lauantai 21. huhtikuuta 2018

Verdin ja Schillerin täydellinen liitto


21.4.2018 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Luisa Miller The Metropolitan Operasta New Yorkista

The Metropolitan Operan Live in HD -sarjassa nähtiin kauden toiseksi viimeisenä teoksena Luisa Miller, jonka libretto perustuu Friedrich von Schillerin Kabale und Liebe -näytelmään. Mahtava tragedia tarjoaa oopperalle oivalliset raamit ja Verdin loistokas musiikki täydentää kokonaisuuden erinomaiseksi. Rakkauden kiemuroissa liikutaan ja mukana on sopivasti juonittelua, väärinkäsityksiä ja muita oopperoiden perusaineksia. Suosikkini on nautinnollinen loppukohtaus, jossa näyttämölle jää kolme ruumista isäpappojen ihmeteltäväksi...

Tämä The Metin tuotanto sai ensi-iltansa jo vuonna 2001. Elijah Moshinskyn ajaton ja konservatiivinen ohjaus toimii edelleen Gregory Kellen uusintana, kuten myös Santo Loquaston jykevät lavasteet ja puvut. Näkemässäni esityksessä kapellimestarina oli tuttu ja turvallinen Bertrand de Billy. Solistikaarti oli ensiluokkainen ja aivan huikea: Sonya Yoncheva (Luisa), Piotr Beczala (Rodolfo), Plácido Domingo (Miller), Aleksandr Vinogradov (Walter), Dmitry Belosselskiy (Wurm) ja Olesja Petrova (Federica). Yonchevan laulu suorastaan mykisti hetkittäin kauneudellaan ja Beczalan stamina oli monin paikoin jotain aivan hämmästyttävää.

Domingon debyytistä The Metissä tulee pian 50 vuotta ja väliajalla käytiin läpi hänen Verdi-roolinsa. Tallenteelta soinut maestron prime time -vuosien tenorilaulu oli tietenkin jotain muuta kuin tänä päinänä, mutta kyllä 77-vuotiasta(!) konkaria kesti hyvin kuunnella tässä baritoniosassa. Ajoittain hänen laulamisensa vaikutti työläältä, mutta joissakin fraaseissa ja ylä-äänissä Domingo väläytteli entisiä loiston päiviä. Belosselskiy oli hyytävän hieno "pahis" Wurmina. Ja aah, mikä bassojen duetto!

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Minimalistinen oopperakomedia Oulussa


20.4.2018 Tom Johnsonin ooppera The Four Note Opera Oulun teatterissa

Tom Johnson on vuonna 1939 syntynyt yhdysvaltalainen säveltäjä, jonka minimalistinen teos The Four Note Opera kantaesitettiin jo vuonna 1972. Oopperan musiikissa käytetään todellakin vain neljää säveltä - A, B, D ja E. Voisi kuvitella, että tämä käy nopeasti puuduttavaksi, mutta ehei - Johnson varioi mm. melodiaa ja rytmiä niin, että hihasta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia ässiä.

The Four Note Opera on parodia tai satiiri oopperoiden rakenteesta ja sisällöstä sekä esittämisen konventioista. Kokonaisuus oli viihdyttävä ja paikoin hauskakin, mutta ohjaaja Heta Haanperä olisi voinut ottaa aiheesta enemmän irti ja revitellä reilummin. Ooppera esitettiin suomenkielisenä oikein sujuvana käännöksenä. Teos on Oulun konservatorion ja Oulun teatterin tuotanto. Laulun harjoituksesta on vastannut 
Ritva Lehtiniemi-Anundi ja korrepetiittorina on toiminut Laura Heikkilä, joka oli myös esityksen pianisti.

Näkemässäni esityksessä laulaneet oopperastudion opiskelijat olivat Tilda Santapakka, Hanna-Elisa Joki-Luomala, Jukka Tallgren, Tuomas Hallikainen ja Janne Sihvo. Kaikki hoitivat osuutensa ihan asiallisesti ja yhteispeli esityksessä toimi hyvin.

Oopperan jälkeen seurasi pieni konsertillinen musiikkia sello-piano-duon esittämänä. Soittajien nimet ikävä kyllä unohtuivat minulta illan tuntien aikana, sillä ne kerrottiin vain suullisesti. Minikonsertin säveltäjänimiä olivat mm. J. S. Bach, Schubert, Massenet, Elgar ja Sibelius.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Tanssin ja musiikin turha liitto


19.4.2018 Claudio Monteverdin Maria-vesper Kaapelitehtaalla Helsingissä

Vespro della Beata Vergine da concerto composto sopra canti fermi sex vocibus et sex instrumentis eli lyhyemmin ja tutummin Maria-vesper on Monteverdin vuonna 1610 julkaisema kokoelma kirkollista musiikkia. Kokonaisuus on kiehtova, sillä mukana on tukevasti renessanssin polyfoniaan nojaavia osia, mutta myös barokkiin kurkottavia, musiikillisen murrosvaiheen uutta tyyliä edustavia numeroita.

Helsingin Kaapelitehtaan Pannuhallissa koettiin Maria-vesperistä erilainen esitys, jonka ovat tuottaneet Zodiak - Uuden tanssin keskus ja Helsingin Barokkiorkesteri. Tuotannon "äitejä" ovat Anna Mustonen (koreografia) ja Marianna Henriksson (musiikin johto, cembalo ja urut). Esityksessä olivat mukana tanssijat Hanna Ahti, Anna Kupari ja Eleni Pierides, laulusolistit Tuuli Lindeberg, Sirkku Rintamäki, Teppo Lampela, Taavi Oramo, Juho Punkeri ja Jussi Lehtipuu sekä yksitoista HeBO:n muusikkoa.

Esitys yhdisti tanssin ja musiikin ja kutsui "hiljentymään, kuuntelemaan ja lumoutumaan sävelistä, jotka värisyttävät, tuudittavat ja virtaavat paikallaolijoiden kehoissa." Musiikista kyllä lumouduinkin, mutta tanssiosuudet eivät aiheuttaneet minussa minkään lajin väristyksiä. Ammattitanssijoiden esiintymistä oli sinänsä ilo seurata ja ajoittain uskoin jopa ymmärtäväni, mitä liikkeiden oli tarkoitus ilmentää. Mutta jotenkin kornilta ja vaivaannuttavalta näytti se, että laulajatkin laitettiin joissakin numeroissa lavalle hytkymään. Osin kömpelyys saattoi johtui siitä, että laulajilla oli plarit käsissään, jolloin liikkuminen ei ollut luontevaa - ainoastaan Tuuli Lindeberg hallitsi osuutensa ulkomuistista.

Minulle olisi siis riittänyt pelkkä musiikki, mutta tanssitaiteen ystäville esitys arvatenkin tarjosi jotain enemmän. Katsomo oli kivasti kehänä lavan ympärillä, joten kaikilla oli hyvä näkyvyys ja läheinen yhteys esiintyjiin. Kaikki laulajat ansaitsevat kiitettävän arvosanan; erityisesti korviani hivelivät Tuuli Lindebergin ja Juho Punkerin soolo-osuudet. Taavi Oramo yllätti tänä iltana positiivisesti - vanha musiikki tuntuu sopivan hänelle laulajana paremmin kuin uudempi ohjelmisto. Muut solistit tekivät erinomaista työtä hekin, mutta eivät tässä kokonaisuudessa nousseet esille yhtä vahvasti.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Sisällissotaa melodraamamuodossa


18.4.2018 Metsäkansan laulu -melodraama Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Metsäkansan Kulttuuriseuran aloitteesta syntynyt melodraama Metsäkansan laulu sai maailman kantaesityksensä Aleksanterin teatterissa. Tuotannossa ovat mukana myös Opera BOX ja Työväen Musiikkitapahtuma, jossa teos esitetään ensi heinäkuussa.

Melodraaman kertojana on Sakari, Tampereelta taistelujen keskeltä karannut punakaartilainen. Hän palaa kotiseudulleen Valkeakosken Metsäkansan kylään ja käy monologissaan läpi kokemuksiaan sekä muistojaan. Arto Seppälän teksti on hieno ja monitahoinen kokonaisuus, jonka Martti Suosalo esitti riipaisevasti. Niin Sakarin veljen Akselin kuin Pietolan isännän kohtalo koskettaa. Teos onkin Metsäkansan "punaisten ja valkoisten jälkeläisten yhteinen ponnistus vihaa vastaan".

Dramaturgiasta ja ohjauksesta on vastannut Leena Salonen. Ratkaisut ovat hienovaraisia ja esitys lepää täysin Suosalon suvereenin näyttelijäntyön varassa. Hänen käheytynyt, ajoittain särkyvä äänensä toi tekstin tulkintaan tehokkaan lisän. Näyttämöllä syntetisaattorinsa ääressä istui Leif Segerstam, joka on säveltänyt melodraamassa kuultavan musiikin. Hänen soittonsa täydensi hienosti Sakarin vuodatusta ja tunnetiloja - mutta onneksi teos ei ollut läpisävelletty, vaan pelkälle tekstillekin annettiin tilaa. Vaikuttava valaistus oli Max Wikströmin suunnittelema.

Esityksen päätteeksi tekijät kukitettiin punavalkoisilla kimpuilla, mikä oli hieno oivallus.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Mahtava oopperahauskuutus kuninkaallisten kustannuksella


14.4.2018 Markus Fageruddin ooppera Silvia ja Minä Tampereen Raatihuoneella

Elisabet II järjestää kutsut Euroopan kuningattarille, mutta heistä yksi toisensa jälkeen peruu osallistumisensa. Emäntä ehtii jo iloita tilanteesta, mutta paikalle saapuu kuitenkin Silvia, johon Elisabet suhtautuu varsin viileästi. Ensin tarvitaan reilu gin tonic (noin kolme desiä giniä ja ruokalusikallinen tonicia) ja salaa annosteltu terästys Silvian orasmehuun, jotta keskustelu saadaan rullaamaan. Ja saadaanhan se, kun kuningattaret vapautuvat pienessä maistissa - siinä tulee sanottua suorat sanat monista kruunupäistä ja lapsistakin. Tässäpä loistava juoni pienelle koomiselle oopperalle!

Johanna Rusanen-Kartano on joidenkin aiempien rooliensa perusteella armoitettu komedienne, mutta nyt hän nousi kuningatar Elisabetina aivan uudelle tasolle. Käsittämättömän hieno esitys! Varsinkin kasvojen lukuisat vaihtelevat ilmeet ja pienet eleet olivat herkullista seurattavaa. Eikä Riikka Hakola ollut Silviana ollenkaan hullumpi, vaikka laulullisesti hän jäi hieman Rusanen-Kartanon tasosta. Tallenteelta esityksessä oli mukana Walesin prinssi Charles, jonka osuuden lauloi pätevästi Arttu Kataja.

Runsaan tunnin kestänyt ooppera oli osa Tampere Biennalen ohjelmaa. Sen oli säveltänyt Markus Fagerudd ja orkesterina oli nelihenkinen Tampere Raw (viulisti Anna Angervo, sellisti Elina Sipilä, klarinetisti Janne Pesonen ja pianisti Ville Hautakangas). Paikoin Fagerudd oli kirjoittanut niin korkeaa tai hankalaa laulettavaa, ettei tekstistä meinannut saada selvää. Hulvaton libretto oli Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren käsialaa. Brännare oli ohjannut viihdyttävän ja toimivan esityksen, jossa henkilöhahmot liikkuivat taitavasti uskottavuuden ja liioittelun rajoilla. Jälkimmäisen puolelle lipsahdettiin harkiten ja hyvällä maulla.

Esitys oli niin upea, että toivottavasti tekijät vievät sen kiertueelle muihinkin kaupunkeihin!

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Vahva aloitus SibA:n uudelta oopperaensembleltä


13.4.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera La clemenza di Tito Musiikkitalossa Helsingissä

Tituksen lempeys vuodelta 1791 on Mozartin viimeiseksi jäänyt ooppera. Säveltäjä palaa siinä oopperoidensa kehityskaarta ajatellen muutaman askelen taakse päin. Tämä johtunee pitkälti siitä, että kyseessä on tilausteos keisari Leopold II:n kruunajaisiin. Antiikkinen kertomus, henkilöiden sisäisiä tunnemyrskyjä kuvaavat aariat ja cembalolla säestetyt resitatiivit vievät ajatukset barokin oopperoihin.

Olin tavoistani poiketen seuraamassa tuotannon ensi-illan. Pienenä kömpelyytenä näyttäytyi se, että tekstitys saatiin toimimaan vasta kymmenen minuuttia teoksen alun jälkeen. Sibelius-Akatemian Oopperan Tituksen lempeys on vuonna 2017 maisteriopintonsa aloittaneen ensemblen ensimmäinen kokonainen oopperaproduktio. Pidin kovasti Katariina Lahden ohjauksesta, joka onnistui melko rauhallisesta ja perinteisestä yleisilmeestään huolimatta yllättämään muutaman kerran. Esimerkiksi housuroolien esittäjät saivat olla kiinnostavan androgyynisiä henkilöitä, ja Tituksen lempeys näyttäytyi tässä ohjauksessa hieman valikoivana.

Ohjaus piti mielenkiinnon vireänä koko esityksen ajan. Loppuratkaisu oli yksi yllätyksistä: armahdettu Sesto ei pystynyt nousemaan syyllisyydestään, vaan ampui itsensä Titukselta saadulla aseella. Fabian Nybergin lavastus oli kuulemma saanut inspiraationsa roomalaisen elokuvastudion portista. Hänen käsialaansa olivat myös esityksessä nähdyt projisoinnit. Anna Sinkkosen puvustus leikitteli mukavasti eri aikakausilla. Valaistuksen oli suunnitellut Jukka Kolimaa.

Tuotannossa soittaa Lohjan kaupunginorkesteri, mikä oli iloinen yllätys. Kyllähän aiempien SibA:n oopperoiden opiskelijaorkesterit ovat tehneet varsin hyvää työtä, mutta on se niinkin, että ero ammattilaisorkesterin soittoon kuuluu. Ensi-illan johti luotettavasti Markus Lehtinen. Seston Parto, parto -aarian ajaksi ohjaaja oli keksinyt tuoda klarinetistin näyttämölle laulusolistin pariksi. Hieno idea - ja aaria oli muutenkin yksi illan vahvimmista numeroista. Napakasti esiintyneen kuoron, Somnium Ensemblen, oli valmentanut Tatu Erkkilä.

Naissolistit olivat tämän esityksen parhainta antia. Anniona lauloi Ruut Mattila, Serviliana Elisaveta Rimkevitch, Vitelliana Minna-Leena Lahti ja Sestona Rachel McIntosh. Lahti oli paitsi upea laulaja, myös aivan ilmiömäinen näyttelijäkyky ja McIntosh miellytti sävykkäällä äänellään. Heikki Hattusen suoritus Titona oli tänään epätasainen. Hän aloitti horjuvasti (ehkä jännityksen vuoksi?), mutta paransi esityksen aikana. Esimerkiksi aaria Se all'impero sujui jo varsin hyvin. Henri Uusitalo lauloi Publiona varmasti ja komeasti, mutta Mozart-laulun hienostuneisuus oli hukassa. Molemmat miehet tarvitsevat lisäharjoitusta myös näyttelemisessä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Rutiinioperetti Vantaalla


8.4.2018 Emmerich Kálmánin operetti Mustalaisruhtinatar (Die Czárdásfürstin) Kulttuurikeskus Martinuksessa Vantaalla

Olen nähnyt Kálmánin Mustalaisruhtinattaren vain kerran (vuonna 2010), joten oli ihan paikallaan käydä tämänkin klassikon esityksessä pitkästä aikaa. Operetti sisältää säveltäjänsä parhainta musiikkia ja lukuisia tunnettuja hittinumeroita. Operart Jyrki Anttila Oy pyörittää tuotantoaan jälleen tänä ja ensi vuonna eri paikkakunnilla. Minä valitsin Vantaan, sillä samalla pääsi tutustumaan remontin jälkeen uudelleen avattuun Martinus-saliin.

Ikävä kyllä esitys ei tällä kertaa säväyttänyt. Juulia Tapolan ohjaus oli tasapaksu ja rutiininomainen, eikä jaksanut kannatella ennalta-arvattavaa juonta. Viisihenkisen orkesterin voimin musiikki kuulosti melkoisen valjulta. Lauluosuuksien sähköinen vahvistaminen kaikuineen oli aivan kuolleena syntynyt idea, eikä edes balansointi orkesterin kanssa ottanut onnistuakseen. Kaikilla solisteilla olisi kyllä ollut rahkeita laulaa ilman mikrofonia, eikä salin akustiikkakaan olisi ollut esteenä. Puheosuuksissa sähköisestä vahvistamisesta sen sijaan oli hyötyä.

Operetin parasta antia olivat laulusolistit, jotka osasivat asiansa. Johanna Rusanen-Kartano oli upea Sylva Varescu ja Jyrki Anttila vakuuttava Edwin. Ville Salonen onnistui kepeässä Bonin roolissaan ja Jouni Kokora teki Ferinä perusvarmaa työtä. Jenni Hietala oli Stasina minulle uusi ja positiivisesti yllättänyt tuttavuus.

Oopperahuumoria väkivallasta


8.4.2018 Gaetano Donizettin ooppera Rita eli hakattu aviomies (Rita, ou Le mari battu) Vapaan Taiteen Tilassa Helsingissä

Donizettin oopperaa Rita, ou Le mari battu ei ole nähty Suomessa koskaan ennen tätä tuotantoa. Rita eli hakattu aviomies sai huhtikuun alussa kolme esitystä Helsingin Vapaan Taiteen Tilassa. Lauluosuudet hoidettiin alkuperäisen libreton mukaisesti italiaksi, mutta puheosuudet oli käännetty sekä modernisoitu suomeksi ja ruotsiksi oikein onnistuneesti (työstä on vastannut Linnea Kiukka). Ohjaaja Juulia Tapola oli tehnyt loistavaa työtä perhe- tai parisuhdeväkivallan ympärillä pyörivän, sisällöltään vanhentuneen oopperan kanssa. Tosin esityksen alussa puolisoaan Beppeä lyövä Rita näyttäytyi kovin arveluttavana - kuinka moni olisi nauranut, jos asetelma olisi ollut toisin päin? Mutta liika(?) tosikkomaisuus unohtui Tapolan taitavassa käsittelyssä, jossa kyseenalaistettiin henkilöiden toimintaa ja väkivaltaisuuteen johtaneita syitä. Yleisö sai ulvoa naurusta useita kertoja.

Tässä Donizettin pikkuoopperassa oli yllättävän paljon hienoa musiikkia ja kauniita numeroita. Emilia Hoving johti 8-henkistä orkesteria, joka tuntui kolkossa väestönsuojassa aivan tehtävään riittävältä. Kokonaisuus oli erinomaisen hauska ja viihdyttävä. Aurora Marthens oli Ritana oopperan keskushahmo ja ehdoton tähti. Kuulimme huikean hienoa laulamista bel canto -kuvioineen, ja näyttelijänä Marthens liikkui taitavasti uskottavuuden ja liioittelun rajalla. Matias Haakana aloitti Beppenä hieman huonosti avatulla äänellä, mutta koneiston lämmetessä avautui laulukin ja lopussa muutamat ylä-äänet kajahtivat oikein komeasti. Tiitus Ylipään suoritus lipevänä Gasparona oli oikein hyvä - varsinkin näyttelijänä Ylipää laittoi itsensä likoon. Stella Laine teki Bortolina-tarjoilijana ammattitaitoisen puheroolin.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Perusvarmassa Trubaduurissa muutama valopilkku


7.4.2018 Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri (Il trovatore) Kansallisoopperassa Helsingissä

Kollegani Oopperadonna kirjoitti hiljattain blogissaan (http://oopperadonna.blogspot.fi), että "Giuseppe Verdin Trubaduuri kuuluu niihin oopperamaailman klassikoihin, joita kannattaa käydä katsomassa aina säännöllisin väliajoin." Olen asiasta täysin samaa mieltä. Joten Kansallisoopperaan piti minunkin suunnata, sillä edellisen kerran olen tämän teoksen nähnyt vuonna 2012.

Trubaduurin juonta ja librettoa on arvosteltu ja haukuttu monissa yhteyksissä oikein olan takaa. Tarinaa on luonnehdittu mm. sekavaksi, epäjohdonmukaiseksi ja epäuskottavaksi. Mutta sellaisiahan oopperoiden juonet ovat kovin usein! Mielestäni Trubaduuri ei erotu tässä suhteessa sen huonompana kuin kymmenet muutkaan saman ajan oopperat. Ehkä teokseen on vaan kiinnitetty niin paljon huomiota - johtuen sen tavattomasta suosiosta kantaesityksestään (1853) lähtien. Suomen Kansallisoopperassakin on tehty Trubaduurista yhdeksän produktiota ennen tätä; niistä viimeisin pyöri vuosina 2000-2003.

Tämä Kansallisoopperan kymmenes produktio on ostettu maailmalta; se on Barcelonan Gran Teatre del Liceun ja Oviedon Teatro Campoamorin tuotanto. Hieman olin pettynyt Joan Anton Rechin ohjaukseen ja lavastuskonseptiin. Mielestäni lopputuloksessa ei ollut mitään sellaista lisäarvoa tai sisältöä, jota kuka tahansa kotimainen oopperaohjaaja ei olisi kyennyt tuottamaan - ellei sellaiseksi nyt katso oivallusta Francisco de Goyan etsausten projisoinnista. Ostettu tai vuokrattu tuotanto tulee tietenkin halvemmaksi, ja onkin surullista, että taiteellisiakin päätöksiä näytetään nykyisin tehtävän rahan ehdoilla. Jotenkin odottaisin, että jos taloon hankitaan valmiita tuotantoja maailmalta, niin niissä olisi jotain sen arvoista ja erityistä. Tällaisiakin teoksia eli onnistuneita hankintoja on nähty viime vuosina (mm. Taikahuilu, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth). Ja mikä ihmeen idea oli oopperan alun joukkoraiskauskohtaus?

Tämä oli minulle ensimmäinen ooppera, jossa näin Patrick Fournillierin tositoimissa. Hän on ranskalainen kapellimestari, joka aloitti viime vuonna Kansallisoopperan päävierailijana - orkesteriparalla kun ei enää ole ylikapellimestaria. Olin oikein tyytyväinen Fournillierin otteeseen ja illan musiikilliseen antiin. Verdihän on oikein tuhlannut tarttuvia melodioita ja iskevää musiikkia tähän oopperaan.

Solisteista Elena Stikhina oli aivan ilmiömäisen hyvä vaativassa osassaan Leonorana. Kotimaisista voimista Sari Nordqvist teki kelpo roolityön Azucenana. Claudio Otelli oli Lunan kreivinä uskottava ja laulukin kulki enimmäkseen moitteetta. Aquiles Machado sen sijaan saa minulta pykälää huonomman arvosanan. Hänen esiintymisensä Manricona jäi vajaaksi ja laulussa oli joitain kertoja pientä sanomista. Parhaimmillaan hän kyllä kajautti fraasinsa komeasti. Pienemmissä osissa olivat mm. Heikki Aalto, Ilkka Hämäläinen, Elli Vallinoja, Marko Nykänen ja Juha Riihimäki.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Tcherniakovin lunastusnäytelmä


2.4.2018 Richard Wagnerin ooppera Parsifal Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Wagnerin Parsifal kuuluu tuntemistani oopperoista hienoimpiin ja vaikuttavimpiin. Se sopii oivallisesti pääsiäisen aikaan ja sopivasti Berliinin valtionooppera oli sisällyttänyt Festtage-ohjelmaansa pari näytöstä. Bonuksena pääsin (vasta nyt) käymään ensimmäistä kertaa Staatsoperin remontoidussa talossa Unter den Lindenillä. Perinteikäs 1700-luvun oopperatalo avattiin uudelleen viime lokakuussa, seitsemän vuotta kestäneen väistötiloissa toimimisen jälkeen. Nyt kaikki oli uutuuttaan säihkyvää ja hyvällä maulla restauroitua. Sali oli pienempi kuin muistinkaan, mutta akustiikkaan tehdyt parannukset vaikuttivat onnistuneilta.

Vuonna 2015 ensi-iltansa saaneen Parsifal-produktion on ohjannut ja lavastanut Dmitri Tcherniakov. En voinut olla pitämättä lopputuloksesta, vaikka toteutus oli makuuni turhan realistinen. Itseäni miellyttää enemmän vaikkapa Kansallisoopperan tuotanto, jossa Harry Kupfer on annostellut mukaan mystiikkaa reilulla kädellä. Tcherniakovin raikas konsepti toimi kuitenkin erinomaisesti, vaikka en kaikkia yksityiskohtia ymmärtänytkään. Loppukohtaus löi minun lisäkseni monet muutkin katsojat ällikällä: Yleisen nujakoinnin keskellä Amfortas kippasi arkussa maanneen isänsä (siis Titurelin) ruumiin lattialle ja raahaili sitä ympäriinsä. Parsifal ja Kundry äityivät sekstailemaan ja sen aikana Gurnemanz tuikkasi puukolla Kundryn hengiltä.

Solistikaarti oli tässä esityksessä aivan ensiluokkainen: Lauri Vasar (Amfortas), René Pape (Gurnemanz), Andreas Schager (Parsifal), Falk Struckmann (Klingsor) ja Reinhard Hagen (Titurel). Mieslaulua parhaimmillaan! Eivätkä naiset hävinneet yhtään, vaikka osuus jäi ainoastaan Nina Stemmen (Kundry) harteille. Brava! Ja tietysti on mainittava loistava orkesteri ja esityksen loistava kippari Daniel Barenboim. Voi mikä intensiteetti ja sävykkyys ja miten ihanasti Pitkäperjantain lumous soikaan. Aah!

Pääsiäishenkinen urkumatinea


2.4.2018 Martin Schmeding, urut Konzerthaus Berlinissä

Martin Schmeding on vuonna 1975 syntynyt saksalainen urkuri, joka on tehnyt uraa jo nuoresta lähtien. Hän on toiminut mm. Kreuzorganistina Dresdenissä ja vuodesta 2004 urkumusiikin professorina; aluksi Freiburgissa, vierailijana Luzernissa ja viime vuodet Leipzigissa.

Tämän pääsiäismaanantain matinean ohjelma oli rakennettu kekseliäästi kommentoimaan liturgista sisältöä. Kuulimme alkuun osan Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiemista, sitten kaksi osaa William Albrightin Organbook III:sta sekä Camille Saint-Saënsin Dance macabren. Schmeding pääsi useissa kappaleissa näyttämään huikean jalkiotyöskentelyn mallia.

Konsertin vaikuttavinta antia oli Max Regerin Fantasie über den Choral "Wachet auf, ruft uns die Stimme". Siinä urkuihin onnistui tulemaan jokin tekninen, ilmeisesti valmiiksi ohjelmoituihin rekisteröinteihin liittyvä ongelma, joka keskeytti soiton hetkeksi. Päätösnumerot olivat minulle aivan tuntemattoman Jean-Louis Florentzin Harpe de Marie sekä osa Olivier Messiaenin tutusta L'Ascensionista. Taitavaa soittoa läpi ohjelman!

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Maailmanluokan Korngold-produktio


1.4.2018 Erich Wolfgang Korngoldin ooppera Das Wunder der Heliane Deutsche Oper Berlinissä

Die tote Stadt (Kuollut kaupunki) on nykyisin ilman muuta esitetyin ja tunnetuin Erich Wolfgang Korngoldin (1897-1957) oopperoista. Muut teokset ovat melkeinpä ohjelmistoharvinaisuuksia ja siksi olin erittäin iloinen, kun Deutsche Oper Berlinissä sai maaliskuussa ensi-iltansa Das Wunder der Heliane (Helianen ihme). Se kantaesitettiin Hampurissa 1927.

Säveltäjä itse piti tätä oopperaa pääteoksenaan ja se osoittautuikin aivan loistavaksi kappaleeksi. Suggestiivinen musiikki vyöryi ja piti herpaantumattomasti otteessaan koko esityksen ajan. Kuulija oli keskellä sointihurmiota kuin parhaissa Wagnerin oopperoissa ikään. Helianen ihmettä on nimitetty jopa sakropornoksi, koska aistillisuus ja erotiikka yhdistyvät uskonnollisen hurmion kanssa.

Christof Loyn ohjauksessa oltiin koko teoksen ajan samassa tilassa kuninkaan palatsissa. Huoneen seinät oli päällystetty tummanruskeilla puupaneleilla ja lattia oli kuvioparkettia. Lavastuksesta vastasi Johannes Leiacker. Ohjaus luotti henkilöiden karismaan ja tarkoin harkittuun liikkumiseen näyttämöllä. Barbara Drosihnin realistinen puvustus sopi hyvin kokonaisuuteen. Ei mitään liioiteltua tai päälleliimattua tässä tuotannossa.

Marc Albrecht ansaitsee kapellimestaroinnistaan parhaan arvosanan. Soitto oli aivan mahtavaa ja lumoavaa kuultavaa. Ja pääroolien esittäjät olivat myös parasta A-luokkaa: Amerikkalainen Sara Jakubiak oli säkenöivä Heliane, josta paljastui ajoittain melkoiset äänivarat. Hänen maanmiehensä Brian Jagde oli uskomattoman hieno tenorikyky Muukalaisena - ei ihme että hän on tehnyt mm. Puccinin ja Verdin suuria tenorirooleja. Itävaltalainen bassobaritoni Josef Wagner esitti Hallitsijan osan. Muissa rooleissa olivat mm. Okka von der Damerau, Derek Welton, Burkhard Ulrich ja Gideon Poppe.

Yleisö seurasi esitystä hiiren hiljaa ja keskittyneesti alusta loppuun saakka. Ainoastaan Helianen esiintyminen ensimmäisen näytöksen lopulla täysin alastomana aiheutti hienoista kuhinaa katsomossa. Oopperan päätyttyä kuultiin myrskyisät aplodit ja niin paljon bravo-huutoja, etten ole tainnut vastaavaa kokea koskaan aiemmin. Täyden kympin esitys!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Onnistunut uusi Offenbach-tuotanto Berliinissä


31.3.2018 Jacques Offenbachin operetti Blaubart Komische Oper Berlinissä

Jacques Offenbachin Barbe-bleue kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1866. Teos oli 1800-luvun lopulla varsin suosittu ja sitä esitettiin ympäri maailmaa, mutta 1900-luvulla tuotantoja oli enää harvakseltaan. Berliinin Komische Oper teki tästä opéra bouffesta tänä vuonna uuden saksankielisen produktion nimellä Blaubart.

Muokattu libretto olikin yksi teoksen vahvuuksia. Sen olivat työstäneet ohjaaja Stefan Herheim, Clemens Flick ja dramaturgi Alexander Meier-Dörzenbach. Aivan mahtavaa sanailua ja verbaalista iloittelua sekä ajankohtaisia viittauksia ja herjoja! Pidin kovasti myös Herheimin ohjauksesta, joka oli monitahoinen ja yllättävä, ja pystyi melkoisen hyvin tasapainoilemaan "överiksi vetämisen" kaltevalla pinnalla. Henkilöohjaus oli erinomaista.

Vähintään yhtä paljon kehuja ansaitsee Christof Hetzerin lavastus. Hyvin harvoin olen nähnyt näin mahtavaa kokonaisuutta, jossa on yhdistelty tuoreita, kekseliäitä ratkaisuja ja mykistävää visuaalisuutta. Näyttävyyttä lisäsivät Esther Bialasin puvut. Wolfgang Häntsch (Viikatemies) ja Rüdiger Frank (Cupido) tarjosivat loistavat näyttelijäsuoritukset.

Onnistuneen illan kruunasivat hyvät pääroolien solistit: Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (ritari Siniparta), Peter Renz (kuningas Bobèche), Christiane Oertel (kuningatar Clémentine), Vera-Lotte Böcker (Fleurette/prinsessa Hermia), Johannes Dunz (Daphnis/prinssi Saphir), Tom Erik Lie (alkemisti Popolani) ja Philipp Meierhöfer (kreivi Oscar). Stefan Soltesz soitatti orkesteriaan vaikuttavalla intensiteetillä ja tarvittaessa pakista löytyi niin kepeää tanssillisuutta kuin hurjaa räiskyvyyttä.

Pianolegendat lavalla


31.3.2018 Martha Argerich ja Daniel Barenboim, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin keväinen Festtage-perinne alkoi vuonna 1996. Pääsin kuuntelemaan tämänvuotisen festivaalin ohjelmasta Duo-Recital-konsertin Philharmonien konserttisalissa. Esiintymässä oli kaksi sukupolvensa pianotaiteen ikonia, Martha Argerich (s. 1941) ja Daniel Barenboim (s. 1942).

Ohjelma alkoi Robert Schumannin teoksella Sechs Studien in kanonischer Form, jonka Claude Debussy on sovittanut kahdelle pianolle. Konsertin loppu olikin sitten pelkkää Debussyn musiikkia: Six épigraphes antiques soitettiin yhdellä pianolla nelikätisesti. Tämän jälkeen palattiin kahden pianon esityksiin ja ennen väliaikaa kuultiin vielä En blanc et noir.

Konsertin jälkipuoliskon kappaleet olivat Prélude à l'après-midi d'un faune, Lindaraja ja La mer. Konkareiden soitto oli taivaallista ja heidän saumaton yhteispelinsä aivan käsittämättömän hienoa. Mahdollisia ylimääräisiä en ikävä kyllä ehtinyt jäädä kuuntelemaan, sillä piti kiiruhtaa kohti seuraavaa esitystä...

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pitkäperjantain kirkkokierros


30.3.2018 Erbarme dich - Pitkäperjantain konsertti Oulunkylän kirkossa Helsingissä

30.3.2018 Alessandro Scarlatti: Stabat Mater Mikaelinkirkossa Helsingissä

30.3.2018 Ambrosius Beber: Markus-passio Espoon tuomiokirkossa

Valitsin pitkäperjantain ohjelmaksi kolme kirkkokonserttia pääkaupunkiseudun ylenpalttisen runsaasta tarjonnasta.

Ensimmäinen konsertti alkoi klo 15 Oulunkylän kirkossa. Mezzosopraano Katja Mäkiö ja urkuri Julia Tamminen esittivät kiinnostavan valikoiman ajankohtaan sopivaa musiikkia: Aluksi Fac me vere tecum flere Haydnin Stabat Materista ja perään Pergolesin Stabat Materista numerot Eja Mater ja Quae moerebat et dolebat. Ranskalainen 1600-luvun sävelmä Pyhä risti kärsimyksen oli konsertin parhaimpia - kiitos Julia Tammisen hienon sovituksen alkusoittoineen. Musiikki jatkui saumattomasti J. S. Bachin Fantasialla c-molli BWV 537.

Kuulimme välissä kaksi kappaletta pianosäestyksellä: Eero Erkkilän Sun ristis juurehen ja Pekka Simojoen Hymni. Näiden jälkeen palattiin urkujen ja barokkimusiikin ääreen: Es ist vollbracht J. S. Bachin Johannes-passiosta ja Erbarme dich saman miehen Matteus-passiosta. Näiden välissä kuultiin aivan mahtava tulkinta Buxtehuden Ciaconasta e-molli BuxWV 160. Konsertti päättyi yhdessä ilman säestystä laulettuun Hans Leo Hasslerin Oi rakkain Jeesukseni -virteen.

* * *
Toinen konsertti oli vuorossa Kontulan Mikaelinkirkossa klo 18. Ohjelmassa oli isä-Scarlattin eli Alessandron (1660-1725) Stabat Mater. Esiintyjät olivat sopraano Margit Tuokko, mezzosopraano Ann-Marie Heino ja urkuri Kaisa Sidoroff. Saimme tasokkaan ja tasapainoisen esityksen, jota olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

* * *
Ja lopuksi klo 21 Espoon tuomiokirkkoon. Esbo svenska församling järjesti konsertin, jossa esiintyi 8-henkinen MGRENsemble. Aluksi kuultiin Giovanni Felipe Sancesin Pianto della madonna (Stabat Mater) 1600-luvulta. Sen esitti mezzosopraano Nina Kronlund säestäjinään Kari Vaattovaara (renessanssiluuttu) ja Markus Malmgren (urut).

Päänumerona oli Markus Malmgrenin soitintama Ambrosius Beberin Markus-passio 1600-luvun alusta. Teosta ei ole ilmeisesti esitetty koskaan aiemmin Suomessa. Yhtyeessä soittivat edellä mainittujen Vaattovaaran ja Malmgrenin lisäksi Enni Maaninka, Kaisa-Maria Tolonen ja Juho Punkeri (viulu), Tuomas Heikkilä (alttoviulu) ja Petri Arvo (bassodulcian). Laulusta vastasivat Kronlund, Maaninka, Tolonen, Punkeri, Heikkilä ja Malmgren. Kaikilla oli solistisia osuuksia ja kuoro-osuudet hoituivat yhdessä. Kokonaisuus oli viehättävä, joskin musiikillisesti kovin tasapaksu. Tenori Juho Punkeri oli kertojana eli evankelistana mykistävän kaunisääninen ja taitava.

Brittenin kannanotto seksuaaliseen väkivaltaan


29.3.2018 Benjamin Brittenin ooppera The Rape of Lucretia (Lucretian raiskaus) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Brittenin kamariooppera The Rape of Lucretia kantaesitettiin Glyndebournessa kesällä 1946. Ronald Duncanin libretto perustuu André Obeyn ranskankieliseen näytelmään. Sen pohjana puolestaan ovat historialliset tapahtumat 500-luvun alussa eKr., joista meille kertoo Ovidius Fastissaan. Suomessa oopperasta on käytetty myös häveliästä nimeä Lucretian ryöstö (mm. Kansallisoopperan produktio vuonna 1951).

Opera BOX on tuottanut Aleksanterin teatteriin ajankohtaisen esityksen - vaikka ohjelmistosta päätettäessä ei tietenkään ollut vielä mitään tietoa #metoo-kampanjasta. Ohjaaja Ville Saukkonen on tehnyt tyylikkään kokonaisuuden. Hän ei ole sortunut halpahenkisiin tai alleviivaaviin rinnastuksiin, vaan jättää mieleen nousevat kysymykset asiallisesti katsojan pohdittavaksi. Mitä kaikkea raiskaus tässä kertomuksessa edustaakaan ja miten oopperan kristillinen sisältö on ymmärrettävä?

Tuotannon roolitus on todella onnistunut. Teoksessa ovat suuressa osassa kertojat, Male Chorus ja Female Chorus, joiden epilogi aloittaa esityksen ja prologi rukouksineen päättää sen. Lasse Penttinen oli tehtävässään hieman epätasainen, mutta Hedvig Pauligin osuudessa ei ollut moitittavaa. Vikke Häkkinen oli luonnettaan oivallisesti ilmentänyt etruskiprinssi Tarquinius. Niklas Spångberg ja Riku Pelo olivat jämäkät roomalaiskenraalit Collatinus ja Junius. Collatinuksen vaimona Lucretiana esiintyi Liisa Viinanen, joka yllätti postitiivisesti sävykkäällä laulullaan. Katariina Heikkilä oli imettäjä Bianca ja Johanna Isokoski palvelustyttö Lucia. Aivan oopperan lopussa näyttämölle saapuneen lapsen roolissa oli Uuna Pelo.

Jonas Rannila johti Kamariorkesteri Ariadnea, ja lopputulos oli jälleen kerran aivan erinomainen. Erityisesti puupuhaltajille on annettava kehuja, mutta kyllä jousetkin tekivät laatutyötä. Esityksen lavastus ja puvustus olivat Hanna Hakkaraisen suunnittelemat. Pienillä resursseilla saatiin aikaan ihan kelvollinen lopputulos, vaikka pelkistetty näyttämökuva aluksi hieman häiritsikin.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Rakkauden puutarhassa Mozartin sävelin


25.3.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Die Gärtnerin aus Liebe (alkup. La finta giardiniera) Theater Baden-Badenissa

Idyllinen Baden-Baden näytti tänään parhaat puolensa: Aurinko paistoi, linnut lauloivat, puistonurmikoita värittivät monenlaiset kukat, katukahvilassa nautittu ”oman kylän” riesling oli aivan erinomaista ja pieni kuoro esitti klassisia kevätlauluja kahvilan edustalla. Voisiko sitä enempää toivoa?

No, voi toki – ja onneksi sitä oli myös luvassa kaupungin koreassa ja intiimin pienessä, 1860-luvun alussa rakennetussa teatterissa. Mozartin Die Gärtnerin aus Liebe sai tänään ensi-iltansa osana Baden-Badenin Osterfestspielen ohjelmaa. 18-vuotias Mozart sävelsi oopperan alun perin italiankieliseen librettoon nimellä La finta giardiniera. Tämä tapahtui siis 1775 ja viisi vuotta myöhemmin syntyi saksankielinen versio, johon on kirjoitettu myös uutta musiikkia. Suomeksi teoksesta on käytetty monia nimiä, joista tavallisin on kai Valepuutarhuri(tar). Mozartin sävelkieli on teoksessa jo tunnistettavaa, mutta kokonaisuus ei yllä myöhempien oopperoiden tasolle.

Baden-Badenin näyttämöllä nähtiin lähinnä valkoisia seiniä ja ajoittain tuoleja – ja jossain kohtauksessa vähän puutarhaakin. Lähes askeettinen visuaalinen ilme asetti lisäpaineita ohjaukselle, mutta Christian Carsten kykeni täyttämään ne hienosti. Harvoin olen nähnyt näin pätevää henkilöohjausta, joka sai nuoret laulajat loistamaan rooleissaan.

Esitys oli onnistunut myös musiikillisesti. Simon Rössler johti pontevasti pienehköä orkesteria, joka kuulosti ajoittain jopa meluisalta pienessä salissa. Valloittavat nuoret solistit olivat Victoria Kunze (Sandrina), Julie Erhart (Arminda), Clara-Sophie Bertram (Ramiro), Martin Peters (Nardo) ja Rubén Olivares Jofré (Belfiore). Teatterin näyttelijöitä oli mukana kaksi: Nadine Kettler (Serpetta) ja Oliver Jacobs (Podestà).

Auschwitz-ooppera piti otteessaan


24.3.2018 Mieczysław Weinbergin ooppera Die Passagierin Oper Frankfurtissa

Syntyjään puolanjuutalainen säveltäjä Mieczysław Weinberg (1919-1996) pakeni sotaa Neuvostoliittoon vuonna 1939. Hän päätyi Minskin ja Taškentin kautta vuonna 1943 Moskovaan. Sinne hänet houkutteli Dmitri Šostakovitš, jonka kanssa Weinberg oli ystävystynyt Taškentissa.

Weinberg menetti vanhempansa, sisarensa ja muita sukulaisiaan keskitysleireillä. Neuvostoliitossa hänelle itselleen meinasi käydä kalpaten Stalinin vainokoneistossa: Weinberg pidätettiin vuonna 1953 tekaistujen syytteiden nojalla, eivätkä Šostakovitšin vetoomukset riittäneet vapauttamaan miestä. Hänet pelasti lyhyehkön vankeuden jälkeen tapahtunut Stalinin kuolema.

Weinberg sävelsi Passazhirka-oopperansa (Пассажирка; saks. Die Passagierin, engl. The Passenger) vuosina 1967-68. Moskovan Bolshoi-teatteriin suunniteltu kantaesitys peruuntui, ja sitä saatiin odottaa aina vuoteen 2006 saakka. Ensimmäinen näyttämöllinen versio tehtiin vuonna 2010 Bregenzissä. Sittemmin ooppera on nähty jo monissa taloissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tämä Oper Frankfurtin tuotanto on vuodelta 2015.

Juuri Šostakovitš kehotti Weinbergille oopperan säveltämistä keskitysleiriltä selviytyneen Zofia Posmyszin romaanin pohjalta. Kertomuksessa Saksan uusi suurlähettiläs Walter on vaimonsa kanssa laivamatkalla Euroopasta Brasiliaan. Vaimo Lisa (Liese) uskoo tunnistaneensa yhden matkustajan Martaksi, puolalaiseksi vangiksi, jonka kanssa hänellä oli erikoinen suhde Auschwitzissa. Lisa paljastaa miehelleen olleensa keskitysleirin vartija, ja Walter joutuu aivan pois tolaltaan - tosin pääasiassa uransa ja maineensa vuoksi. Lisa jättää kertomatta oman vastuunsa Martan ystävän Tadeuszin kuolemasta.

Anselm Weberin ohjaus ja kiinnostava juoni pitivät intensiivisesti otteessaan - ihan ilman keskitysleirin kauhuilla mässäilemistä. Katsomossa vallitsi keskittynyt tunnelma ja rikkumaton hiljaisuus, jota ei ensimmäisen näytöksen jälkeen oikein uskallettu tai haluttu tärvellä aplodeilla. Oopperan kohtauksissa liikuttiin sujuvasti nykyisyyden ja menneisyyden välillä, minkä mahdollisti lavastaja Katja Haßin nokkela ratkaisu: Lavan pyöriessä paljastui suuren laivarungon sisältä keskitysleiri. Leo Hussain johti esityksen pätevästi ja päärooleissa oli osaavat henkilöt: Katharina Magiera (Lisa), Peter Marsch (Walter), Jessica Strong (Marta) ja Iain MacNeil (Tadeusz).

* * *
Tämä oli muuten blogini 500. julkaisu. Koko hullutushan alkoi huhtikuussa 2015, eli alle kolme vuotta sitten...

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Meyerbeerin uusi tuleminen jatkuu


23.3.2018 Giacomo Meyerbeerin ooppera L'Africaine - Vasco da Gama Oper Frankfurtissa

Giacomo Meyerbeer ja libretisti Eugène Scribe työstivät jo 1850-luvulla Vasco da Gama -oopperaa, joka käsitteli löytöretkeilijän (fiktiivisiä) elämänvaiheita. Teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi säveltäjän kuollessa 1864. François-Joseph Fétis viimeisteli vuoden 1865 kantaesityksessä käytetyn partituurin ja antoi oopperalle nimen L'Africaine. Vuonna 2013 Chemnitzissä tuotiin näyttämölle Meyerbeerin alkuperäiseen käsikirjoitukseen perustuva kriittinen editio, ja nimikin oli palautettu Vasco da Gamaksi. Frankfurtin tuotannossa käytetään tätä laitosta, mutta jostain syystä esityksen nimenä on kummallinen kompromissi L'Africaine - Vasco da Gama.

Tobias Kratzerin ohjauksessa on siirrytty löytöretkien ajasta Maan ulkopuolisen elämän etsintään. Modernisointi on tehty tyylikkäästi ja kokonaisuus toimi. Lavastus ja puvustus olivat Rainer Sellmaierin suunnittelemia. Väliaikoineen lähes viisi tuntia kestänyt esitys oli hieman puuduttavan pitkä, vaikka orkesteri soitti Antonello Manacordan johdolla hyvin, eikä kuoronkaan osuudessa ollut valittamista. Ooppera sisältää useita hienoja aarioita, mutta musiikillisesti arvostan Meyerbeerin tuotannosta ainakin Hugenotit tätä korkeammalle.

Vasco da Gaman roolin teki aivan upeasti laulanut Michael Spyres. Selikan esittäjä Claudia Mahnke oli sairastunut, mutta hänen tilalleen oli saatu Claudia Sorokina. Hän lauloi lavan sivussa ja teki oikein erinomaista työtä. Näyttämöllä Selikana nähtiin ohjausassistentti Caterina Panti Liberovici. Brian Mulligan vastasi Neluskon roolista ja Kirsten MacKinnon Inesin roolista. Muissa osissa esiintyivät mm. Andreas Bauer (Don Pedro), Thomas Faulkner (Don Diego), Magnús Baldvinsson (Lissabonin suurinkvisiittori ja Brahman ylipappi), Michael McCown (Don Alvaro) sekä Bianca Andrew (Anna). Roolituksessa oli onnistuttu erinomaisesti, ja kaikkien suorituksesta on vain positiivista sanottavaa.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Tuunattu Shakespeare


22.3.2018 Julia & Romeo Kansallisteatterissa Helsingissä

Kansallisteatterin taannoinen Rikhard III oli aivan loistava esitys, ja kun samalta taiteelliselta suunnitteluryhmältä tuli ohjelmistoon uusi Shakespeare-tuotanto, niin olihan se mentävä katsomaan. Tällä kertaa Jussi Nikkilä (ohjaus) ja Anna Viitala (sovitus, dramaturgia) tarjoilivat kuitenkin jotain aivan muuta. Klassikon nimi oli käännetty muotoon Julia & Romeo - ehkä siksi, että Julia on tässä toteutuksessa aktiivisempi toimija, joka ei todellakaan jää parvekkeelleen odottamaan Romeon kiipeämistä.

Esitys oli riemastuttavan raikas ja nuorekas - ehkä osin siksi, että monet näyttelijät olivat Teatterikorkeakoulun opiskelijoita. Tässä piili myös selkeä varjopuoli: ihan kaikkien näyttelijöiden suoritukset eivät olleet ammattitasoa, ja kokonaisvaikutelmana oli enemmänkin opiskelijaproduktio. Mukana oli minulle käsittämättömiä mykkiä kohtauksia, joiden funktiona tuntui olevan joko ajan kuluttaminen tai se, että koreografillekin (Ima Iduozee) oli pitänyt keksiä puuhaa. Mila Laineen ja Aleksi Kaufmannin livemusiikki oli aivan loistava ja ammattitaitoisesti toteutettu esityksen osa.

Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen tekivät pääparina herkät roolityöt, joissa teinien kipuilu välittyi uskottavasti. Mercution (Miro Lopperi) ja Tybaltin (Jarno Hyökyvaara) vihanpitoon oli yhdistetty ripaus erotiikkaa. Varttuneemmista näyttelijöistä Sanna-Kaisa Palo oli aivan loistava Imettäjänä ja Kristo Salminen hauskutti hippihenkisenä Veli Lorenzona.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Pitkästyttävä Tuhkimo


20.3.2018 Elokuvissa: Gioachino Rossinin ooppera La Cenerentola, ossia La bontà in trionfo Opéra national de Parisista

Tämä Rossinin Tuhkimon esitys oli tallennettu Pariisin Palais Garnierissa kesällä 2017. Libretisti Jacopo Ferretti on karsinut oopperan juonesta pois lähes kaikki tutut sadun elementit ja tässä tuotannossa ohjaaja Guillaume Gallienne oli jatkanut vieläkin realistisempaan suuntaan. Sinänsä hyvä ratkaisu, mutta kun lopputulos oli ikävä ja pitkästyttävä! Tästä dramma giocososta oli karsittu pois kaikki "giocoso", joten vain "drammaa" jäi jäljelle. Éric Rufin lavastus ja Olivier Bériot'n puvustus eivät nekään synnyttäneet suurempia elämyksiä.

Ottavio Dantonen johtama orkesteri oli esityksen kantava voima, mutta siltäkin olisi kaivannut eläväisempää otetta. Solistit pärjäsivät kohtalaisen hyvin, mutta yhtään pidemmäksi ajaksi mieleen jäävää suoritusta ei kuultu. Lähes kaikki solistit olivat minulle ennestään tuntemattomia nimiä: Teresa Iervolino (Angelina eli Tuhkimo), Chiara Skerath (Clorinda), Isabelle Druet (Tisbe), Maurizio Muraro (Don Magnifico), Juan José De León (Don Ramiro), Alessio Arduini (Dandini) ja Roberto Tagliavini (Alidoro).

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Rossinin bel canto -oopperaherkku


17.3.2018 Elokuvissa: Gioachino Rossinin ooppera Semiramide The Metropolitan Operasta New Yorkista

Tänään oli ohjelmassa minulle vuoden ensimmäinen The Metropolitan Operan Live in HD -sarjan esitys. Kyseessä oli Rossinin Semiramide, jossa setvitään muinaisen Babylonian valta- ja rakkauskuvioita. Ooppera on laulullisesti erittäin vaativa ja vaikeasti roolitettava, minkä vuoksi se on ollut ohjelmistoissa pienoinen harvinaisuus. Mutta aivan viime vuosina ooppera on yllättäen putkahtanut monien tärkeiden oopperatalojen repertuaariin; itsekin näin teoksen hieman yli vuosi sitten Baijerin valtionoopperassa Münchenissä.

Semiramide on melko tapahtumaköyhä ooppera, eikä ohjaaja John Copley ollut vääntänyt sitä väkisin muuksi. Tuotanto on jo iäkkäänpuoleinen, 1980-luvun puolivälistä. Enimmäkseen näyttämöllä nähtiin kovin staattisia kohtauksia: paikallaan seisovia laulajia toisiaan seuraavissa aarioissa ja duetoissa. Kuoro sentään pistäytyi esillä joitakin kertoja. John Conklinin suurellinen lavastus oli oivallinen tausta tapahtumille, mutta Michael Stennettin puvut ne vasta olivatkin upeita. Visuaalisuutta The Metin parhaiden perinteiden mukaisesti!

Rossini on säveltänyt tähän oopperaan aivan huikaisevaa bel canto -taiturointia. Kapellimestari Maurizio Benini ja orkesteri saavat kiitettävän arvosanan työstään. Eivätkä solistit ansaitse yhtään vähempää - aivan mahtavan tunteikasta, taitavaa ja teknisesti moitteetonta laulua kuultiin kautta linjan. Tärkeimmissä tehtävissä olivat Angela Meade (Semiramide), Elizabeth DeShong (Arsace), Javier Camarena (Idreno), Ildar Abdrazakov (Assur) ja Ryan Speedo Green (Oroe).

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Nukketeatterioopperaa Porissa


15.3.2018 Maria Kallionpään ja Markku Klamin ooppera Croak - Or the Unexpected Joys and Perils of Singing Promenadisalissa Porissa

Porin Oopperan ja Poikkitaiteellinen yhdistys Poiken yhteistuotantona syntyi jotain jännittävää ja Suomessa hyvin harvoin nähtyä: nukketeatteriooppera. Croak-oopperassa Anna Ivanova-Brashinskayan ohjaus sekä Viktor Antonovin nukke- ja lavasuunnittelu loihtivat näyttämölle kiinnostavan ja monitahoisen esityksen. Nähty nukketeatteritaide oli vaikuttavaa, vaikka karmivat tapahtumat oli pehmennetty tyylitellen. Näyttävät nuket oli toteutettu ammattitaitoisesti ja niiden nukettajat olivat nuoria suomalaisia taiteilijoita.

Ooppera kertoo hyljeksitystä Lord Croakista, joka tekee faustmaisen sopimuksen paholaisen kanssa. Croak saa komean ulkonäon ja kauniin äänen, mutta sen hintana hänen täytyy tappaa nuoria neitoja, eikä hän saa rakastua yhteenkään heistä. Huonostihan tarinassa tietenkin käy: kielletyn rakkauden kohde Olivia katkaisee lopuksi Croakin kaulan. Englanninkielinen libretto on Mikhail Brashinskyn.

Croak on sävelletty erikoisesti kahden säveltäjän toimesta niin, että molemmat ovat vastanneet omista kohtauksistaan (niitä oopperassa on 16). Kokonaisuus on hämmentävän ehyt, vaikka monien kohtauksien välillä kyllä huomaa säveltäjän vaihtumisen. Pori Sinfonietta soitti Nils Schweckendiekin johdolla poikkeuksellisen hyvin ja sävykkäästi. Porin Oopperakuoron pieni kokoonpano selviytyi ihan kunnialla.

Solistien roolitus oli onnistunut ja kaikkia kuunteli ihan ilokseen: Joonas Eloranta oli Croak, Anna-Kristiina Kaappola Olivia, Teppo Lampela Susi, Jouni Kokora oli Ruhtinas ja Merja Mäkelä Ruhtinatar. Kaappolan kerrottiin olevan sairaana, mutta silti hän teki erinomaisen suorituksen. Teppo Lampela eläytyi rooliinsa ja ulvoi Sutena hienosti.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Lastenooppera synttärilahjana Topeliukselle


14.3.2018 Marko Aution ooppera Prinsessa Adalmina Balderin salissa Helsingissä

Marko Aution lastenooppera Prinsessa Adalmina sai kantaesityksensä Turussa vuonna 2005. Sen libretto perustuu Zachris Topeliuksen tunnettuun Adalminan helmi -satuun. Näin Topeliuksen 200-vuotisjuhlavuonna oli oivallinen ajatus herättää ooppera henkiin uutena produktiona.

Teatro Productions Oy:n tuotannon ensi-ilta oli Helsingissä Balderin salissa. Keväällä on vielä pari muuta esitystä ja lisää on luvassa loppukesällä sekä syksyllä. Tuotanto on valmistettu niin, että se on helppo viedä kiertueelle ja epätyypillisiinkin esityspaikkoihin. Riia Lampisen lavastus oli tämän vuoksi yksinkertainen, mutta hänen upea puvustuksensa ylitti kaikki odotukset.

Noin 70-minuuttinen ooppera on hieman liian pitkä pienimmille katsojille, mutta onneksi ohjaaja Ville Saukkonen on ammattimies. Hän osasi annostella visuaalisuutta, toimintaa, komiikkaa ynnä muita keinoja sopivasti ja oikeissa paikoissa. Ja niin tälläkin kertaa lapsukaiset jaksoivat seurata esityksen loppuun saakka - yhtä lukuun ottamatta.

Kuninkaana lauloi Visa Kohva ja kuningattarena Kaisa Näreranta. Marika Hölttä oli valloittava Adalmina ja Petteri Loukio teki ihan hyvän roolityön Prinssi Sigismundina. Aurora Marthens ja Heta Sammalisto-Muhonen vakuuttivat laulullaan haltioina. Taru Haili, Vilma Keisala, Emil Mahjeh ja Markus Lehtonen olivat hyvin yhteen pelaava palvelijakvartetti. Lintuna tanssi viehkeä Nina Samuelson.

Kantaesityksessä oli soittamassa pieni orkesteri, mutta nyt ooppera kuultiin pianosäestyksellä. Ennakkotiedoissa ilmoitettu Joel Papinoja oli vaihtunut Jussi Littuseksi. Hän teki pianonsa ääressä tarkkaa ja selkeää työtä, ja osasi myös balansoida soittonsa taitavasti erilaisten laulajien kanssa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Vaihtelua passioperinteeseen


11.3.2018 Kammarkören Novena ja MGRENsemble, joht. Nina Kronlund Espoon tuomiokirkossa

Pianotaiteilija Maria João Piresin piti soittaa tänä iltana Musiikkitalossa, mutta keikka peruttiin jo alkuvuodesta. Konsertti oli siirretty tähän ajankohtaan viime marraskuulta, jolloin taiteilija oli jäähyväiskiertueellaan. Ei siis sallittu tätä nautintoa suomalaisille, mutta onneksi pääkaupunkiseudulta löytää helposti vaihtoehtoista ohjelmaa.

Espoon ruotsalaisen seurakunnan kamarikuoro Novena esiintyi kotikirkossaan yhdessä MGRENsemble-soitinyhtyeen kanssa. Konsertin päänumerona oli Johann Christoph Demantiuksen (1567-1643) Johannes-passio. Ohjelmassa oli muutakin musiikkia ja ennen konserttia Markus Malmgren esitteli yhtyeen soittimista dulcianin, gamban, sinkin ja pasuunan sekä virginaalin.

Alkuun veisattiin yhteislauluna virsi 54, kaksi värssyä ruotsiksi ja kaksi suomeksi. Demantiuksen tuotannosta kuultiin ensin Weissagung des Leidens und Sterbens Jesu Christi aus dem 53. Kapitel des Propheten Esajae eli Profetia Jeesuksen Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta Jesajan 53. luvun mukaan. Kuoro aloitti hienosti ja toisen osan lauloivat Timo Kiiskinen ja Anne Havunen (joka myös soitti konsertissa urkuja).

Seuraavaksi kuultiin Tomás Luis de Victorian O Domine Iesu Christe sekä Johann Crügerin koraalisovitus O Lamm Gottes, unschuldig. Ja sitten itse asiaan: Demantiuksen kolmiosainen passio esitettiin "paloissa" ja jokaisen osan jälkeen kuultiin lisää Crügerin koraalisovituksia: O Haupt, voll Blut und Wunden, Hertzliebster Jesu, was hast du verbrochen ja Jesus Christus, unser Heiland. Passion solistitehtävissä lauloivat Risto Pulkamo (Jeesus) ja Timo Kiiskinen (Pilatus).

Kuulimme kokonaisuutena onnistuneen ohjelman, jonka Nina Kronlund luotsasi tarkasti läpi. Tarkkuus ei ihan aina edennyt kuoroon saakka, sillä etenkin fraasien aluissa saksan kielen hankalat konsonantit ääntyivät eriaikaisesti. On mukavaa, että J. S. Bachin passioylivoiman vaihtoehdoksi tarjotaan jotain muutakin - kun Suomessa jopa Telemann ja Schütz ovat pieniä harvinaisuuksia. Meilläkin näyttäisi yleistyvän tapa, että paaston aikana ja pääsiäisen seutuvilla esitetään eri säveltäjien Requiemeja ja muita kirkkomusiikkiteoksia, joilla ei ole ajankohtaan mitään teologista yhteyttä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Vaikuttava Kustaa Vaasa -ooppera arkistojen kätköistä


10.3.2018 Leopold Koželuchin ooppera Gustav Wasa Musiikkitalossa Helsingissä

Tšekkiläinen säveltäjä Leopold Koželuch (1747-1818) muutti 15-vuotiaana Prahaan, jossa hän sai opetusta Jan Ladislav Dusíkilta (Dussek) ja edelleen kolmekymppisenä Wieniin, jossa hän asui ja vaikutti elämänsä loppuun saakka. Koželuch nousi Wienissä nopeasti tietoisuuteen säveltäjänä ja taitavana pianistina. Hän palveli hovisäveltäjänä ja kapellimestarina Mozartin jälkeen vuodesta 1792 lähtien ja toimi myös musiikin opettajana aina keisarillista perhettä myöten.

Aikalaiset arvostivat Koželuchin musiikkia ilmeisen paljon, koska useista lähteistä löytää ylenpalttista suitsutusta ja säveltäjä mainitaan jopa "rakastetuimmaksi kaikista elävistä säveltäjistä". Ja tähän porukkaan sentään kuuluivat Wienissä Haydn ja vielä Mozartkin! Mutta jostain historian oikusta juuri Koželuchin kohtaloksi tuli painua unohduksiin. Suuri osa hänen julkaisemattomasta musiikistaan on kadonnut, ja tämä koskee etenkin vokaalimusiikkia. Koželuchin tiedetään säveltäneen kuusi oopperaa, mutta niistä viisi on kateissa. Myös kuudennen oopperan eli Gustav Wasan luultiin pitkään kuuluvan tähän kategoriaan, mutta onneksi edes se on säilynyt. Käsikirjoitus löytyy Prahan konservatorion kirjastosta, josta Aapo Häkkinen on työstänyt sen Helsingissä esitettäväksi.

Helsingin Barokkiorkesterin tuotanto Kustaa Vaasa -oopperasta on ensimmäinen sitten säveltäjän elinpäivien. Tai tarkalleen ottaen ei edes tiedetä, missä ja milloin oopperaa on aikoinaan esitetty. Edes sävellysvuosi ei ole tiedossa; joissain lähteissä on arveltu Koželuchin kirjoittaneen teoksen noin vuonna 1792, mutta todennäköisesti se on hieman myöhäisempää tekoa. Herooinen ooppera käsittelee Ruotsin valtakunnan syntyä, kun Kustaa Vaasa joukkoineen valloittaa Tukholman ja Kristian II pakenee (tässä tuotannossa Volvollaan) Tanskaan. Musiikkitalon konserttisalissa esitetyn produktion on ohjannut Ville Sandqvist perustuen Erik Söderblomin konseptiin. Solistit lauloivat enimmäkseen green screenin edessä kuvattavina ja tietokoneella kokonaisuuteen ympätyt taustat (mm. Turun linnan sisätiloja) heijastettiin suurille valkokankaille lavan yläpuolella. Videosuunnittelusta vastasivat Emil ja Artur Sallinen. Tyylikäs ja näyttävä puvustus oli Reija Laineen.

Helsingin Barokkiorkesteri ja Helsingin kamarikuoro vastasivat musiikillisesti onnistuneesta ja täysipainoisesta esityksestä - aina luotettavan Aapo Häkkisen johdolla. Oopperassa oli hienoja alku- ja välisoittoja, kauniita aarioita ja ensemble-numeroita - eikä sovi unohtaa useita iskeviä kuoro-osuuksiakaan. Koko solistikaarti onnistui osuuksissaan hyvin: Mario Zeffiri (Kustaa Vaasa), Cornelius Uhle (Kristian II), Niall Chorell (Søren Norby), Martina Janková (Kristina Gyllenstierna), Helena Juntunen (Cecilia Månsdotter Eka), Monica Groop (Margareta Vasa) ja Tuuli Lindeberg (Ruotsin suojelusenkeli). Tällä kertaa nautin eniten Jankován ja Juntusen esiintymisestä.

Saatana saapui ja jäikin Moskovaan


10.3.2018 Mestari ja Margarita -näytelmä Kansallisteatterissa Helsingissä

Luin Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan (alkuteos Master i Margarita) ensimmäisen kerran kai lukioikäisenä. Sen absurdius sekä makaaberien ja humorististen tapahtumien omalaatuinen yhdisteleminen tekivät minuun järisyttävän vaikutuksen. Teoksesta tulikin yksi ehdottomia venäläissuosikkejani. Aikuisiän lukukerroilla teoksesta on löytynyt ihan uusia merkityksiä ja varsinkin sen yhteiskunnallinen satiiri on auennut paremmin.

Joten pieni pakko oli mennä katsomaan Kansallisteatterin Willensaunassa pyörivä romaanin näytelmäsovitus. Teoksen alku vähän hämmensi, mutta kun tyylilajiin ja tarinan imuun pääsi sisälle, niin nautittava esityshän siitä muodostui. Pidin Anne Rautiaisen dramatisointia ja ohjausta onnistuneena. Hän tavoitti oivallisesti romaanin "hengen", mutta oli osannut tehdä järkeviä valintoja lavatapahtumien ja painopisteiden suhteen. Janne Siltavuori vastasi lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja nukeista, joita olisi ehkä voinut tuoda esille vahvemmin.

Näyttelijöiden suoritukset onnistuivat erinomaisesti. Marc Gassot oli professori Wolandina suorastaan hypnoottinen. Ilja Peltonen kirjailija Bezdomnyina eli Mestarina ja Annika Poijärvi Margaritana eläytyivät osiinsa hyvin ja Poijärvi osoittautui myös vakuuttavaksi laulajaksi. Maria Kuusiluoma ja Juha Varis esittivät Saatanan apureita aivan herkullisesti.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Bravo Maestro!


9.3.2018 Tapiola Sinfonietta, joht. Jorma Panula, sol. Tami Pohjola, viulu Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan 30-vuotisjuhlakonsertin otsikoksi oli annettu ytimekkäästi Panula. Suomalaisten maestrojen maestro oli itseoikeutettu johtajavalinta tälle konsertille - olihan hän orkesterin ensimmäinen kapellimestari 1980-luvun lopulla. 87-vuotias Jorma Panula vierailee enää harvakseltaan orkesterinjohtajana, mutta jatkaa edelleen aktiivisesti uusien kapellimestarien kouluttamista Panula-Akatemian puitteissa.

Juhlakonsertin ohjelmana oli hieno kokoelma Panulan valitsemaa suomalaista musiikkia. Sibeliusta hän ei kuulemma valinnut, koska sitä soitetaan muutenkin joka paikassa; tuo kappale päätyi ohjelmaan orkesterin puolelta annettuna.

Konsertti alkoi Nils-Eric Fougstedtin Passacaglialla ja jatkui suuresti rakastamallani Einojuhani Rautavaaran Divertimentolla jousiorkesterille. Pakollisena Sibeliuksena kuultiin Belsazarin pidot -orkesterisarja Hjalmar Procopén näytelmään sävelletystä musiikista.

Väliajan jälkeen kuultiin Aulis Sallisen Viulukonsertto. Tavattoman lahjakkaan Tami Pohjolan solistiosuus keskusteli saumattomasti Panulan ja orkesterin kanssa. Pohjola soitti Suomen Kulttuurirahaston omistamalla Guadagnini-viululla, jonka sointi oli samettia korville. Päätösnumerona oli Uuno Klamin Merikuvia, josta Panula oli jättänyt viidennen osan (Scène de ballet) pois. Ehkä mieluummin olisi saanut poistaa viimeisen osan Ravelin Bolero-plagiaatteineen...

Iäkkään maestron johtamista oli lumoavaa seurata ja etenkin kuunnella. Viimeksi Panulan konsertissa istuessani hän vaikutti jotenkin väsähtäneeltä ja ponnettomalta, mutta nyt moisesta ei ollut tietoakaan. Mies pursusi energiaa (siinä määrin kuin hänen ikäisensä nyt voi), ja esimerkiksi käsien liikeradat olivat usein yllättävän laajoja ja reteitä. Kaikkien kappaleiden varmat ja tasapainoiset tulkinnat tekivät vaikutuksen.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kortekankaan (toistaiseksi) paras ooppera


3.3.2018 Olli Kortekankaan ooppera Veljeni vartija Tampere-talossa

Tampereen Ooppera tilasi sisällissodan muistovuodeksi uuden teoksen säveltäjä Olli Kortekankaalta. Veljeni vartija kertoo vuoden 1918 tapahtumista Tampereella yhden perheen kautta - perheen, jonka poika valitsee valkoisten puolen ja tytär punaisten. Tämän jakolinjan syitä teos ei avaa. Tuomas Parkkisen libretossa ei ole sankareita, vaan sota tuo kaikista esille pahimmat puolet tai murskaa heidät kokonaan: Poika Eemil Rossi (Ville Rusanen) muuttuu säälimättömäksi teurastajaksi, jonka luotiin myös oma isä lopulta kuolee. Pasifisti-isä Johannes Rossikin (Juha Kotilainen) ehtii tätä ennen tarttua aseeseen. Tytär Amanda Rossi (Tuuli Takala) kostaa pettymyksensä rakkaudessa ilmiantamalla punaisen toverinsa Serafina Suomen (Erica Back), joka odottaa Amandan petollisen miehen Iisakki Frimanin lasta. Iisakin (Tuomas Katajala) kohtalona on tulla teloitetuksi vankileirillä sodan jälkeen.

Tuomas Parkkisen librettoa on kehuttu joissain arvosteluissa, mutta itse pidin sitä kovin epätasaisena. Siinä on huikean hienoja osuuksia, väkevää lyriikkaa ja oivalluksia, mutta toisaalta myös latistavia ja mitäänsanomattomia "täytejaksoja". Enkä ihastunut paljon käytettyyn loppusointuiseen riimittelyyn, joka vielä onnahteli muutamassa kohdassa. Mutta ohjaajana Parkkinen oli tehnyt hyvää työtä. Esitys oli looginen ja verkkaisesta alustaan huolimatta dramaturgisesti ehyt. Näyttämön tapahtumat olivat yhtä Kortekankaan musiikin kanssa. Kati Lukan rouhean karu lavastus oli erinomainen tausta tarinalle. Tarja Simonen merkityksellinen puvustus oli onnistunut ja Ville Syrjän valaistus kruunasi näyttämökuvan. Santtu-Matias Rouvali onnistui tarjoilemaan Tampere Filharmonian kanssa musiikillisesti täysipainoisen ja hyvin vaikuttavan esityksen. Musiikki hehkui niin, että tämä kyllä päihitti mennen tullen Isän tytön ja muut Kortekankaan aiemmat oopperat. Heikki Liimolan valmentama Tampereen Oopperan kuoro teki totutusti hyvän suorituksen.

Dresdenin Semperoperissa kolmatta kauttaan laulava Tuuli Takala on saanut esiintymiseensä kokemuksen tuomaa varmuutta. Hän on teknisesti taitava laulaja, jonka äänenväri on jo muuttunut mielenkiintoisesti Sibelius-Akatemian ajoista. Upea roolityö häneltä! Eivätkä keskeisten miesroolien esittäjät jääneet lainkaan huonommiksi: Ville Rusasen kantavaa ja luontevasti soljuvaa ääntä on aina ilo kuunnella. Nyt hän erottui muista solisteista esimerkillisen selkeän diktionsa ansiosta. Tuomas Katajala on erinomainen tenori, ja onkin hienoa että hänen kansainvälinen uransa on saanut uutta nostetta viime aikoina. Juha Kotilainen oli "perusvarma itsensä" ja eläytyi mainiosti henkilönsä nahkoihin. Muissa rooleissa onnistuivat Päivi Nisula, Erica Back, Suvi Väyrynen ja Tuomas Pursio. Virpi Räisänen ei tällä kertaa ollut parhaimmillaan Hanna Waltzin osassa.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Tärvätty ilta Musiikkitalossa


24.2.2018 Joose Tammelinin musikaali Satu Sammosta Musiikkitalossa Helsingissä

Olisikohan siitä pari vuotta vai peräti enemmänkin aikaa, kun kuulin Rehupiikles-mies Joose Tammelinin Kalevala-aiheisesta musiikkiteatteriprojektista. Silloin työn alla oli vielä ooppera, mutta myöhemmin teosta alettiin kutsua musikaaliksi. Syynä muutokseen olivat kuulemma pelkästään kaupalliset syyt - tuottaja arveli, että musikaali myy lippuja paremmin kuin ooppera. Valitettavaa, että tällaista ennakkoluuloisuutta esiintyy vieläkin, ja jopa kulttuurikentän toimijoiden parissa! Kyllä vaikkapa Ilmajoen musiikkijuhlien ja lukuisten vapaan kentän tuotantojen esimerkki on todistanut jo kauan sitten, että ns. suuri yleisökin löytää tiensä oopperakatsomoihin.

No, olipa teoksen lajityyppi mikä tahansa, niin hyvin se on Suomessa huomattu. Tammikuussa 2018 järjestettiin ensimmäistä kertaa AINO-gaala, jossa Satu Sammosta valittiin (eteläpohjalaisten?) yleisöäänillä vuoden oopperaksi. Julkisuudessa palstatilaa sai säveltäjä Tammelinin humalainen törttöily gaalatilaisuudessa. Satu Sammosta kantaesitettiin marraskuussa 2017 Jalasjärvellä ja seuraavien viikkojen aikana teos vieraili mm. Seinäjoella, Vaasassa ja Tampereella. Jätin aiemmat esitykset väliin ja olin jo päättänyt, etten mene katsomaan myöskään Musiikkitalon näytöstä, mutta ajankohdan lähestyessä tulin kuitenkin toisiin aatoksiin...

Mitäpä tästä nyt sitten sanoisi? Ehkä olisi pitänyt arvata, että odotukset korkeatasoisesta tuotannosta voi unohtaa, kun sävellys, libretto, ohjaus, harjoitus ja lavastus on pistetty saman miehen nimiin. Tammelinin värikkäällä, monin paikoin sibeliaanisia sävyjä mieleen tuovalla musiikilla on ansionsa. Sitä voi tyylillisestä poukkoilevuudestaan huolimatta pitää teoksen onnistuneimpana osana - varsinkin kun yli 60-henkinen Jalas Chamber -orkesteri soitti Juhani Nummisen johdolla varsin hyvin. Libretossa oli paljon Kalevala- ja Kanteletar-lainaa, mutta Tammelinin kokonaan kirjoittamat jaksot olivat toivottoman amatöörimäisiä ja jopa typeriä.

Ja ohjaus - päätä alkaa kivistämään pelkkä ajatuskin siitä! Eikö Jalasjärven suunnalta muka löytynyt ketään osaavaa ihmistä, vai pitikö Tammelin mustasukkaisesti kiinni lapsestaan? Kömpelöstä ohjauksesta en nimittäin löydä parhaalla tahdollakaan juuri mitään hyvää sanottavaa. Ennakkotiedoissa luvattiin mm. Monty Python -tyyppistä huumoria, mitä pidän lähes loukkauksena maineikkaita tekijöitä kohtaan. Ei sellaiseksi riitä, että laitetaan kuuluisan esikuvan mukaan kaksi pojua hyppelemään ja läpsimään toisiaan tekokaloilla. SAK/SDP-irvailu sentään sai meikäläisenkin suupielet vähän kohoamaan.

Kuorolla oli hetkensä, mutta sen harjoittaminen oli jäänyt vajaaksi. Varsinkin puheosuuksissa kuoro oli yleensä niin epäyhtenäinen, ettei sanoista saanut selvää. Lauletuissa osuuksissa oli kirjavuutta, eikä salin akustiikkaan tottumaton kapellimestari aina onnistunut balansoimaan kokonaisuutta orkesterin kanssa. Valittujen kuorolaisten ja solistien äänen sähköinen vahvistaminen takelteli useita kertoja ja osalla repliikkejä lausuneista henkilöistä ei ollut mikrofonia lainkaan. Ja arvaahan sen, miten tämä vaikuttaa kokonaisuuteen. Epätasaisuus jatkui solisteissa: Louhena esiintyi Elina Aho-Kuusama ja Ilmarisena Juha Pikkarainen. Muista solisteista mainittakoon Jouni Leivo (Joukahainen), Juha Uusitalo (Väinämöinen) ja Ville Salonen (Lemminkäinen). Ei ollut tänään edes Uusitalon ilta, ei todellakaan.

Kokonaisuutena Satu Sammosta oli jonkin asteinen pettymys, vaikka suurelta osin harrastajavoimin tehtyä tuotantoa kohtaan yrittäisi kuinka olla lempeä ja ymmärtäväinen. Kyllä olisin tämän illan voinut viettää paremminkin...

perjantai 23. helmikuuta 2018

Suomi maailmansotien melskeissä -kertauskurssi


22.2.2018 Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma Helsingin kaupunginteatterissa

Juha Vakkurin uusin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma sai ensi-iltansa viime lokakuussa sopien erinomaisesti Suomen 100-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Minä ehdin yleisöksi vasta nyt helmikuun lopulla, tuotannon toiseksi viimeiseen näytökseen.

Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa kahta Suomen historian vaihetta, jolloin kansakunnan ja itsenäisen valtion tulevaisuus oli tienhaarassa. Näissä tilanteissa johtajamme - Mannerheim etunenässä - joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Näytelmän alkupuoli sijoittui vuosiin 1918-1919 ja väliajan jälkeen siirryttiin jatkosodan tapahtumiin. Näihin molempiin vaiheisiin liittyy joutuminen suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja turvautuminen Saksan apuun - mikä meinasi käydä Suomelle kohtalokkaaksi.

Näytelmän ohjaaja Kari Heiskanen on tehnyt oivallista työtä. Ajoittain hengästyttävällä vauhdilla etenevä, epätasaisista kohtauksista koostuva kokonaisuus piti erittäin hyvin otteessaan, ja aika kului katsomossa aivan huomaamatta. Teos olisi kyllä eheämpi, jos kirjailija olisi vähentänyt kohtausten määrää ja syventänyt joitain niistä. Mannerheimin henkilökohtaiseen elämään liittyvät rönsyt olisi esimerkiksi voinut raakata pois, kun ei tämä näytelmä kuitenkaan ollut ensisijaisesti elämäkerta Mannerheimista. Vakkurille kuitenkin kiitokset siitä, että tarinassa ei juurikaan sorruta julistamiseen eikä isänmaalliseen ylihehkutukseen tai Mannerheimin henkilöpalvontaan.

Antti Mattilan lavastus oli kaikessa karuudessaan toimiva, eikä useimpiin kohtauksiin sen kummempaa visuaalista herkuttelua kaivannutkaan. Elina Kolehmaisen puvustuksessa oli ymmärrettävästi pääpaino univormuilla. Näytelmässä on kohtuullisen paljon henkilöitä, ja oli mainio idea heijastaa valokuva ja lyhyt esittely näkyviin aina kun uusi henkilö astui esiin. Muuten projisointeina käytettiin mm. paljon autenttisia valokuvia.

Esityksessä oli kaksitoista näyttelijää, joista yhtä lukuun ottamatta kaikilla muilla oli kaksi tai kolmekin roolia. Se yksi oli Asko Sarkola, joka esitti ainoastaan Mannerheimia. Häneltä nähtiin hienoa ja tarkkaa näyttelijäntyötä alusta loppuun saakka. Muita vahvoja suorituksia tekivät esimerkiksi Pertti Sveholm (Hjalmar Linder ja majuri Lehmus) ja Eero Saarinen (Paasikivi, Herbert Hoover ja sotamarsalkka Keitel).

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Tsaari kirvesmiehenä, versio 2


17.2.2018 Albert Lortzingin ooppera Zar und Zimmermann Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Näin viime joulukuussa Donizettin oopperan Il borgomastro di Saardam (julkaisu löytyy täältä: http://oopperaa.blogspot.fi/2017/12/tsaari-kirvesmiehena-donizettin-tapaan-2.html). Sen libretto kertoo tsaari Pietari Suuren seikkailuista valepukuisena puuseppänä hollantilaisilla telakoilla, höystettynä rakkaustarinalla ja muulla yleisöön paremmin uppoavalla hömpällä. Mainitsin jo tuossa joulukuisessa kirjoituksessa, että Lortzingin Zar und Zimmermann (suom. Tsaari ja kirvesmies) on saman tarinan perua ja että helmikuussa se pitäisi nähdä Leipzigissa. (Ooppera muuten kantaesitettiin samassa kaupungissa vuonna 1837.)

Niinhän sitten kävikin: istua nökötin lauantai-iltana Leipzigin Musikalische Komödien loppuunmyydyssä salissa ja odotin mitä tuleman pitää. Tuli oikein hyvä ja toimiva oopperailta! Dominik Wilgenbusin ohjaus ja Udo Vollmerin lavastus olivat loistavasti yhteen pelaava kokonaisuus, joka tarjosi nokkelia ratkaisuja, visuaalisuutta ja sopivasti huumoria ilman rimanalituksia. Andrea Fisserin puvustus oli tyylikäs ja ammensi hollantilaisesta barokista. Ylikapellimestari Stefan Klingele oli taas itse puikon (toisessa) päässä ja piti huolen illan musiikillisesta onnistumisesta orkesterin ja kuoron osalta.

Klingelestä huolimatta solistit suoriutuivat hyvin epätasaisesti. Hinrich Horn aloitti tsaari Pietarina selvästi "kylmällä koneella": laulu kuulosti raa'alta, sävyttömältä ja nuottipuhtaudessa oli huomautettavaa lukuisia kertoja. Mutta onneksi meno korjaantui, oopperan loppupuoli sujui hyvin ja hänen pari viimeistä aariaansa olivat jo hienoa kuultavaa. Radoslaw Rydlewskille (Marquis de Chateauneuf) kävi päin vastoin: aluksi laulu kulki hyvin, mutta mies väsähti loppua kohti ja ylä-äänet takertuivat kurkkuun.

Milko Milev oli yleisön lemmikki ja aivan mainio koomikko pormestari Van Bettin roolissa. Sebastian Fuchsberger (Peter Iwanow) ja Anne-Kathrin Fischer (leskirouva Browe) jäivät osissaan hieman vaisuiksi. Tobias Pfülb (General Lefort) ja Michael Raschle (Lord Syndham) sen sijaan lauloivat hyvin ja vakaasti Venäjän ja Englannin edustajina. Mirjam Neururer (Marie) onnistui hänkin hyvin, laulu soljui kauniina ja luonnollisena.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Operettia eläkeläisille


16.2.2018 Carl Millöckerin operetti Der Bettelstudent Nordharzer Städtebundtheaterissa Halberstadtissa

Päädyin erinäisten sattumusten jälkeen Halberstadtiin, joka sijaitsee Hannoverin ja Leipzigin välimaastossa. Se on toinen Nordharzer Städtebundtheaterin kotikaupungeista, ja talon suurella näyttämöllä sattui juuri menemään kevätkauden ainoa esitys Carl Millöckerin operetista Der Bettelstudent (suom. Kerjäläisylioppilas). Teos on vuodelta 1882.

Katsomossa ei lisäkseni näkynyt kuin pari alle 65-vuotiasta henkilöä. Aluksi minua ärsytti kovasti näiden eläkeläisten jatkuva kommentointi ja muu mekastus, mutta pian siihen tottui - ja lopulta oli aika sympaattistakin, miten mummut lauloivat mukana operetin aarioita. Ja oli tästä se hyöty, että minusta käytettiin - kenties viimeisen kerran elämässäni - puhuttelua junger Mann...

Esityksestä jäi kokonaisuutena vähän vaatimaton ja harrastajateatterimainen vaikutelma. Anke Rauthmannin ohjaus oli sinänsä sujuva ja viihdyttävä, mutta jotain vain jäi uupumaan. Lavastus oli melko niukka ja kevyt - ehkä johtuen siitä, että tuotanto kiertää useissa lähiseudun kaupungeissa. Ei se silti kehno ollut, ja sama pätee myös puvustukseen. Molemmat oli suunnitellut Daniela Herzberg. Teatterin pieni kuoro teki yllättävän hyvän vaikutuksen, eikä kapellimestari Florian Kießlingin johdolla soittanut orkesterikaan ollut hullumpi.

Solistit olivat tämän tuotannon heikoin lenkki, pääsääntöisesti vain "kaunista keskitasoa". Ehkä pari naissolistia ansaitsee tätä paremman luonnehdinnan ja vastaavasti muutama muu solisti suoriutui lähes ala-arvoisesti. Mainittakoon tärkeimpien roolien esittäjinä Tobias Amadeus Schöner (Symon Rymanovicz, kerjäläisylioppilas), Gerlind Schröder (Palmatica, kreivitär Nowalska), Runette Botha ja Bénédicte Hilbert (Laura ja Bronislawa, kreivittären tyttäret), Klaus-Uwe Rein (eversti Ollendorf, Krakovan kuvernööri) ja Michael Rapke (Jan Janicki, ylioppilas).