta 1619 ja yksi numero 8. madrigaalikirjasta vuodelta 1638. Väliajan jälkeen oli vuorossa Girolamo Frescobaldin Toccata vuodelta 1627. Sen soitti Organo-salin pienillä 1700-luvun alun italialaisilla barokkiuruilla Aura Visala. Monteverdiltä kuultiin toinen kappale 8. madrigaalikirjasta sekä kaksi a cappella -numeroa 4. madrigaalikirjasta vuodelta 1603. Eri vuosikymmeniltä olevien teosten avulla oli mielenkiintoista seurata säveltäjän tyylin ja keinojen kehittymistä.

Lindebergin valmentamat opiskelijat tekivät lähes poikkeuksetta hyvän vaikutelman ja lauloivat Monteverdiä sulokkaasti. Esiintymässä olivat sopraanot Helianna Herkkola, Karoliina Ignatius, Meeri Pulakka ja Senja Syrjälä sekä mezzot Ylva Gruen ja Irina Nuutinen. Kolmas mezzozopraano eli Elisabet Petsalo oli sairastunut - mutta onneksi meillä on Tuuli Lindeberg, joka lauloi suvereenisti Petsalon osuudet vaikka ne eivät ole lähelläkään hänen omaa fakkiaan! Miessolistit olivat tenorit Akseli Ferrand, Heikki Hattunen ja Tuukka Säily sekä baritoni Emil Mahjneh ja bassobaritoni Henri Uusitalo. Ainakin Uusitalolle uskallan povata nousujohteista uraa.

Konsertin soittajina olivat Totti Hakkarainen ja Raido Lill (viulu), Terhi Lehtiniemi ja Risto Kytö (alttoviulu), Johanna Kilpijärvi (viola da gamba), Anna Pulakka (sello), Katri Tikka (barokkiharppu) sekä Sanni Antikainen, Eugenie van der Meulen, Mikael Pessi ja Aura Visala (cembalo ja urut). Soittajien valmennuksesta olivat vastanneet Assi Karttunen ja Minna Kangas.

Konsertin päätti Combattimento di Tancredi e Clorinda, jota en olekaan kuullut moneen vuoteen. Taas törmättiin Torquato Tasson runoelmaan (ks. edellinen julkaisuni Rinaldo-oopperasta), josta laulettu teksti on peräisin. Tancredin ja Clorindan taistelu on kuin pienoisooppera tai ainakin oopperakohtaus. Petteri Salomaa oli kertojana aivan ilmiömäisen upea ja tulkitsi sisältöä väkevästi. Tancredin ja Clorindan pienissä osissa olivat Mahjneh ja Pulakka.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Jälleen Händelin ooppera - ensimmäistä kertaa Suomessa


19.11.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Rinaldo Sellosalissa Espoossa

Voiko tämä olla totta? Piti odottaa vuoteen 2017, että Händelin Rinaldo esitettiin meillä ensimmäistä kertaa! Kertakaikkisen omituista, sillä onhan Rinaldo vuodelta 1711 säveltäjänsä laajan tuotannon keskeisiä teoksia. Se oli pitkään unohduksissa (kuten muutkin Händelin oopperat), mutta nykyisin teokseen törmää aika usein ulkomaisten oopperatalojen ohjelmistoissa.

Espoolainen Musiikkiopisto Juvenalia on tämän kulttuuriteon eli tuotannon takana ja juhlistaa sillä 40-vuotista toimintaansa. Oopperan tarinan taustalla kummittelee Torquato Tasson eeppinen runoelma La Gerusalemme liberata eli Vapautettu Jerusalem vuodelta 1581. Ensimmäisen ristiretken (kuvitteelliset) tapahtumat ovat innoittaneet monia libretistejä ja säveltäjiä, ja runoelmaan pohjautuvia oopperoita on syntynyt kai muutamia kymmeniä.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli päivittänyt ja karsinut oopperan sadunomaisuutta rankalla kädellä ja lopputulos oli karun realistinen. Jo alkusoiton aikana heijastettiin taustalle kuvia, joissa vuorottelivat vanhat ristiretkiajan tapahtumia kuvittavat piirrokset ja meidän aikamme sotakuvasto Lähi-idästä. Läpi teoksen näyttämöllä oli sotilaita aseineen ja taistelukohtauksia, joissa myös syntyi ruumiita. Lopussa jopa Argante ja Armida teloitetaan. Laura Humppila oli laatinut koreografian tanssiensemblelle, joka täydensi useita kohtauksia.

Aili Ojalon lavasteista näkyvimpiä olivat liikuteltavat elementit, jotka esittivät sodan runtelemia rakennusten seiniä. Hienoja olivat kaikessa karuudessaan! Joona Huotari oli päässyt suunnittelemaan suuren määrän erilaisia pukuja, jotka toivat esitykseen väriä ja vaihtelua. Nina Sivénin valosuunnittelua en pitänyt täysin onnistuneena, sillä näyttämöllä olleita henkilöitä ja tapahtumia jäi muutaman kerran pimentoon.

Oopperan solisteina oli Juvenalian oopperaluokan laulajia, jotka oli valmentanut Anitta Ranta. Heistä useimmat ovat ammatiltaan aivan muiden alojen ihmisiä; joukossa oli mm. pari lääkäriä, pari arkkitehtia sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Solistien tasossa olikin vähän kirjavuutta, mutta vähintään tyydyttävästi kaikki osansa hoitivat. Händelin nopeat barokkikuviot olivat joillekin se kompastuskivi. Parhaan vaikutuksen minuun tekivät Nina Elonen (Almirena) ja Emma Weselius (Armida). Muissa rooleissa lauloivat Mari Markkanen-Leppänen (Goffredo), Saija Hollmén (Rinaldo), Hannamaija Arjovuo (Eustazio), Tatu Pohjola (Argante) ja Pirjo Ranta (Mago).

Kapellimestari Janne Hanhijärvi ja hänen johtamansa (pääasiassa) nuorista soittajista koostunut orkesteri ansaitsevat ison kiitoksen. Olen useassa yhteydessä hämmästellyt, miten korkeatasoista ja käytännössä virheetöntä voi opiskelijoidenkin soitto tänä päivänä olla. Taso on korkea! Ja tämän lisäksi eri kohtausten ja aarioiden karaktäärit oli sisäistetty ja ne myös pystyttiin ilmentämään soitolla. Hienoa!

[Huvittava yksityiskohta: Käsiohjelmaan oli Händelin esittelyn kohdalle lipsahtanut J. S. Bachin kuva!]

lauantai 18. marraskuuta 2017

Jännittävä lied-sävellyskilpailun finaali


18.11.2017 Lied-sävellyskilpailu 2017:n loppukilpailukonsertti G Livelabissa Helsingissä

Pian 70 vuotta täyttävä Yrjö Kilpinen -seura järjesti ensimmäistä kertaa lied-sävellyskilpailun. Se sai yllättävän suosion, sillä mittelöön saapui peräti 87 teosta! Kilpailun säännöt olivat melko väljät, joten lied-käsitteen rajoja venytettiin aika lailla. Esiraati valitsi kahdeksan finalistia, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa G Livelabin loppukilpailukonsertissa. Säveltäjät esiintyivät vielä tässä vaiheessa nimimerkeillä ja vasta palkintojenjaon yhteydessä paljastettiin, kuka kukin on. Paikalla konsertissa oli muutamia tunnettujakin säveltäjiä, mutta lopulta paljastui, etteivät he kaikki olleetkaan kilpailun finalisteja.

Konsertin ohjelma oli seuraava (säveltäjät siis paljastettiin vasta esitysten jälkeen):
  • Muukalainen Mika Waltarin tekstiin, säveltäjä Tuomas Kettunen; esittäjät mezzosopraano Merja Mäkelä ja pianisti Kiril Kozlovsky
  • Ljus och skugga -sarja (5 laulua) Edith Södergranin teksteihin, säveltäjä Jukka Ollila; esittäjät sopraano Kaisa Ranta ja pianisti Ilkka Paananen
  • Laulutunti-sarja (3 laulua), runoilijoina Teemu Manninen, Marko Niemi ja Anja Erämaja, säveltäjä Joonas Pohjonen; esittäjät mezzosopraano Essi Luttinen ja Kiril Kozlovsky
  • Sitten kun toinen meistä Lassi Nummen tekstiin, säveltäjä Mikko Heiniö; esittäjät bassobaritoni Nicholas Söderlund ja Ilkka Paananen
Lyhyen tauon jälkeen kuultiin loput neljä teosta:
  • Liian painavia delfiineiksi -sarja (2 laulua), runoilijana Katriina Ranne, säveltäjä Inkeri Jaakkola; esittäjät Mäkelä ja Kozlovsky
  • Yksinäinen soutaja Einari Vuorelan runoon, säveltäjä Juha Lehmus; esittäjät Ranta ja Paananen
  • Four songs to the poems by William Blake -sarja, säveltäjä Vladimir Agopov; esittäjät Luttinen ja Kozlovsky
  • Tidens ordning -sarja (5 laulua) Oscar Rossin runoihin, säveltäjä Cecilia Damström; esittäjät Söderlund ja Paananen

Kaikkien esitysten jälkeen tuomaristo eli pj Eero Hämeenniemi, Virpi Hämeen-Anttila, Michael Kraus ja Martti Raide lähtivät tuumimaan päätöstään ja salissa kuultiin sillä välin mielenkiintoisia haastatteluja.

Tuomariston nopeasti syntynyt päätös oli seuraava: pääpalkinnon sai Vladimir Agopov ja Einojuhani Rautavaara -palkinnon Joonas Pohjonen. Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalin konserttipalkinnon saivat Juha Lehmus ja Jukka Ollila. Loput neljä finalistia saivat kunniakirjat. Vaikka tämä olikin sävellys- eikä esityskilpailu, niin panin merkille että duo Luttinen-Kozlovsky esitti molemmat kärkeen rankatut teokset.

Hienoja olivat kaikki finaalikappaleet, mutta kovin vakavia - olikohan edes finaalin ulkopuolelle raakatuissa teoksissa hauskempia ja kepeämpiä lauluja? Vaan ehkä se on niin, että vakavista, dramaattisista ja jopa traagisista teksteistä syntyy usein kestävämpiä liedejä. Toki joissakin nyt kuulluissa lauluissa pilkahteli vähän huumoria, selkeimmin Pohjosen teoksessa.

Agopovin laulusarja oli minun suosikkini ja ansaitsi voittonsa. Se oli ammattitaitoinen kokonaisuus, jonka kaikissa osissa oli hieno kerronnallinen kaari. Päätösnumero oli erityisen vaikuttava. Pohjonen oli valinnut taitavasti yhteensopivat tekstit, vaikka ne olivat kaikki eri runoilijoilta. Näennäisen yksinkertainen Superpartneri oli aivan herkkupala. Lehmuksen sävellys oli tyylikäs ja haikea kappale, jossa tekstin ja musiikin liitto toimi erinomaisesti. Ollilan laulusarja oli hyvin kaunista, tasapainoista ja yhdessä Lehmuksen sävellyksen kanssa kaikkein perinnetietoisinta musiikkia näistä finaalikappaleista.

Ilman palkintoa jääneistä teoksista oli Heiniön synkeästi alkanut sävellys oikein toimiva - se tavoitti oivallisesti Nummen hieman omituisen huumorin ja lakonisuuden. Kettusen moderni sävellys toi mieleen melkein ennemmin monologioopperan kuin liedin ja sen piano-osuus oli kovin yksinkertainen. Jaakkolan musiikki oli ilmeikästä ja dramaattistakin, mutta tekstit olivat tämän kokonaisuuden heikko kohta. Damström oli valinnut kiinnostavia runoja ja seurasi monitahoisia tekstejä hienosti. Musiikissa oli lainoja Sibeliukselta - ainakin Kaiutar ja Ristilukki erottuivat selvinä.

Palkintojenjaon jälkeen oli vielä vuorossa lied-jamit, jossa tuomaristokin pääsi esiintymään. Kansallisoopperan vierailijana tuttu itävaltalainen Michael Kraus esitti aivan herkullisesti Wolfin Abschiedin Ilkka Paanasen kanssa. Ja hän oli vieläpä opetellut melko pitkän juonnon ulkoa suomeksi! Toisena Jaakko Kortekangas ja tuomariston virolaisjäsen Martti Raide esittivät Ester Mägin Haiku-laulusarjan.

Seuraavaksi kuultiin Kaisa Rannan ja Ilkka Paanasen esityksenä Heino Kasken kaunis laulu Olis vierellä hän. Nicholas Söderlundin ja Paanasen numerona oli Juhani Haapasalon Soi hiljaisuus. Ja päätökseksi Virpi Hämeen-Anttila luki Eeva-Liisa Mannerin runon, jonka päälle Eero Hämeenniemi soitti mahtavan hienon pianoimprovisaation.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Novelliklassikko ensi kertaa näyttämölle


17.11.2017 Kuolema Venetsiassa -näytelmä Kansallisteatterissa Helsingissä

Thomas Mannin (1875-1955) tunnettu novelli Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig) vuodelta 1912 on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Moni muistaa Luchino Viscontin ikonisen elokuvan, harvempi tuntee Benjamin Brittenin oopperan, mutta teatterisovituksiin on voinut törmätä useinkin. Tosin ei Suomessa, sillä esimerkiksi Kansallisteatterin ohjelmistoon teos pääsi ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna (ensi-ilta oli huhtikuussa).

Esityksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle dramatisoinut ja ohjannut Michael Baran onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Mannin monitulkintaisuus ja syvyys tuodaan katsojaa lähelle; tapahtumat muodostavat yhtenäisen ja loogisen kokonaisuuden. Näytelmässä on pysähtyneitäkin hetkiä, joiden yli kertomuksen jännite säilyy voimakkaana kuin ihmeen kaupalla. Näyttämölle valuva ajan hiekka on puhutteleva yksityiskohta. Liian kovalla soitettua Nina Hagenin saksankielistä My Way -rockversiota en sen sijaan tajunnut.

35-vuotista taiteilijauraansa juhliva Jukka Puotila tekee Gustav von Aschenbachina tyylikkään ja kiinteän roolityön, ja vaikuttava on Jukka-Pekka Palonkin esiintyminen kertovana kirjailijana. Konkarinäyttelijöiden intensiivisyys ja keskinäinen vuorovaikutus on mykistävän hienoa. Näyttämöllä on myös sellisti Artturi Aalto, jonka soittama musiikki (mm. Philip Glassia ja György Ligetiä) tukee hienosti kokonaisuutta. Tarja Simone on suunnitellut kauniin lavastuksen ja puvut, valaistus on Ville Toikan käsialaa.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ackté-ooppera vihdoinkin Helsingissä


12.11.2017 Ilkka Kuusiston ooppera Aino Ackté Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kansallisooppera tilasi vuonna 2011 valmistuneen Aino Ackté -oopperan juhlistamaan 100-vuotista taivaltaan. Silloinen taiteellinen johtaja Mikko Franck päätyi kuitenkin hylkäämään teoksen ja sen tilalla esitettiin Aarre Merikannon Juha. Peruuntumisen syyksi kerrottiin julkisuuteen se, ettei teos ollut dramaturgisesti riittävän valmis, vaan libretto olisi vaatinut vielä jatkotyöstämistä - ja tähän ei tuotantoaikataulu enää antanut mahdollisuutta.

Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ESMO ry sai onneksi yhteistyökumppaniensa kanssa teoksen näyttämölle monen vuoden odotuksen jälkeen. Ooppera sai kantaesityksensä lokakuussa Savonlinnassa, nyt marraskuussa on jatkona pari esitystä Helsingissä ja vielä joulukuun alussa teos nähdään uudelleen Savonlinnasalissa. Aleksanterin teatteri sopi oivallisesti esityspaikaksi, sillä olihan Aino Ackté yksi Kotimaisen Oopperan perustajista.

Käsiohjelman mukaan Martina Roos on muokannut Pentti Savolaisen ja Juha Kandolinin alkuperäistä librettoa, mutta kuulijalle jää arvoitukseksi, että missä määrin. Kovin suurta vaikutusta tämäkään versio ei minuun tehnyt, ja voin hyvin ymmärtää miksi Franck päätyi hyllyttämään sen. Libreton heikkouksia ovat esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus ja Aino Acktén elämänvaiheiden kaavamainen kuvaus. Monet dramaturgiset mahdollisuudet jätetään käyttämättä, tai kuitataan ohimenevästi. Acktén räiskyvä persoona ja hänen elämänsä monet käänteet olisivat kyllä antaneet mahdollisuuksia todella meheviin kohtauksiin.

Ilkka Kuusiston musiikki on tässä oopperassa vaihtelevaa, jopa hieman irralliseen ja häiritsevään pomppimiseen saakka. Vallitsevasta romanttisesta sointimaailmasta siirrytään milloin tanssirytmeihin, milloin jazz-kuvioihin. Lainoja ja viittauksiakin on jonkin verran. Kokonaisuutena sävellys on hyväntuulista ja enimmäkseen kepeää "käyttömusiikkia", josta ei jää suurempia muistijälkiä. Poikkeuksena on toisen näytöksen hulvaton Ooppera, hyi saatana! -numero, joka jäi tehokkaasti korvamadoksi jo lokakuussa kuullessani sen ensimmäistä kertaa. Oopperan musiikin oli sovittanut pienelle orkesterille Matti Makkonen. Jonas Rannila johti ammattitaitoisesti ESMO-ensembleä ja Savonlinnan eri kuorojen jäsenistä koottua oopperakööriä.

Miksi niin monissa henkilöistä kertovissa oopperoissa ladotaan peräkkäin hirmuinen määrä valittuja (ja usein toisistaan irrallisia) elämänvaiheita tai tapahtumia? Olisiko se vaan helpoin eli vähimmän vastuksen tie? Ohjaajalle tällainen tarjoaa aika vähän materiaalia ja lopputulos voi olla valju. Juulia Tapolan ohjaus tyytyi kuvittamaan Acktén elämän kronologisesti eteneviä kohtauksia, eikä henkilöohjauskaan saa minulta kiitettävää arvosanaa. Tämän tuotannon lavastus ja puvut olivat Anne Peltosen ja valaistus Patrik Engströmin suunnittelemia.

Nimiroolissa Aino Ackténa lauloi Päivi Pylvänäinen. Hänen suorituksensa oli sinänsä hyvä, mutta ei katsoja kyllä päässyt Acktén pään sisälle kovinkaan syvälle. Anu Ontronen sen sijaan eli ja tunsi ja myös ilmensi näitä vahvemmin Emmy Achtén osassa. Hienoa näyttelemistä häneltä! Joonas Asikainen lauloi vakuuttavasti Albert Edelfeltinä, mutta oli nuorta maalaria esittäessään melkein yhtä jäykkä kuin kuolemaa odottanut Edelfelt oopperan loppupuolella. Heikki Halinen ei tällä kertaa säväyttänyt aviomies Heikki Renvallina. Juha Kotilainen onnistui laulunopettaja Duvernoyna ja Niall Chorell oli koominen kyky oopperanjohtaja Gailhardina. Muissa rooleissa olivat mm. Hannu Forsberg (Sir Thomas Beecham), Jari Pylväinen (Oskar Merikanto) ja Timo Turunen (Edvard Fazer).

Hienoa, että kaikkien tänä vuonna nähtyjen suurmiespönötysten sekaan mahtui edes yksi suomalaisesta naisesta kertova ooppera!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kokkolan Ooppera lunasti kovat odotukset - ja ylittikin ne!


11.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera L'étoile du nord Musiikkitalossa Helsingissä

Vuosina 1791-1864 elänyt Giacomo Meyerbeer (synt. Jakob Liebmann Meyer Beer) oli alkuperältään saksanjuutalainen, mutta teki pääosan urastaan Pariisissa. Säveltäjän varhaisimmat oopperat, kaksi saksankielistä ja kahdeksan italiankielistä, ovat nykyisin todellisia ohjelmistoharvinaisuuksia. Ranskan vuosien teokset, etenkin grand opérat, ovat pikku hiljaa alkaneet tehdä varovaista paluuta Euroopan oopperataloihin. Säveltäjän pitkästä "unohduksesta" saamme kiittää Richard Wagneria opetuslapsineen ja natseja. Koominen ooppera L'étoile du nord (suom. Pohjantähti) vuodelta 1854 on edelleen suuri harvinaisuus; Wikipedian mukaan Opera Raran vuoden 1975 esityksen lisäksi teos on päässyt näyttämölle vain Wexfordin festivaalilla Irlannissa vuonna 1996 - ja nyt Suomessa!

Pohjantähden päätyminen Kokkolan Oopperan ohjelmistoon on onnellisen sattuman, sitkeän salapoliisityön ja taiteellinen johtaja Anu Komsin päättäväisyyden tulosta. Tuotanto sai ensi-iltansa Kokkolassa heinäkuussa, mutta onneksi nyt tarjottiin mahdollisuus nähdä teos myös Helsingissä. Katsomo ei yllättäen ollut täynnä, mihin saattoi vaikuttaa totutusta poikennut lippujen hinnoittelu (liput kaikkiin katsomon osiin olivat samanhintaisia).

Ja sitten suitsuttamaan: En ole pitkään aikaan nauttinut Suomessa oopperaesityksestä näin kokonaisvaltaisesti kuin nyt! Pidin tässä paketissa aivan kaikesta: Meyerbeerin musiikki oli kertakaikkisen ihanaa, värikästä ja kekseliästä - ja kapellimestari Sakari Oramo orkestereineen osasi toden totta ottaa siitä kaiken irti. Urkuparvelle (joka odottaa edelleen niitä urkuja) sijoitettu vaskisektio oli hyvä keksintö. Oopperan alkupuolella ollut suomalaisten juomalaulu ja kansantanssikohtaus hymyilyttivät hieman, sillä ei niistä kyllä suomalaisia sävyjä löytänyt hakemallakaan. Taisi tämä maailmankolkka ja sen kansanmusiikki olla Meyerbeerille aika vieraita... Mutta libretisti Eugène Scribe oli selvästi lukenut tai kuullut yhtä sun toista, kun osasi sijoittaa alun tapahtumat Viipurin lähellä olevaan suomalaiskylään ja kohottaa maljat Suomelle, vaikka itsenäisyyshaaveemme eivät vielä olleet kovin pitkällä 1850-luvulla. Ja ainakin suomalaisten juomatapojen maine näyttää kiirineen Pariisiin saakka!

Orkesteri oli sijoitettu lavan keskelle ja pääosa actionista tapahtui lavan korotetulla kaarevalla takaosalla. Ohjaaja Maria Sid hyödynsi mukavasti konserttisalin tarjoamia rajallisia mahdollisuuksia. Visuaalista ilmettä lisättiin projisoinneilla, sillä perinteistä lavastusta ei ollut. Myöskään varsinaista tekstitystä ei ollut, mutta harvakseltaan heijastetut, vanhojen mustavalkofilmien tyyliset välitekstit taustoittivat ja selittivät keskeisissä kohdissa lavan tapahtumia. Ratkaisu oli erittäin toimiva, kun puhutut osuudet oli karsittu tästä tuotannosta pois. Sid annosteli esitykseen huumoria tyylikkäästi; vähän reilummalla kädellä sitä oli Katariinan ja Pétersin varjoteatterikohtauksessa lakanan takana. Ja sekin oli aivan mainio!

Pohjantähdessä käytetty kuoro oli melko pieni, mutta hämmästyttävän iskevää, täyteläistä ja voimakasta laulua siitä irtosi. Esityksen tähti oli Catherinen eli viipurilaisen Katariinan roolin tehnyt Anu Komsi. Hänen huikeita koloratuurejaan ei vaan väsy kuuntelemaan! Ja Meyerbeer ei todellakaan ole pihistellyt niiden kanssa - osansa sai myös toisen sopraanon eli Prascovian rooli. Sen lauloi moldovalainen Anna Palimina, joka hurmasi minut äänellään ja esiintymisellään täysin. Ah!

Kirvesmieheksi ja myöhemmin kapteeniksi naamioitunut Péters eli Pietari Suuri oli Michael Leibundgut. Hän aloitti jotenkin samean ja vaisun kuuloisesti, hetkittäin laulussa oli huojuvuuttakin, mutta suoritus parani esityksen kuluessa. Herman Wallén onnistui Ismail Danilowitzin osassa ja Oliver Kuusik teki ihan pätevää työtä Georges Skawronskina. Heikki Kilpeläisen täyteläistä laulua oli ilo kuunnella Gritzenkona. Pienemmissä osissa "kanttiinityttöinä" olivat Johanna Lehesvuori (Nathalie) ja Annastiina Tahkola (Ékimona).

Esitys on katsottavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-4088312.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Mukava uusi lastenooppera Kauniaisissa


11.11.2017 Cecilia Damströmin ooppera Dumma kungen Uudessa Paviljongissa Kauniaisissa

Musikinstitutet Kungsvägen tuotti Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumana uuden lastenoopperan. Sen on säveltänyt Cecilia Damström, näppärä libretto on Monica Vikström-Jokelan kynästä ja tämän produktion ohjauksesta on vastannut Seija Metsärinne.

Dumma kungen käsittelee hyvin ajankohtaista aihetta: uskallusta kohdata uusia ja vieraita asioita, tarkemmin sanottuna ihmisiä. Ohjaus toimi mukavasti ja ylläpiti nuorimmankin yleisön mielenkiintoa koko tunnin ajan. Pientä orkesteria johti Kristian Nyman ja lapsikuorojen (Canzona, Cavata B) laulajat yllättivät hyvällä tasollaan. Kohottavasta loppulaulusta en pitänyt, mutta minä en ehkä ollutkaan ihan kohderyhmää...

Solisteina kuultiin Kungsvägenin oopperastudion oppilaita. Muutamissa rooleissa on kaksoismiehitys, ja kun käsiohjelmassa ei kerrottu ketkä tänään olivat lauluvuorossa, niin jouduin arvailemaan (toivottavasti seuraavat nimet ovat oikein!). Filip Werthmann oli kuninkaana varsin hyvä, mutta diktion selkeydessä ja äänen kuuluvuudessa on vielä parannettavaa. Lilja Palmgren oli temperamentikas kuningatar ja Jennifer Holmberg hyvin näytellyt reportteri Ringa Rask. Aurora Djupsjöbackalla (poliisi) on hyvin kaunis äänimateriaali. Nuori Linus Laurén oli vielä epätasainen Tinder, mutta Mirva Echevarria (Ben) suoriutui roolistaan kunnialla. Roberto Cacciatore oli komeaääninen ministeri Mys.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Meyerbeerin uskonsotaooppera


9.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera Les Huguenots Erkel-teatterissa Budapestissa

Olisikohan Keski-Euroopassa aluillaan pieni Meyerbeer-renessanssi, kun säveltäjän harvoin esitettyjä teoksia on putkahtanut useiden oopperatalojen ohjelmistoon? Unkarin Valtionooppera toi kylläkin näyttämölle tunnetuimman ja nykyisin eniten esitettävän Meyerbeerin oopperoista, sillä Hugenotit sopii hyvin reformaation juhlavuoden ohjelmistoksi. Esitykset ovat Valtionoopperan uudemmassa (vain vähän yli satavuotiaassa) Erkel-teatterissa, sillä perinteikäs Oopperatalo on parhaillaan remontissa.

Viisinäytöksinen Hugenotit on puhdaspiirteinen grand opéra, joka alkaa neljän tunnin kestollaan käydä jo hieman istumalihasten päälle. Ranskan uskonsotien aikaan sijoittuva teos sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1836. Ooppera alkaa Lutherin Jumala ompi linnamme -virrellä, josta siirrytään sujuvasti Bacchuksen ja iloisen elämän ylistämiseen. Hilpeä tunnelma haihtuu pian, kun katolilaisten ja protestanttien (eli hugenottien) hauras rauha alkaa rakoilla. Tapahtumat huipentuvat Pärttylinyön karmeaan verilöylyyn elokuussa 1572. Mutta miten kävi eri uskonleireihin kuuluville Valentinelle ja Raoulille - saivatko he toisensa?

János Szikora oli ohjannut harkitun perinteisen produktion, joka toimi erinomaisesti. Balázs Horesnyin lavastuksessa käytettiin liikuteltavia ja nostettavia pahvikulisseja, jotka veivät ajatukset barokin ajan tai vieläkin vanhempaan teatterimaailmaan. Yvette Alida Kovács oli suunnitellut näyttävät epookkipuvut. Kapellimestari Oliver von Dohnányi hallitsi hommansa ja jaksoi pitää vireen yllä koko pitkän oopperan ajan.

Varsin hyvin olivat budapestilaiset onnistuneet roolituksessakin. Klára Kolonits oli aivan huikea kyky kuningatar Marguerite de Valoisina. Gergely Boncsér teki hyvän roolityön Raoul de Nangisina ja Gabriella Létay Kiss oli monitahoinen Valentine. Maininnan ansaitsevat myös Gabriella Balba (Urbain), Antal Cseh (Le Comte de Saint-Bris) ja Géza Gábor (Marcel).

torstai 9. marraskuuta 2017

Juonittelua ja veljesvihaa Schillerin ja Verdin tapaan


8.11.2017 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri Volksoper Wienissä

Verdin I masnadieri eli Rosvot - tai tässä tapauksessa Die Räuber, sillä Wienin Volksoper esitti teoksen tietenkin saksaksi - on hurja ooppera. Andrea Maffein libretto perustuu Schillerin samannimiseen näytelmään, josta ei puutu dramaattisia tapahtumia. Kreivi Maximilianin poika Franz juonittelee pelatakseen veljensä Karlin pois kuvioista ja saadakseen isänsä ennenaikaisesti hautaan - ja päästäkseen itse vallankahvaan kreiviksi. Karl päätyy rosvojoukon johtajaksi ja murhamieheksi. Hänen entinen rakastettunsa Amalia, jota Franz havitteli itselleen, kuolee tietenkin oopperan lopussa. Ei siis happy endiä tässä tarinassa!

Alexander Schulinin ohjaus ja Bettina Meyerin lavastus olivat yksinkertaisia ja mutkattomia, mutta toimivat tässä tapauksessa hyvin ilman pitkästymisen vaaraa, sillä Verdin musiikki oli niin tavattoman vaihtelevaa ja mukaansatempaavaa. Bettina Walterin puvut nousivat tässä produktiossa hyvin esille. Jac van Steen oli temperamentikas ja eläytyvä kapellimestari, joka todella sytytti ja innosti soittajia. Ooppera sisältää muutamia oikein hienoja bel canto -numeroita. Roland Lindenthal soitti näyttämöllä kauniin soolosello-osuuden osana alkusoittoa. Volksoperin kuoron miehet lauloivat komeasti rosvojoukkona.

Teoksen pieni solistikaarti oli erinomainen: 70-vuotias bassokonkari Kurt Rydl lauloi väkevästi, mutta ehkä puolikuolleena kreivinä äänessä oli voimaa ja vahvuutta hippunen liikaa. Vincent Schirrmacher ilmensi hienosti Karlin eli vanhemman pojan tunnetiloja. Alik Abdukayumov lauloi Franzina eli nuorempana poikana vakaasti, mutta kaikesta päätellen saksa ei ole hänen äidinkielensä, sillä sana- ja ääntämisvirheitä sattui melkoisen paljon. Upea Sofia Soloviy lauloi Amalian osan kuin enkeli. David Sitka (Hermann) ja Christian Drescher (Roller) onnistuivat pienemmissä rooleissaan.

Verdin oopperatuotannossa on monia helmiä, joita esitetään nykyisin kovin harvoin. Omasta mielestäni tällaisia ovat esimerkiksi Luisa Miller, Stiffelio ja I masnadieri. Esimerkiksi Kansallisoopperassamme ei ole koskaan esitetty yhtäkään näistä oopperoista, mutta Rigolettoa, La traviataa ja muita kestosuosikkeja kyllä veivataan parin-kolmen vuoden välein. Olisikohan aika monipuolistaa suomalaisten Verdi-tuntemusta?

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Huippuesitys Katja Kabanovasta


7.11.2017 Leoš Janáčekin ooppera Káťa Kabanová Wiener Staatsoperissa

Muistan hämärästi, kun Janáčekin Katja Kabanovaa esitettiin Helsingissä vuosina 2003-2005. Tätä ennen teos on päässyt Kansallisoopperan näyttämölle vain vuonna 1959. Tuolloin nähtiin kolme(!) esitystä suomennetusta versiosta nimellä Ukonilma. Nimi viittaa libreton pohjana olevaan Ostrovskin näytelmään.

Pääsin nyt katsomaan Wienin Valtionoopperan tuotannon, joka sai ensi-iltansa vuonna 2011. Kyseessä oli tämän onnettoman rakkaustarinan 16. esityskerta. Tästä ehkä johtuu se, että permannolla oli muutamia kymmeniä vapaita paikkoja - näky johon ei tässä talossa usein törmää!

André Engelin ohjaus, Nicky Rietin lavastus, Chantal de La Costen puvut sekä André Diotin ja Susanne Auffermannin valot muodostivat aivan erinomaisen kokonaisuuden. Erityisesti moni-ilmeinen, suuriakin rakenteita käyttänyt lavastus teki minuun vaikutuksen. Lavasteita vaihdettiin eri kohtauksien välillä erittäin nopeasti pienten taukojen tai välisoittojen aikana.

Hyvästä solistijoukosta jäi parhaiten mieleen Evelyn Herlitzius, jota olen kuullut useasti aiemminkin. Hän oli hurja äänitykki, mutta laulu ei ollut pelkkää volyymia, vaan Herlitzius oli myös ilmaisuvoimainen tulkitsija. Herbert Lippert oli vähän kankean oloinen Boris ja muhkeasti laulanut Wolfgang Bankl oli Dikoj. Janina Baechle teki mainion roolityön näytellessään Kabanichaa. Tichonin osassa oli nuori Leonardo Navarro, Kudrjášina Carlos Osuna ja Varvarana lämpimästi laulanut Margaret Plummer.

Suurimmat kehut ja kiitokset menevät tällä kertaa orkesterille ja kapellimestari Graeme Jenkinsille. Harvoin olen Valtionoopperassa kuullut näin innostunutta ja säteilevää soittoa! Janáčekin musiikille tehtiin todella oikeutta. Näyttämön tapahtumien seuraaminen meinasi hetkittäin unohtua kun soitannon virta vei mukanaan.

perjantai 3. marraskuuta 2017

H-mollimessu teki hyvää


2.11.2017 Suomalainen barokkiorkesteri ja Cantores Minores, joht. Hannu Norjanen, sol. Helena Juntunen, Monica Groop, Niall Chorell ja Tommi Hakala Taidetehtaassa Porvoossa

J. S. Bachin Messu h-molli on merkillinen tapaus. Se on mosaiikkimainen, pääasiassa Bachin aiempien sävellysten parodioista koottu monumentaaliteos. Kokonaisuus valmistui 1740-luvun lopulla, siis Bachin ollessa yli 60-vuotias. Sävelsikö luterilainen Bach latinankielisen ordinarium-messun vain miellyttääkseen katolilaista vaaliruhtinasta, vai oliko takana muutakin? Miten ihmeessä kokonaisuus toimii, vaikka osia ei ole alun perin "sävelletty yhteen" ja niiden musiikki on peräisin yli 20 vuoden ajanjaksolta? Ja ennen kaikkea: Mistä kumpuaa se ylimaallisuus ja puhuttelevuus, jotka ovat tehneet H-mollimessusta yhden suurimmista ja vaikuttavimmista koskaan sävelletyistä kirkkomusiikkiteoksista?

Porvoon Taidetehtaassa kuultiin erinomainen esitys, jossa Avanti-salin kolkko akustiikkakin tuntui pistävän parastaan. Suomalainen barokkiorkesteri soitti Hannu Norjasen johdolla luonteikkaasti ja lämpimästi. Cantores Minores -poikakuoron äänelliset kyvyt ja laulun yhtenäisyys ilahduttivat jälleen kerran ja Norjanen osasi balansoida esityksen esimerkillisen hyvin. Ja onneksi oli solistikaarti, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä: Helena Juntunen, Monica Groop, Niall Chorell ja Tommi Hakala esittivät osansa ensiluokkaisesti. Lämmittävä ja hyvää tekevä konsertti-ilta sopi hyvin reformaation juhlavuoteen.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Isokoskella on taito tallella


1.11.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Erich Höbarth, viulu ja violino piccolo, sol. Aapo Häkkinen, urut ja Soile Isokoski, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertin ohjelmassa oli pitkästä aikaa pelkkää barokkimusiikkia. Pientä orkesteria oli saapunut liidaamaan Leipzigissa viuluprofessorina toimiva Erich Höbarth, joka on vieraillut useamman kerran Helsingin Barokkiorkesterin edessä.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Händelille. Kuulimme tymäkän satsin konserttoja, peräti neljä: Concerto grosso op. 3/5 d-molli, Konsertot uruille, orkesterille ja continuolle nro 1 g-molli op. 4/1 ja B-duuri op. 4/6 sekä Concerto grosso C-duuri "Alexander's Feast". Kahdessa keskimmäisessä kappaleessa Aapo Häkkinen soitti taitavana solistina pieniä kamariurkuja; Concerto grossoissa hän soitti urkuja orkesterin osana. Katsomossa joku kuului haikailevan, että voi kun olisi Musiikkitalon konserttisalissa kunnon urut tällaisia esityksiä varten. Toive uruista on hyvä ja kannatettava, mutta näissä konsertoissa käytetyt urut vastasivat melko hyvin Händelin käytössä olleita yksisormioisia kamariurkuja. Kuulokuva oli näin ollen varsin lähellä "oikeaa" - eivät nämä kappaleet kaipaa konserttiurkujen voimaa.

Väliajan jälkeen siirryttiin J. S. Bachin musiikkiin. Ensin kuultiin Brandenburgilainen konsertto nro 1 F-duuri. Höbarth soitti tässä veikeää violino piccoloa ja kosketinsoittajat vaihtoivat paikkaa: Aapo Häkkinen siirtyi cembalon ääreen ja Jouko Laivuori urkuihin. Konsertto soi temperamentikkaasti ja upposi aplodeista päätellen yleisöön paremmin kuin Händelin kappaleet.

Päätösnumerona oli Kantaatti nro 82 "Ich habe genug", joka koostuu kolmesta aariasta ja niiden välisistä resitatiiveista. Olen kuullut Soile Isokoskea pari kertaa aiemminkin tämän teoksen solistina. Pidän enemmän alkuperäisestä versiosta bassosolistille, mutta juuri Isokoski on täydellisyydellään saanut minut lämpenemään sopraanoversiolle, jossa obligato-oboe on vaihtunut huiluun. Ajattelin aluksi solistimme äänen kuulostavan vähän hauraalle, mutta tämä taisi olla minun korvieni välistä harhaa, sillä myöhemmin tästä ei ollut tietoakaan. Isokosken tuttu ilmaisuvoima ja tulkinnan sielukkuus olivat tallella ja veivät mukanaan. Miten kauniilta esimerkiksi Schlummert ein, ihr matten Augen -aaria kuulostikaan!