lauantai 23. syyskuuta 2017

Fagerlundin Höstsonaten on parasta nykyoopperaa aikoihin!


23.9.2017 Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan päänäyttämölleen tilaamat uudet teokset eivät aina ole olleet taiteellisesti tai toteutukseltaan huipputasoa - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2016 Indigo. Suomi 100 -juhlavuoden kantaesitystä tilatessaan Lilli Paasikivi heitti onneksi sellohevimiehet ja muut yleisön kosiskelut tai erikoisuuden tavoittelut syrjään ja tilasi "oikean" oopperan Sebastian Fagerlundilta. Tässä tuotannossa kaikki osat onnistuivat!

Kuten arvata saattaa, perustuu Höstsonaten eli Syyssonaatti Ingmar Bergmanin samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Gunilla Hemming oli laatinut libreton elokuvakäsikirjoituksen pohjalta. Libretossa oli tiivistetty kahden vammautuneen naisen, Charlotten ja Evan, äidin ja tyttären, ongelmallinen suhde ja yritys purkaa tai normalisoida sitä. Dialogi toimi erinomaisesti; olisin jopa sitä mieltä, että paremmin kuin elokuvassa! Sekä ohjaus että lavastus olivat Stéphane Braunschweigin, ja molempia leimasivat vähäeleisyys, selkeys sekä pienet harkitut yksityiskohdat. Puvut oli suunnitellut ohjaajan luottohenkilö Thibault Vancraenenbroeck ja valaistuksen Marion Hewlett.

Fagerlundin musiikin kuvailemiseen on vaikea löytää sanoja - niin intensiivistä ja merkityksellistä se oli jo mahtavasta alkusoitosta lähtien. Yksi illan tähdistä oli ilman muuta John Storgårds, joka teki kapellimestarina todella huikeaa työtä. Että sainkin pitkästä aikaa nauttia nykyoopperan musiikista näin paljon! Tärkeä osa kokonaisuutta olivat tietenkin ensiluokkaiset solistit: Charlottena loisti ylväs ja itsetietoinen Anne Sofie von Otter ja Evana katkeruuttaan purki psykologisesti latautunut Erika Sunnegårdh. Huippusuoritukset molemmilta! Tommi Hakala onnistui ristiriitaisen Viktorin osassa ja Helena Juntunen häikäisi Helenana, vaikka hänellä olikin laulettavaa vain vähän. Nicholas Söderlund jäi Leonardona lähinnä statistin osaan. Teoksessa oli mukana myös kuoro, joka toimi Charlotten kuvitteellisena yleisönä.

Höstsonaten on saanut jo huomiota maailmalla, joten toivottavasti teos pääsee näyttämölle muuallakin. Oli se vaan niin upea!

Hindemithin pienoisoopperat eivät säväyttäneet


23.9.2017 Paul Hindemithin oopperat Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa Helsingissä

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä nähtiin kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa 1920-luvulta. Molemmat teokset oli kääntänyt suomeksi ja sovittanut Laura Pyrrö. Kokonaisuus alkoi Hindemithiä esittäneen Petri Bäckströmin hauskalla prologilla sekä Tiina Korhosen (piano) ja Katja Sirkiän (huilu) soittamalla Hindemithin Huilusonaatin ensimmäisellä osalla. Samalla duolla hoidettiin myös ensimmäisen oopperan musiikki.

Oopperaosuuden aloitti Hin und zurück, joka on säveltäjänkin mukaan "vain" musiikillinen sketsi. Aamiaistouhujen keskelle saapuva kirje paljastaa Helenen (Laura Pyrrö) uskottomuuden aviomiehelle ja Robert (Petri Bäckström) ampuu vaimonsa. Professori (Margit Westerlund) ja sairaanhoitaja (Mari Hautaniemi) saapuvat paikalle ja toteavat Helenen kuolleeksi. Katuva ja syyllisyyttä poteva Robert tekee itsemurhan. Tässä vaiheessa hulvattomasti puettu jumalhahmo Viisas mies (Jouni Bäckström) saapuu lavalle ja kääntää tapahtumat kelautumaan alkupisteeseen. Itse en ymmärtänyt lainkaan, miksi ohjaaja Ville Saukkonen ei tyytynyt tähän, vaan ooppera oli muutettu muotoon Sinne ja takaisin ja sinne ja takaisin, eli koko soppa toistettiin kahdesti. Mukana teoksessa olivat myös tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman pidempi Sancta Susanna, jota ei ilmeisesti ole esitetty Suomessa ennen tätä produktiota. Tämä psykologinen draama miellytti minua paljon enemmän kuin aluksi nähty pitkitetty vitsi. Sisaret Susanna (Laura Pyrrö) ja Klementia (Mari Hautaniemi) joutuvat tai pääsevät todistamaan yöllistä lemmenkohtausta  luostarin puutarhassa. Nuorten (tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) seksuaalisuus ja häpeilemättömyys kuohuttavat sisaria. Susanna alkaa kuulla ääniä ja riisuu hurmoksessa kaapunsa, myös Klementia riisuutuu tässä versiossa ja ilmassa on eroottista latausta. Mutta tietenkin ilon tulevat pilaamaan muut sisaret vanhan nunnan (Margit Westerlund) johdolla...

Ville Saukkosen ohjaus on jälkimmäisessä oopperassa hienovarainen ja jättää paljon tulkittavaa katsojalle. Itse pidän tällaisesta, ettei kaikkea väännetä rautalangasta ja selitetä valmiiksi. Orkesterissa soittivat Korhosen ja Sirkiän lisäksi urkuri Matti Oikarinen sekä viulistit Olivia Holladay ja Sini Virtanen. Näinkin pienellä kokoonpanolla saatiin aikaan ihan mukava kuulokuva.

Laura Pyrrö onnistui osuuksissaan varsin hyvin, mutta muille solisteille annan tänään vain tyydyttävän arvosanan. Tai Petri Bäckström ei ansaitse ehkä sitäkään. Kuka kertoisi miehelle, ettei nykyinen ääniala enää riitä tenoritehtäviin entiseen malliin - hän kun ei itse näytä asiaa tiedostavan. Ja tuolle tavattoman rumalle vibratolle pitäisi myös tehdä jotain!

Hyvien solistien Rigoletto


22.9.2017 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Kansallisoopperassa Helsingissä

Tajusin tässä päivänä muutamana, että viimeksi näkemästäni Verdin Rigoletton esityksestä on kulunut jo viisi vuotta. Teosta esitetään par'aikaa Kansallisoopperassa, joten olisi aika ja sopiva tilaisuus verestää muistoja. Georg Rooteringin ohjaus sai ensi-iltansa jo 2008, mutta tätä tuotantoa en ole käynyt katsomassa aiemmin. Nyt pyörivän repriisin ovat uusintaohjanneet Rauno Marttinen ja Riikka Räsänen.

Rootering tuo 1500-luvun Mantovan tapahtumat lähelle nykypäivää tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Toteutus ei (erään näkemäni modernisoinnin tavoin) sorru mässäilemään seksillä ja väkivallalla, vaan ne ovat läsnä eleettömästi ja osin etäännytettyinä. Mark Väisäsen lavastus ja puvut muodostavat harkitun kokonaisuuden; ehkä lavalla ollut auto oli kuitenkin vähän liikaa tässä kontekstissa. Valaistuksen oli suunnitellut Timo Alhanen. Kapellimestarina toimi vanha tuttu Pietro Rizzo, jonka johdolla homma kyllä hoitui. Hän antoi hienosti balansoimalla tilaa laulajille ja sai orkesterin vaihtamaan tarvittaessa sävyä silmänräpäyksessä.

Illan kruunasivat erinomaiset solistit. Kosovolainen Rame Lahaj oli minulle uusi tuttavuus, joka lunasti jo oopperan alussa (Questa o quella) paikkansa Mantovan herttuana. Hän eläytyi hienosti rooliinsa röyhkeänä hallitsijana, joka kohtelee naisia lähes kertakäyttöesineinä. Lahaj oli laulullisesti vahva ja ilmaisuvoimainen tenori, jota oli ilo kuunnella. Rigolettona lauloi islantilainen, jo pitkään Saksassa vaikuttanut Olafur Sigurdarson. Hän teki hovinarrista riipaisevan tulkinnan, johon syntyi hieno jännite.

Gildana tässä tuotannossa oli venäläinen Irina Dubrovskaya, joka vieraili pari vuotta sitten Kansallisoopperassa Don Pasqualen Norinana. Hän teki roolissaan uskottavasti matkan viattomasta, rakastuneesta tytöstä osansa saaneeksi naiseksi. Edes herttuan petollisuus ei horjuta Gildan rakkautta, vaan hän päätyy uhraamaan itsensä miehen puolesta. Ja miten kauniisti Dubrovskaya lauloikaan osuutensa - esimerkiksi Caro nome oli aivan fantastinen!

Koit Soasepp oli mies paikallaan jäyhänä Sparafucilena ja Niina Keitel ristiriitaisena Maddalenana. Heikki Aallon Monterone olisi tarvinnut hieman lisää ytyä ja eläytymistä kirouksensa langettamiseen. Pienemmissä rooleissa olivat mm. Andrus Mitt (Cepranon kreivi), Johanna Lehesvuori (Cepranon kreivitär), Jussi Merikanto (Marullo), Juha Riihimäki (Borsa) ja Maria Lenart (Giovanna).

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kapsäkin aurinkoinen lauantaimatinea


16.9.2017 Mari Palo, sopraano, Ville Salonen, tenori & Janne Hovi, piano Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä

Kapsäkin parituntisessa lauantaimatineassa kuultiin monenlaista musiikkia: oopperaa, operettia, musikaalia, elokuvamusiikkia, ja pari muutakin laulua mahtui mukaan. Esiintyjinä olivat sopraano Mari Palo, tenori Ville Salonen ja pianisti Janne Hovi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon ohjelma oli seuraava:
- Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka (Palo)
- Lenskin aaria Kuda, kuda Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin (Salonen)
- Laurettan aaria O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi (Palo)
 
- Muistathan kai Kálmánin operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)
- Rakkaus on kuitti (Ganz ohne Weiber geht die Chose nicht) operetista Mustalaisruhtinatar (Salonen)
- Vait' on huulet Lehárin operetista Iloinen leski (duetto)
- Volgalaulu Lehárin operetista Perintöruhtinas (Salonen)
- Vilja-laulu operetista Iloinen leski (Palo)
- Niin mielelläin suutelen (Gern hab' ich die Frau'n geküsst) Lehárin operetista Paganini (Salonen)
- Riemumielin rinta tahtoo...Pienet enkelit ne laulaa (Tanzen möcht' ich...Tausend kleine Engel singen) operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)


Väliajan jälkeen kuultiin seuraavat numerot:
- Art is Calling for Me Victor Herbertin musikaalista The Enchantress (Palo)
- Nils-Erik Fougstedtin Romanssi (Salonen)
- Toivo Kärjen Laulava sydän (Palo)
- Rauli Somerjoen Valot (Palo)
- Candiden aaria Tääkö on elämän tarkoitus (Nothing more than this) Leonard Bernsteinin operetista Candide (Salonen)
- I could have danced all night Frederick Loewen musikaalista My Fair Lady (Palo)
- Alfredin laulu Jim Steinmanin musikaalista Vampyyrien tanssi (Salonen)
- Yo soy Maria Astor Piazzollan tango operitasta Maria de Buenos Aires (Palo)
- All I Ask of You Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus (duetto)
- ylimääräisenä Francesco Sartorin Con te partirò (duetto)

Kapsäkki oli tätä konserttia varten täyttänyt permannon pöydillä, joiden ääressä yleisö istui. Naulakon viereen oli avattu baari, josta ostettuja juomia saattoi nautiskella esityksen aikana. Kiva idea! Kuohuviinin tilaaminen saattoi olla vikatikki, sillä se taisi herkistää allekirjoittanutta niin, että muutama ensimmäinen numero aiheutti jopa liikuttumista. Huh huh, onneksi vaikutus haihtui pian...

Mari Palo oli tänään huikeassa vedossa ja tarjosi useita nautinnollisia esityksiä. Mieleenpainuvimpia olivat ehkä The Enchantress- ja Maria de Buenos Aires -numerot. Hän todella muuttui Mariaksi olemustaan myöten! Ville Salosen laulussa oli jokusen kerran pientä horjuvuutta, mutta kokonaisuutena hänenkin osuutensa sujui hyvin ja tänään yläsäveletkin aukesivat ihan komeasti. Viihdyttävän konsertin kruunasi Janne Hovi, jonka pianismi oli sävykästä ja mukaansatempaavaa. Hän soitti Candide-numeron jälkeen oman soolokappaleensa, George Gershwinin Lizan.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Hurja Missa solemnis


15.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri ja Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, joht. Hannu Lintu, sol. Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala ja Nathan Berg Musiikkitalossa Helsingissä

Ludwig van Beethovenin Missa solemnis on tunnetusti pirullisen (heh!) vaikeaa laulettavaa; kuoro ja erityisesti sen sopraanot ovat kovilla. Teos on messuksi myös poikkeuksellisen dramaattinen ja kun Hannu Lintu otti sen kontrasteista ja dynaamisista vaihteluista sekä fortissimoista kaikki tehot irti, niin luonnehdinta hurja tekee aika hyvin oikeutta kuulemallemme esitykselle.

Beethoven halusi herättää teoksellaan uskonnollisia tunteita, mutta meikäläisen kohdalla se ei kyllä ole koskaan onnistunut. Upea ja vaikuttava teos toki on, mutta mahtipontisuus ja desibelit karkottivat nytkin minun pääkopastani sakraalit aatokset - ja Linnun huvittava tanssahtelu herkissä tekstikohdissa viimeisteli pelin. Alun Kyriestäkin oli Mit Andacht kaukana!

Missa solemnis on paitsi dramaattinen, myös Beethovenille poikkeuksellisen tekstilähtöinen suurteos. Sekä kuorolle että solisteille täytyy antaa tunnustusta siitä, että laulettua tekstiä pystyi seuraamaan, siis "sanoista sai selvän". Tai ehkä tämä johtui siitä, että katolisen Ordinarium-messun teksti on niin läpituttu. Mutta jälleen kerran ihmettelin latinan kirjavaa ääntämistä. Miten eri tavoin vaikkapa c:t ja g:t voikaan lausua! Olisiko mahdollista sopia, että kuoro ja kaikki solistit noudattaisivat samaa ääntämiskäytäntöä alusta loppuun? Voi olla pikkumaista puuttua tällaiseen, mutta kun esitys on muuten hyvä, niin pienetkin kauneusvirheet erottuvat...

RSO soitti ensiluokkaisesti ja Matti Hyökin valmentama Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ansaitsee urotyöstään kiitettävän arvosanan. Hannu Lintu saattoi tehdä messun hartaudesta silppua, mutta vaikuttavuudessaan tämä esitys jää kyllä mieleen. Hän malttoi sentään rauhoittua hitaassa Sanctus-osassa, jossa Jari Valon sooloviuluosuus synnytti lopulta aavistuksen jostain pyhästä. Päätösosa Agnus Deissä teoksen sävy muuttuu, ja olen Linnun kanssa samaa mieltä siitä, että loppu on kuin valtava kysymysmerkki.

Esityksen ensiluokkaiset solistit - sopraano Camilla Tilling, mezzosopraano Michelle Breedt, tenori Tuomas Katajala ja bassobaritoni Nathan Berg - lauloivat taitavasti ja tyylikkäästi. Sen verran täytyy vetää kotiin päin, että nostan suosikikseni tällä kertaa Katajalan. Uskomattoman solidi tekniikka, ja miten hänen miellyttävä tenoriäänensä hivelikään korvaa!

lauantai 9. syyskuuta 2017

HKO:n romanttinen aloitus


8.9.2017 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Hans Graf, sol. Anne Schwanewilms, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n tapaan myös HKO luotti syyskauden avauskonsertissaan nimekkäisiin vierailijoihin ja vokaalimusiikin osuuteen. Kapellimestarina oli itävaltalainen Hans Graf, jonka johdolla orkesteri soitti kauniin täyteläistä romanttisuutta uhkuen. Avausnumerona oli Felix Mendelssohnin Die schöne Melusine -alkusoitto, jota en muista kuulleeni koskaan aiemmin. Mendelssohn näki vuonna 1833 Berliinissä Conrad Kreutzerin oopperan Melusina. Hän piti teosta heikkona ja arvosteli etenkin oopperan alkusoittoa - ja sävelsi sitten siitä oman versionsa. Mendelssohnin alkusoitto kantaesitettiin Lontoossa 1834, mutta se ei saavuttanut suurempaa menestystä ja seuraavana vuonna säveltäjä uusikin kappaleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kreutzerin versio, niin voisi vertailla kilpailevia alkusoittoja ja ehkä valita "voittajan"...

Seuraavaksi kuultiin kuusi laulua Richard Straussilta. Ohjelmaan oli präntätty Die heiligen drei Könige aus Morgenland, Waldseligkeit, Morgen, Das Rosenband, Wiegenlied ja Ruhe meine Seele. Konsertin alussa kerrottiin, että solistina laulanut saksalainen Anne Schwanewilms on vilustunut ja siksi Wiegenlied jäi ohjelmasta pois. Sen tilalle lisättiin viimeiseksi kappaleeksi Zueignung. Sopraanomme oli sairastumisesta huolimatta erinomaisessa laulukunnossa ja yläsäveletkin helisivät vaivattomasti. Jonkinasteista varovaisuutta ja jarruttelua oli kuitenkin havaittavissa; vasta viimeisessä kappaleessa Schwanewilms uskalsi laulaa pidäkkeettömästi ja voimallisesti. Hienoja tulkintoja joka tapauksessa, vaikka Morgen ei lumonnutkaan niin kuin Renée Flemingin ylittämätön versio samassa salissa viikkoa aiemmin.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alexander Zemlinskyn sinfoninen fantasia Die Seejungfrau. Se kertoi H. C. Andersenin Pienen merenneidon surullisen rakkaustarinan. Oikein mielenkiintoinen, värikkäästi soitinnettu ja monia kauniita melodioita sisältävä teos, jonka Graf johti tarkalla kädellä. Jan Söderblom oli konserttimestarina ensiluokkaisessa vedossa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

RSO rakkauden tulkitsijana


7.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Violeta Urmana ja Mikhail Petrenko Musiikkitalossa Helsingissä

RSO aloitti syyskautensa epätavallisesti baletti- ja oopperamusiikilla. Hannu Lintu oli koostanut avausnumeroksi kahdeksanosaisen orkesterisarjan Sergei Prokofjevin Romeosta ja Juliasta. Säveltäjä laati baletistaan itse peräti kolme orkesterisarjaa, mutta aika harvoin kapellimestarit niihin tyytyvät, vaan oma kädenjälki pitää saada näkyviin ja kuuluviin. Eikä siinä mitään - Linnun valitsemat hittiosat olivat loistava paketti ja hän oli järjestänyt ne tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Orkesteri soitti intensiivisesti ja paikoin vähän rouheasti, eikä Lintu säästellyt voimaa niissä kohdissa, joihin se kuuluu. Suosikkiosiani olivat aina niin mahtava Montaguet ja Capuletit sekä Nuori Julia ja Tybaltin kuolema.

Väliajan jälkeen saatiin kokonainen ooppera concertante-esityksenä. Béla Bartókin Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) on ehdottomia suosikkejani 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Sen karmea, monitulkintainen ja vähän mysteeriksi jäävä tarina kiehtoo minua, ja olen nähnyt teoksen useita kertoja näyttämöllä sekä kuullut useita konserttiversioita. Niihin verrattuna RSO:n ja Hannu Linnun vahva, sävykäs ja hyvin balansoitu esitys kiilasi vaikuttavuudessaan aivan kärkisijoille. Mahtavan toteutuksen kruunasivat ensiluokkaiset solistit, liettualainen sopraano Violeta Urmana ja venäläinen basso Mikhail Petrenko. Solistit upposivat hienosti rooleihinsa, vaikka kyseessä olikin "vain" konserttiesitys. Ihan kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin!

torstai 7. syyskuuta 2017

Loistava uusi ooppera nuorilta tekijöiltä


6.9.2017 Uutta musiikillista kerrontaa -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian laulun kandidaattiopiskelijat esittivät näyttämöllisenä lopputyönään kaksiosaisen konsertin. Aluksi kuultiin Stefanie Tuurnan säveltämä, tässä produktiossa kantaesityksensä saanut ja yli tunnin kestänyt ooppera Years of silence. Yksinäytöksinen teos vei yleisön nuoren säveltäjä Sergei Rahmaninovin masennuskauteen ja terapiaistuntoihin Nikolai Dahlin kanssa. Nea Muston englanninkielinen libretto oli hämmästyttävän kypsä, taitavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Tuurnan musiikki miellytti minua kovasti, ja siitä saattoi tunnistaa Rahmaninov-sitaatteja. Vokaaliosuuksiin olisin toivonut enemmän vaihtelua ja vaativuutta; nyt liikuttiin aika suppealla alueella ja solistit pääsivät varsin "helpolla".

James Kahane johti pientä orkesteria jämptillä otteella ja säveltäjä soitti itse kokoonpanossa pianoa. Martina Roos oli onnistunut ohjauksessaan todella hyvin ja tapahtumiin sekoittuivat kiinnostavalla tavalla myös Rahmaninovin unet - tai ehkä hypnoosissa pintaan nousseet asiat. Visualisointi oli Roosin ja Tuomas Miettolan työtä ja valosuunnittelusta vastasi Jukka Kolimaa. Solisteista Henri Tikkanen (Sergei Rahmaninov) oli vakuuttava ja osaava - hänestä on nopeasti kasvanut yksi eturivin baritonilupauksistamme. Tenori Tuomas Miettola (Nikolai Dahl) esitti terapeuttia hyvin eläytyen, ja laulukin sujui enimmäkseen moitteetta. Sopraano Marika Hölttä (neiti Berezina) teki pienen roolinsa viehättävästi.

Väliajan jälkeen oli vuorossa "Min verran meissä on lempeä..." - fragmentaarinen esitys rakastamisen ja uskomisen pakottavasta tarpeesta. Sitaatti viittaa tietenkin Eino Leinon runoon Hymyilevä Apollo, ja Leinon runoutta kuultiinkin teoksessa monien muiden ohella. Käsikirjoituksesta oli vastannut työryhmä Marika Hölttä, Martina Roos, Maija Turunen, Stefanie Tuurna ja Jussi Vänttinen. Tuurna oli säveltänyt teokseen työryhmän valitsemia runoja, ja hän vastasi esityksen musiikista pianon ääressä - myös improvisointia hyödyntäen. Lisäksi Tuurnalla oli teoksessa pieni rooli äitinä.

Roos oli tehnyt mainion ohjaustyön tästäkin paketista. Ehkä teoksen loppupuolella dramaturginen jännite alkoi vähän löpsähtää ja pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Esitys kertoi kolmen sisaruksen tarinan koskettavasti ja paikoin riipaisevastikin, aikaleikkauksilla pelaten. Jussi Vänttinen (Matti) otti näyttämön haltuunsa heti alussa ja heittäytyi osaansa uskomattomalla intensiteetillä. Mikä näyttelijäkyky! Marika Höltän (Anna) esityksestä jäi mieleen mm. psykiatriksi päätyneen sisaren herkullinen virkaääni. Kolmannen sisaruksen (Leena) roolin teki Maija Turunen.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Renée Fleming ja Sakari Oramo ottivat yleisönsä


2.9.2017 Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, joht. Sakari Oramo, sol. Renée Fleming, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin juhlaviikot toi jälleen Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella ulkomaisen orkesterivierailun Suomeen. Kungliga Filharmonikerna eli kansainvälisissä yhteyksissä Royal Stockholm Philharmonic Orchestra (RSPO) esiintyi Musiikkitalossa ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla. Solistina kuultiin maailmankuulua yhdysvaltalaissopraanoa Renée Flemingiä.

Konsertin aloitti vuonna 1981 syntyneen ruotsalaisen Andrea Tarrodin kappale Liguria. Järisyttävästä alusta kuoriutui miellyttävän kekseliäs ja moni-ilmeinen Italian luoteisosan kyliä kuvaava teos. Toisena numerona kuultiin yhdysvaltalaisen Samuel Barberin Knoxville: Summer of 1915, joka on sävelletty vuonna 1947 James Ageen elämänmakuiseen proosarunoon. Vuodet alkavat (ainakin ajoittain) kuulua Flemingin äänessä, mutta sen kauneus, notkeus ja ylivertainen sisällön välittämisen taito ovat edelleen tallella. Solistimme esitti tähän väliin ylimääräisenä Barberin kauniin melodisen laulun Sure on This Shining Night.

Renée Fleming on tunnettu ja arvostettu mm. Strauss-sopraanona, ja väliajan jälkeen kuultiinkiin Ich komme, ich komme eli Daphnen muodonmuutos -kohtaus Richard Straussin oopperasta Daphne. Tässä Fleming oli mukavuusalueellaan, ja upeaa lyyristä laululinjaa kuultiin paremmin kuin Barberin kappaleissa. Lopun vokaliisi kuului lavan takaa vähän heikosti. Daphne-numeron jälkeen kuultiin toinen ylimääräinen: Straussin iki-ihana laulu Morgen, joka soi hivelevän kuulaana ja eteerisen kauniina.

Konsertin päätti Carl Nielsenin Sinfonia nro 2, Neljä temperamenttia. RSPO on niittänyt mainetta ja saanut kiitettäviä arvosteluja Oramon johdolla tehdystä Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytyksestä. Esityksestä aistikin, että kappale on kapellimestarille ja orkesterille tuttu ja tulkinta sisäistynyt. Itse en ole hulluna Nielsenin sinfonioihin, eikä tämäkään kappale kuulu suosikkeihini, mutta upeaa ammattityötä ja taiteellista näkemystä täytyy aina arvostaa. Leppoisan hyväntuulinen Oramokin tuntui nauttivan esityksestä korokkeellaan. Vielä kolmaskin ylimääräinen saatiin: Oskar Merikannon Kesäillan valssi.

Konkarit Sibeliuksen laulujen parissa


2.9.2017 Monica Groop, mezzosopraano & Ilmo Ranta, piano Lahden Konserttitalon Felix Krohn -salissa

Hiljattain remontoitu Lahden vanhan konserttitalon Felix Krohn -sali pääsi tänä vuonna Sibelius-festivaalin konserttipaikaksi. Alun perin keikalle buukattu Lilli Paasikivi perui esiintymisensä, mutta onneksi tilalle saatiin toinen erinomainen mezzomme - Monica Groop - pianistinaan Ilmo Ranta. Ohjelmassa oli Sibeliuksen yksinlauluja, ja onneksi myös joitain harvemmin kuultuja sellaisia.

Ensimmäisessä kuuden laulun paketissa kuultiin Serenad, Våren flyktar hastigt, Illalle, Lastu lainehilla, Den första kyssen ja På verandan vid havet. Näiden jälkeen Ranta soitti pikkukappaleet Till trånaden ja Der Hirt. Toisena lauluosiona oli opus 57 eli kahdeksan laulua Ernst Josephsonin runoihin.

Ohjelmaan präntätty pianonumero Rêverie vaihtui Des Abends -kappaleeksi. Kolmannen lauluosion muodostivat seuraavat numerot: Hymn to Thaïs, Im Feld ein Mädchen singt, Vårförnimmelser, Dold förening, Och finns det en tanke ja Flickan kom ifrån sin älsklings möte. Ylimääräisenä saatiin Små flickorna -kupletti Hjalmar Procopén hilpeään tekstiin. Ja yllättäen vielä toinen ylimääräinen: Der Wanderer und der Bach.

Olipa hieno ja täysipainoinen konsertti, jossa kokeneiden taiteilijoiden tulkinnat vakuuttivat ja vaikuttivat. Kiitos!

lauantai 2. syyskuuta 2017

Osataan sitä Ruotsissakin!


1.9.2017 Göteborgs Symfoniker, joht. Santtu-Matias Rouvali Sibeliustalossa Lahdessa

Göteborgin sinfonikot on Ruotsin kansallisorkesteri, joka on perustettu vuonna 1905. Orkesterilla on vahva perintö ja linkki Sibeliuksen musiikkiin, sillä mestari vieraili itse johtamassa göteborgilaisia 1910- ja 1920-luvuilla. Jo tätä ennen orkesteri oli toki soittanut Sibeliuksen musiikkia; ensimmäiset kerrat Armas Järnefeltin ja Wilhelm Stenhammarin johdolla 1907. Myöhemminkin Sibeliusta on ollut orkesterin ohjelmassa, ennen kaikkea Neeme Järven pitkällä ylikapellimestarikaudella (1982-2004).

Kauden 2017-18 alusta Göteborgin sinfonikkojen ylikapellimestarina aloitti lahtelaissyntyinen Santtu-Matias Rouvali. Hän toi orkesterinsa vierailemaan Sibelius-festivaalilla takuuvarmalla ohjelmistolla. Konsertti alkoi Metsänhaltijalla (Skogsrået), josta kuultiin energinen ja ripeä, paikoin jopa raju tai hurja tulkinta. Ohjelma jatkui isorummun kumistessa saumattomasti eli lähes tauotta Sadulla (En saga). Erikoinen ratkaisu! Upea sävelruno soi hyvin eriteltynä, mutta ei tässäkään kappaleessa liikoja himmailtu. Osa herkemmistä sävyistä ja tunnelmista taisi jopa hävitä voimalla ja vauhdilla paahtamiseen... Väliajan jälkeen oli vuorossa Sinfonia nro 5 Es-duuri, jossa Rouvalin tasapainoinen näkemys oli lähempänä tunnettujen (suomalaisten) Sibelius-kapellimestarien valtavirtaa. Koko sinfonia oli nautinnollista kuunneltavaa. Rouvali on hyvin liikkuvainen johtaja, joka ei pysy juuri lainkaan aloillaan, ja tätä on lumoavan viihdyttävää seurata. Kokonaisuutena piristävän erilainen konsertti!

---
Kuuntelin myöhemmin Yle Areenasta konsertin tallenteen. Kyllä ei kuulokuva vastannut lainkaan paikan päällä salissa koettua! Missä oli se rajuus tai hurjuus, johon edellä viittasin? Ilmeisesti oli jäänyt ääniteknikkojen pöydälle. Harmi.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Enemmän Komsia, kiitos!


31.8.2017 Sinfonia Lahti, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Anu Komsi, sopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Lahden Sibelius-festivaalin toisen sinfoniakonsertin avausnumerona oli sävelruno Aallottaret. Se soi Slobodenioukin johdolla sävykkään vellovana, mutta silti läpikuultavana ja erittelevänä. Seuraavaksi kuultiin kolme Sibeliuksen laulua orkesteriversioina: En slända, Jubal ja Höstkväll. Näistä ensimmäinen oli Ernest Pingoud'n sovitus jousiorkesterille. Kaksi seuraavaa kappaletta olivat Sakari Oramon sovituksia, joissa oli mukana myös puhaltimia. Solistina laulanut Anu Komsi oli ylimaallisen hyvä ja hänen äänensä liiteli taitavasti korkeuksissa. Harmittamaan jäi ainoastaan se, että lauluja oli ohjelmassa vain kolme...

Väliajan jälkeen oli vuorossa Luonnotar. Komsin tekninen taituruus ja äänellinen ilmaisuvoima yhdistyivät tässä kappaleessa hienolla tavalla tekstin fyysiseen ilmentämiseen ja eläytymiseen. Slobodeniouk balansoi orkesterisoiton aivan esimerkillisen taitavasti suhteessa solistin osuuksiin. Konsertin päätti Lemminkäis-sarja, jonka kuulin vasta viisi päivää sitten Helsingissä Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin yhteisorkesterin esittämänä ja Esa-Pekka Salosen johtamana. Slobodeniouk toi lahtelaisten soittoon enemmän dynaamista vaihtelua ja paikoin tempokin oli hieman ripeämpi kuin Helsingin konsertissa. Jukka Hirvikangas soitti suosikkeihini kuuluvan Tuonelan joutsen -osan englannintorvisoolon.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Match made in Heaven


30.8.2017 Sinfonia Lahti ja Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Dima Slobodeniouk ja Pasi Hyökki, sol. Johanna Rusanen-Kartano ja Ville Rusanen Sibeliustalossa Lahdessa

Lahden 18. Sibelius-festivaalin ohjelman punaisena lankana ovat tänä vuonna Suomen itsenäisyys ja vokaalimusiikki. Avauskonsertissa vieraili Ylioppilaskunnan Laulajat Pasi Hyökin johdolla. Lähes täysi sali kuuli aluksi mestarin a cappella -kuoroteoksia: Veljeni vierailla mailla, Rakastava ja Kuusi laulua mieskuorolle op. 18 (Sortunut ääni, Terve, kuu, Venematka, Saarella palaa, Metsämiehen laulu sekä Sydämeni laulu). YL:n tarkka ja valloittavan sävykäs yhteissointi oli hunajaa korville. Parhaina herkkupaloina arvostin lauluja Veljeni vierailla mailla ja Sortunut ääni sekä riipaisevan herkkää Sydämeni laulua. Kyllä YL ja Sibeliuksen mieskuorolaulut vaan ovat täydellisiä yhdessä!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sibeliuksen Kullervo. Dima Slobodeniouk johti orkesteriaan pontevasti ja vauhdikkaasti, mutta soitto oli kuitenkin kiehtovan monisävyistä ja tarkkaa. Balansointi oli erittäin hyvä, ehkä lukuun ottamatta pientä jaksoa kolmannessa osassa. YL kajautti osuutensa todella komeasti Kullervo ja hänen sisarensa -osassa ja tavoitti koskettavasti tekstin tummat sävyt Kullervon kuolema -osassa. Teos on solisteille eli Johanna Rusanen-Kartanolle ja Ville Rusaselle kovin tuttu, ja he tekivät jälleen vahvan sielukkaat tulkinnat. Olen itse pitänyt eräitä mezzosopraanoita ylittämättömän hyvinä Kullervon sisaren osassa, mutta kyllä Johannan dramaattinen sopraanoäänikin toimii tässä erittäin hyvin. Ehkä se sopi tähän miehitykseen jopa paremmin, koska Villen baritoniäänikin on melko korkea. No, joka tapauksessa ensiluokkainen esitys, jonka ansiosta Sibeliuksen melodiat soivat päässä vieläkin...

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Sininen syksy


27.8.2017 Aki Rissanen Trio, sol. Mari Palo & Ville Rusanen Huvila-teltassa Helsingissä

Helsingin juhlaviikot huomioi Leevi Madetojan 130-vuotisjuhlan brunssikonsertilla, jossa Aki Rissanen Trio esitti säveltäjän Syksy-laulusarjan (op. 68) L. Onervan teksteihin. Rissanen oli tehnyt kappaleista uudet jazz-sovitukset, ja konsertissa kuultiin luonnollisesti hienoja soitinsooloja ja improvisaatioita. Kokoonpanossa soittivat Aki Rissasen (piano) lisäksi Teemu Viinikainen (kitara) ja Joonas Riippa (rummut). Laulusolistina oli sopraano Mari Palo ja parissa viimeisessä, duettona lauletussa kappaleessa myös baritoni Ville Rusanen. Laulut esitettiin seuraavassa järjestyksessä: Lintu sininen, Syksy, Ijät hyrskyjä päin, Hyvää yötä, Luulit, ma katselin sua ja Lähtö.

Yhteistyötä Sibeliuksen ympärillä


26.8.2017 Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin sinfoniaorkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen, sol. Jonathan Roozeman, sello Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin ja Juilliardin Orchestran soittajista koostettu orkesteri aloitti lyhyen kiertueensa Helsingistä ja jatkaa Tukholman kautta New Yorkiin. Konsertin johtaneen kapellimestari Esa-Pekka Salosen rentous ja hyväntuulisuus näkyi katsomoon saakka ja välittyi varmaan myös musiikkiin.

Aloituskappaleena oli Steven Stuckyn (1949-2016) Radical Light. Se oli kiinnostava kappale, jossa saattoi rivien välissä kuulla sibeliaanisia sävyjä. Toisena numerona kuultiin Salosen itsensä säveltämä "minisellokonsertto" Mania vuodelta 2000. Saimme kerrassaan upeaa ja monitahoista, ehkä vähän maanistakin nykymusiikkia. Sellisti Jonathan Roozeman selvitti virtuoottisen ja raskaan osuutensa häikäisevän hienosti. Hän sai huumaavat suosionosoitukset ja soitti ylimääräisenä Sarabanden jostakin J. S. Bachin soolosellosarjasta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sibeliuksen Lemminkäinen, neljä legendaa Kalevalasta, jossa osa Tuonelan joutsen kuultiin kolmantena. Olen kuullut tästä teoksesta jokusen tylsän ja pitkästyttävän laahaavan esityksen, mutta Salosen johdolla tästä ei ollut pelkoa. Mahtavan energistä ja vauhdikasta soittoa kautta linjan! Ylimääräisenä saatiin Valse triste, joka soi liikuttavan herkkänä ja haikeana, mutta mukana oli kuitenkin hieman auringon pilkahtelua.

lauantai 26. elokuuta 2017

Riemastuttava Parturi!


26.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Sevillan parturi (Il barbiere di Siviglia, ossia L'inutile precauzione) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Vuosi sitten Ariadne auf Naxosilla aloittanut Opera BOX toi Aleksanterin teatterin näyttämölle toisen tuotantonsa, Rossinin Sevillan parturin. Vaikka olen nähnyt teoksen vähän liiankin monta kertaa, ei tätä produktiota vaan voinut jättää väliin sen kiinnostavan tekijätiimin ja solistien vuoksi. Ooppera esitettiin viime vuonna kuolleen Jussi Törnwallin suomennoksena (tosin tekstiä oli muokattu jonkin verran).

Ville Saukkosen ohjaus otti oopperan juonesta ja libreton tapahtumista kaiken irti. Lopputulos oli riemastuttavan hauska, menevä ja paikoin yllättäväkin: Alkusoitto kuvitettiin Figaron parturitunaroinnilla, jossa asiakkaiden korvat ja silmät saivat kyytiä. Bartolosta oli tehty plastiikkakirurgi, joka toisen näytöksen alussa sahasi makaaberisti irtonaista jalkaa. Irwinin Las Palmas sai tohtorin laulamana uudet sanat: Ooo Rosina! Berta puolestaan oli saattohoitaja, joka oli kovasti mieltynyt suuriin sikareihin ja Don Basilio yritti parhaansa mukaan selviytyä kävelystä punaisilla korkokengillään. Espanja-viittauksia oli keksitty monenmoisia - ei todellakaan ollut tylsää tässä oopperassa!

Lavasteiden suunnittelusta vastasi Tinde Lappalainen, puvuista Hanna Hakkarainen ja valoista Kalle Paasonen. Kapellimestarina oli Jonas Rannila ja montussa soitti Sinfonietta Ariadne. Kuorona oli Mieskuoro Manifestumin laulajia. Rannila ansaitsee työstään kiitettävän arvosanan, sillä niin upeasti ja vauhdikkaasti orkesteri soitti läpi teoksen. Lopputulos ei hävinnyt isommillekaan ammattiorkestereille.

Tärkeimmissä rooleissa oli osaava miehitys: Markus Nieminen Figarona, Ville Salonen Almavivana, Essi Luttinen Rosinana, Heikki Kilpeläinen Bartolona, Juha Pikkarainen Basiliona ja Reetta Haavisto Bertana. Matalammilta miesääniltä kuultiin vahvoja suorituksia, mutta Saloselta jäivät yläsävelet kurkkuun muutaman kerran. Miehen oivallinen eläytyminen ja näyttelijänlahjat veivät huomion pois ajoittaisista ongelmista nopeiden belcanto-kuvioiden kanssa. Essi Luttinen teki teknisesti varmaa ja taitavaa työtä, mutta odotuksistani huolimatta hänelle ominainen säkenöiminen jäi puuttumaan tässä roolissa. Una voce poco fa oli muuten jännää kuunneltavaa suomeksi! Reetta Haavisto pääsi vain pari kertaa esittelemään kykyjään ja äänensä mahdollisuuksia toden teolla, mutta sekin riitti vakuuttamaan yleisön.

Monteverdi-trilogian päätös


25.8.2017 Claudio Monteverdin ooppera Poppean kruunaus (L'incoronazione di Poppea) Helsingin Konservatoriossa

Orpheus' Muses -seurueen Monteverdi-trilogian päätösosa sai ensi-iltansa Helsingin Konservatorion konserttisalissa Ruoholahdessa. Aiemmin samalla näyttämöllä on nähty Orfeo (2015) ja Odysseuksen kotiinpaluu (2016), ja nyt oli siis Poppean kruunauksen vuoro.

Tämänkin tuotannon oli ohjannut Ville Saukkonen. Välillä näyttämöllä nähtiin melkoista vilskettä ja tanssijoiden riekkumista, mutta onneksi monien aarioiden kohdalla ohjaaja malttoi rauhoittaa tekemisen ja antaa musiikin itsessään puhutella. Ohjaus oli monipolvisempi kuin aiemmissa Monteverdi-oopperoissa, ja täytyy tunnustaa etten tällä kertaa ymmärtänyt kaikkia Saukkosen ratkaisuja. Mutta paketti pysyi kasassa ja hyvin toimiva esitys lavalla nähtiin; esimerkiksi oopperan loppu oli vaikuttava ja tyylikäs. Tanssijoiden koreografia oli Laura Humppilan suunnittelema ja visualisoinnista vastasi Hanna Hakkarainen. Lavastus oli lähes olematon, mutta takaseinälle heijastettiin Tuukka Aimasmäen graafisia projisointeja. Puvustukseen sen sijaan oli uhrattu enemmän voimavaroja, ja lavalla nähtiinkin muutamia todella hienoja luomuksia.

Helsingin Monteverdi-orkesteria johti aiempien tuotantojen tapaan Edward Ananian-Cooper. Hän oli myös tehnyt musiikin muokkauksen, instrumentaation ja orkestraation periodisoittimille. Lopputulos kuulosti hienolle ja monien barokkisoittimien hennot äänet erottuivat hyvin balansoidusta kokonaisuudesta. Musiikillisesti hienon illan täydensivät pääroolien tasokkaat solistit: Neronen osassa lauloi ja näytteli erinomaisesti Merja Mäkelä, jolla on paljon kokemusta mm. Saksan oopperalavoilta. Poppeana oli Katja Vaahtera ja Ottaviana Emma Suszko. Kontratenori David Hackston lauloi upean sävykkäästi Ottonen roolin. Aapo-Tapani Kilpelällä on vielä työtä mm. laulun tarkkuuden ja italian ääntämisen kanssa, mutta hänen Senecansa oli kuitenkin onnistunut kaikessa yksitotisuudessaan.

Anu Ontronen (Arnalta) ja Elisabet Petsalo (Nutrice) tekivät rehevät suoritukset imettäjinä. Meri Metsomäki oli Drusillana uskottava hovinainen, jonka kaunista laululinjaa oli ilo kuunnella. "Jumalaisissa" rooleissa kuultiin erinomaisia suorituksia, mm. Sofia Buono (La Fortuna), Iida Antola (La Virtú, Pallade), Linda Rolig (Amore) ja Satu Strömberg (Venene). Pienemmissä osissa oli lähinnä Helsingin Konservatorion opiskelijoita.

torstai 24. elokuuta 2017

Hieman muuttuneet laulut


24.8.2017 Jaakko Ryhänen, basso & Seppo Hovi, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaali lähenee tältä kesältä loppuaan. Täysi kirkollinen väkeä oli vielä saapunut kuulemaan Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin konserttia otsikolla Muuttuvat laulut.

Ohjelma alkoi yllättäen oopperanumerolla, nimittäin Sarastron aarialla In diesen heil'gen Hallen Mozartin Taikahuilusta - tosin tällä kertaa suomeksi laulettuna. Tätä seurasi viiden laulun Merikanto-osio: Elämälle, Pai, pai, paitaressu, Rukous (Ave Maria), Oi, muistatko vielä sen virren ja Kiitos sulle, Jumalani. Elämälle oli Ryhäseltä vavahduttavan hieno tulkinta, mutta bassomme pääsi näyttämään herkkääkin puoltaan Oskarin lauluissa. Seppo Hovin pitkät ja polveilevat välijuonnot alkoivat tässä vaiheessa jo rasittaa, varsinkin kun hän on kierrättänyt samoja anekdootteja konsertista ja kokonaisuudesta toiseen jo iät ja ajat.

Hovi soitti väliin mukavan jatsahtavan version Oscar Petersonin Hymn to Freedomista. Tämä toimikin oivallisena aasinsiltana negrospirituaaleihin, joita kuultiin suomeksi laulettuna kolme: Deep River, Sometimes I Feel ja Go Down, Moses. Olipa piristävää, että Ryhäsen ohjelmistossa oli tällä kertaa jotain uuttakin! Kappaleiden suomenkielisiä sanoja oli kuulemma löytynyt Ryhäsen äitivainaan Viipurin-aikaisista laulukansioista. Negrospirituaalien perään sopi erinomaisesti Vanha joki, eli alun perin Ol' Man River musikaalista Teatterilaiva. Ryhäsen syvällä kyntänyt tulkinta ei kyllä hävinnyt Paul Robesonille lainkaan!

Toisena pianokappaleena kuultiin Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija, josta Hovi taituroi kivasti svengaavan esityksen. Konsertin loppu olikin sitten varattu kevyemmille ikivihreille kappaleille: Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut, Toivo Kärjen Lauluni aiheet ja Georg Malmsténin Vanhan merimiehen koti-ikävä sekä Vladimir Vysotskin Ystävän laulu. Ryhänen sai näihin kaikkiin ladattua surumielistä tunnelmaa ja omakohtaiselta vaikuttanutta kokemusta.

Ylimääräisenä kuultiin Beethovenin ikituttu Jumalan kunnia luonnossa - niin järisyttävänä ja voimallisena tulkintana kuin Ryhänen vain osaa.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

B & B -urkukonsertti


20.8.2017 Henri Hersta, urut Lahden Ristinkirkossa

En päässyt tänä vuonna yhteenkään Lahden Kansainvälisen Urkuviikon konserttiin, mutta onneksi tuli tilaisuus pistäytyä Ristinkirkossa reformaation merkkivuoden urkukonsertissa. Yleisöä Henri Herstan konsertissa oli alle 30, joten valitettavan harvojen herkuksi tämä jäi...

Protestanttisen koraalin inspiroimassa ohjelmassa oli Dietrich Buxtehuden ja Johann Sebastian Bachin musiikkia. Aluksi kuultiin Buxtehudelta Preludi e-molli BuxWV 142 ja perään kolme koraalialkusoittoa: Ach Herr, mich armen Sünder BuxWV 178, Ein feste Burg ist unser Gott BuxWV 184 ja Kommt her zu mir, spricht Gottes Sohn BuxWV 201. Osuuden päätti komea Te Deum laudamus BuxWV 218.

Bachilta oli ohjelmaan valittu vain yksi teos, mutta se oli sitten sitäkin vaikuttavampi. Partite diverse sopra il corale "Sei gegrüßet, Jesu gütig" BWV 768 varioi kaunista koraalimelodiaa. Hersta oli koraalipartitan parissa oikein elementissään ja varsinkin kappaleen päätös oli järisyttävä. Ylimääräisenä saimme levollisen improvisaation Ilta on tullut, Luojani -virrestä.

lauantai 19. elokuuta 2017

Raition oopperahelmi


17.8.2017 Väinö Raition ooppera Prinsessa Cecilia Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Juhlaviikot ja Yleisradio tekivät melkoisen kulttuuriteon tuodessaan esille Väinö Raition oopperan Prinsessa Cecilia vuodelta 1933. Kuudesta kuvaelmasta muodostuva teos sai kantaesityksensä Suomalaisessa Oopperassa vuonna 1936. Arvostelut olivat tuolloin positiivisia ja osin jopa ylistäviä, ja oopperalle kaavailtiin esityksiä Lyypekissä heti seuraavalla kaudella. Suunnitelma kuitenkin peruuntui, eikä Prinsessa Ceciliaa ole esitetty yli 80 vuoteen. Jani Kyllösen tekemän nuottimateriaalin toimitustyön tätä produktiota varten kustansi oikeastaan Väinö Raitio, sillä työn mahdollisti hänen Suomen Säveltäjät ry:lle lahjoittamansa rahastoidut tekijänoikeustulot.

Musiikkitalossa kuultiin oopperasta konserttiversio, jossa Hannu Lintu johti Radion sinfoniaorkesteria, Musiikkitalon Kuoroa ja solisteja. Pidin kovasti Raition musiikista, joka osoittautui rikkaaksi ja värikylläiseksi - mutta samalla hieman harmittelen sitä, että säveltäjä on kaikesta päätellen itsesensuroinut radikaalina pidettyä 1920-luvun tyyliään. Tuskin sellainenkaan olisi tämän päivän kuulijan korviin koskenut... Mutta upeaa orkesterikudosta joka tapauksessa, ja RSO kyllä välitti sen hienouden täysipainoisesti.

Ooppera perustuu osittain historiallisiin tapahtumiin 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa, mutta mukana on fiktiotakin. Teoksessa seurataan Cecilian, kauneudestaan kuulun Kustaa Vaasan tyttären, epäonnista rakkaustarinaa ja vaiheita aina hänen kuolemaansa saakka. Nuoren Huugo Jalkasen kynästä lähtöisin oleva libretto nyt oli mitä oli, mutta vähän kömpelö riimittely loppusointuineen oli paikoin ihan superhauskaa. Tekstiä oli kyllä tolkuttoman paljon, minkä johdosta ooppera eteni aika usein resitoivaan tyyliin. Tästähän Raitio sai vähän aikalaiskritiikkiä, mutta nykyoopperoihin tottunut kuulija ei välttämättä kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota.

Yllättäen Prinsessa Ceciliassa ei ollut lainkaan ensemble-numeroita, ja duetotkin olivat vähissä, joten solistit pääsivät vuorollaan hyvin esille. Ja hyvät solistit olikin esitykseen saatu: Johanna Rusanen-Kartano (prinsessa Cecilia), Mika Pohjonen (kreivi Juhana ja isä Johannes), Tuomas Katajala (prinssi Eerik), Waltteri Torikka (maakreivi Kristofer), Kristian Lindroos (kreivi Filip, Cecilian poika), Jaakko Kortekangas (kuningas Kustaa Vaasa) ja Petri Bäckström (hovinarri Ambrosius). Parhaimman, jopa lumoavan vaikutuksen minuun tekivät Rusanen-Kartano ja Katajala, mutta ei Pohjonenkaan ollut hullumpi. Pienemmissä rooleissa oli Sibelius-Akatemian laulunopiskelijoita: Samuli Takkula, Janne Hautsalo, Tiitus Ylipää, Samuli Taskinen, Visa Kohva, Heikki Hattunen ja Mariia Bertus.

Ja aina vaan vakavammaksi menee...

 
16.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Le siège de Corinthe (suom. Korintin piiritys) Adriatic Arenassa Pesarossa

Rossinin opera seria -kategoriaan kuuluva Maometto secondo kantaesitettiin Napolissa 1820. Tämä dramma per musica kertoo turkkilaisten ja venetsialaisten sodasta ja sitä seuranneesta Negroponten kukistumisesta vuonna 1476. Mukana on totta kai myös rakkaustarina. Paria vuotta myöhemmin Rossini teki Venetsiaa varten oopperasta uuden ”happy end” -version, jossa venetsialaiset voittavatkin turkkilaiset ja rakastavaiset saavat lopuksi toisensa.

Ja vielä kerran säveltäjämme tarttui teokseen muokatessaan siitä ensimmäisen ranskankielisen oopperansa Le siège de Corinthe, tietysti uuteen librettoon. Teos esitettiin Rossinin Pariisin-debyyttinä 1826. Tämä tragédie lyrique tapahtuu Negroponten sijaan Korintissa 1459 ja poikkeaa melkoisesti sekä musiikillisesti että dramaturgisesti aiemmista Maometto-versioista. Oopperassa Korintti toimii allegoriana Mesolóngin (Missolonghin) kaupungille, jota turkkilaiset piirittivät 1825-26 Kreikan itsenäisyyssodassa. Piiritys päättyi kaupungin polttamiseen ja massamurhaan, jonka jälkeen reippaat turkkilaiset pystyttivät kaupungin muureille näyttelyn kolmentuhannen kreikkalaisen päistä... Lord Byron meni muuten kuolemaan samassa kylässä paria vuotta aiemmin, eli 1824.

Olen nähnyt Pesarossa toistakymmentä Rossinin oopperaa, joiden toteutukset ovat olleet lähes poikkeuksetta erinomaisia. Nyt tuli sitten eteen ensimmäinen, jonka lavallepanoa en suuremmin arvostanut. Espanjalaiset Carlus Padrissa (ohjaus, lavastus) ja Lita Cabellut (puvustus, videot ym.) olivat keitelleet kokoon niin erikoisen ja sekavan sopan, että meikäläinen ei vaan oikein tajunnut... Lavastuksena oli ainoastaan pinottuja tyhjiä muovisia vesipäniköitä, sellaisia suuria ja liereitä, joita on juomavesiautomaateissa. Kaikkien esiintyjien riemunkirjavat ja epämääräiset haalarimaiset puvut olivat täynnä psykedeelisiä kuvioita, ja vastaavia nähtiin myös 2. ja 3. näytöksessä videoprojisointeina. Toisen näytöksen alkusoittoa kuvitettiin projisointien lisäksi pitkällä tappelukohtauksella, josta ohjaaja sai välittömänä yleisöpalautteena pitkän ja hartaan buuauskuoron. Ja mitä ihmeen virkaa oli isoilla ihmisaiheisilla maalauksilla, joita hiissattiin ylös ja alas ja kuljeteltiin katsomossakin? Melkoisen uuvuttavaa oli myös Byronin The Siege of Corinth -runon seuraaminen näyttämön takaseinältä, se kun heijastettiin vain lause kerrallaan ja tosi nopeilla vaihdoilla. Ja tätä kesti sekä 1. että 2. näytöksen todella pitkien alkusoittojen ajan… [Byronin v. 1816 ilmestynyt runo ei muuten liity oopperan tapahtumiin, vaan 1700-luvun sotiin, mutta olipahan nimessä yhtymäkohta.]

No, musiikillisesti ilta oli kuitenkin hieno. Nykyisin monet mieltävät Rossinin ennen kaikkea kepeiden koomisten oopperoiden säveltäjänä, mutta Le siège de Corinthe edustaa täysipainoisesti jotain aivan muuta. Mahtava teos! Rossini vähensi tästä Pariisin-versiosta mm. belcanto-koristeita sekä lisäsi vaikuttavia hymnejä ja kuoronumeroita. Kuoro (Coro del Teatro Ventidio Basso, Ascoli Picenon kaupungista) olikin suuressa roolissa monissa kohtauksissa ja lauloi oikein hienosti. Luca Pisaroni teki jämäkän suorituksen Mahomet II:na ja Nino Machaidze oli aivan ihana, kirkasääninen belcanto-kyky Pamyrana. John Irviniä kelpasi kuunnella Cléomènen roolissa, mutta toinen tenori eli venäläinen Sergey Romanovsky (Néoclès) sai yleisön todella puolelleen. Muissa osissa olivat Carlo Cigni (Hiéros), Xabier Anduaga (Adraste), Iurii Samoilov (Omar) ja Cecilia Molinari (Ismène).

Orkesteria tässä esityksessä johti 62-vuotias Roberto Abbado, jonka setä oli paria pykälää tunnetumpi kapellimestari Claudio Abbado (1933-2014). Johtaminen sujui erinomaisesti ottaen vielä huomioon, että Abbadon oikea käsi oli kantositeessä. Jostain syystä yleisöstä kuului pari hajabuuausta hänellekin, mutta moinen on melko tavallista Italiassa, tässä yli 60 miljoonan ooppera-asiantuntijan maassa...

Pykälää vakavampaa Rossinia


15.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Torvaldo e Dorliska Teatro Rossinissa Pesarossa

[Teknisten ongelmien vuoksi kaksi viimeistä julkaisua Pesaron-matkaltani ilmestyvät vasta nyt, pari-kolme päivää jälkijunassa.]

Ainoa Rossinin dramma semiserioksi nimeämä ooppera on Torvaldo e Dorliska, joka oli toisena oopperana Pesaron-matkani ohjelmassa. Sekin on säveltäjän nuoruusvuosien tekosia, ja kantaesitettiin Roomassa 1815. Teos on ajankohdalle tyypillinen pelastusooppera. Tässä Ranskan vallankumouksen synnyttämässä ”oopperatyypissä” sankari pelastuu kuolemalta tai muulta hirveältä kohtalolta ja loppu on ns. onnellinen ja hyveitä korostava. Beethovenin Fidelio on tunnetuin lajin edustaja.

Ooppera kertoo keskiaikaan sijoittuvan ritari Torvaldon ja hänen vaimonsa Dorliskan tarinan. Kantona kaskessa on Ordowin herttua, joka yrittää tappaa Torvaldon saadakseen naisen itselleen. Dorliska viedään herttuan linnaan, jossa häntä pidetään vankina. Sittenkin hengissä selvinnyt Torvaldo pääsee linnaan valepuvussa, mutta pöhlö vaimo tulee paljastaneeksi miehensä ja Torvaldo päätyy tyrmään. Vartija Giorgio ja hänen sisarensa Carlotta yrittävät auttaa pariskuntaa, mutta Ordow saapuu harmillisesti paikalle. Herttua ei kuitenkaan ehdi tappaa Torvaldoa ja Dorliskaa, sillä linnaan ryntää kapinoiva väkijoukko, joka tappaa sotilaat ja vangitsee Ordowin. Ja näin pääpari vapautuu...

Tämä Pesaron produktio on uudelleenlämmitys vuodelta 2006. Mario Martonen ohjaus on perinteinen ja yllätyksetön, mutta oikein hyvin toimiva. Lisäpisteitä annan salin tehokkaasta käyttämisestä - tapahtumia oli paljon näyttämön ulkopuolella. Synkeän tyylikkäästä lavastuksesta vastasi Sergio Tramonti ja kauniista epookkipuvustuksesta Ursula Patzak.

Orchestra Sinfonica G. Rossinia ja Coro del Teatro della Fortuna M. Agostinia (läheisestä Fanon kaupungista) johti suurella ammattitaidolla Francesco Lanzillotta. Ilta oli musiikillisestikin oikein onnistunut, ja mieleen jäivät vahvojen solistisuoritusten lisäksi mm. miesten upeat tertsetot ensimmäisessä näytöksessä. Roolituksessa oli onnistuttu aivan ensiluokkaisesti: Raamikas Nicola Alaimo oli uskottava häijynä herttuana - hahmosta tuli jotenkin Scarpia mieleen. Salome Jicia ja Dmitry Korchak lauloivat hivelevän kauniisti pääparina. Suomessakin esiintynyt Carlo Lepore oli Giorgiona uskomattoman taitava näyttelijä, ja toki laulukin kulki. Raffaella Lupinacci pääsi Carlottana esille melko vähän, mutta vakuutti kyllä kuulijansa. Pienessä Ormondon osassa oli Filippo Fontana.

tiistai 15. elokuuta 2017

Belcanton käsitettä laajentamassa...


15.8.2017 Luca Pisaroni, bassobaritoni & Giulio Zappa, piano Auditorium Pedrottissa Pesarossa

Iltapäiväni ohjelmassa oli Rossini Opera Festivalin Concerti di belcanto -sarjaan kuuluva resitaali. Esiintyjänä oli Venezuelassa vuonna 1975 syntynyt bassobaritoni Luca Pisaroni pianistinaan italialainen Giulio Zappa.

Tämä belcanto-konsertti alkoi veikeästi kuudella Schubertin liedillä ja jatkui kolmella Lisztin laululla. Väliin Zappa soitti Lisztin Unkarilaisen rapsodian no. 5 melkoisen kovalla kädellä. Vaikka kappale onkin "sankarillinen", olisin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta ja keveyttä ainakin paikoin.

Konsertin loppu oli omistettu Rossinin musiikille. Kuulimme Soirées musicales -sarjasta pari osaa ja Péchés de vieillesse -kokoelman osista I ja III yhteensä kolme laulua. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin minulle tuntematon Rossinin laulu ja toisena La calunnia -juoruaaria Sevillan parturista.

Mielestäni Pisaroni onnistui parhaiten Schubertin parissa, ja Lisztitkin menivät ihan mukavasti. Hän oli tunteva ja tunteitaan hyvin ilmentävä laulaja, jota oli miellyttävä kuunnella. Ylärekisterissä oli pari kertaa horjuvuutta sävelpuhtauden kanssa, mutta muuten liedien esitys oli aika lailla kohdillaan. Sen sijaan Rossinin lauluissa olen tottunut toisenlaiseen lähestymistapaan, eikä Pisaronin robusti ote oikein miellyttänyt. Don Basiliona mies teki jälleen oivallisen vaikutuksen.

Rossinin varhainen koominen ooppera oli herkkupala


14.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera La pietra del paragone (suom. Koetinkivi) Adriatic Arenassa Pesarossa

Päätin muutaman vuoden tauon jälkeen vierailla taasen Marchen maakuntaan kuuluvassa Pesarossa, Rossinin syntymäkaupungissa, jossa järjestetään vuosittain Rossini Opera Festival. Syynä oli se, että kaikki kolme festivaalin tämän vuoden pääteosta ovat sellaisia, joita en ole aiemmin nähnyt.

Ohjelmani alkoi La pietra del paragonella, joka oli Rossinin ensimmäinen tilausteos suurelta oopperatalolta - tässä tapauksessa Milanon La Scalalta, jossa teos kantaesitettiin 1812. Rossini oli tällöin vasta 20-vuotias! Produktio oli suuri menestys, ja nyt on helppo nähdä miksi: musiikki on erinomaisen viihdyttävää ja taidokasta Rossinia, juoni on hauska ja librettokin hyvin nokkela.

Oopperan juonen voi tiivistää lyhyesti vaikkapa näin: Kolme naista väittää rakastavansa varakasta kreivi Asdrubalea. Kreivi kuitenkin epäilee naisten petollisuutta ja suunnittelee "koetinkiven" testatakseen Donna Fulviaa, paronitar Aspasiaa ja markiisitar Claricea. Ainoastaan Claricen rakkaus kestää, kun kreivi menettää omaisuutensa. Todellisuudessa mies ei tietenkään köyhtynyt, sillä kreivin velkojaksi osoittautuu turkkilainen, joka onkin kreivi itse naamioituneena. Tarinassa on muutamia lisäkiemuroita, ja mustasukkainen kreivi saa myös maistaa omaa lääkettään. Mutta lopulta rakkaus voittaa ja kyyninen kreivi saa Claricensa.

Pesarossa nähty tuotanto on alun perin vuodelta 2002 ja nyt jo 87-vuotiaan Pier Luigi Pizzin käsialaa ohjausta, lavastusta ja puvustusta myöten. Ja kyllä olikin hienoa työtä! Modernisointi oli tehty hyvällä maulla ja vetävä ohjauskin oli tyylikäs sortumatta farssimaisiin ylilyönteihin. Hieman eri sukupolvea edustava Daniele Rustioni (s. 1983) oli vauhdikas kapellimestari ja piti taitavasti esityksen liikkeellä tarkkuuden kärsimättä. Orkesterina oli Orchestra Sinfonica Nazionale della Rai.


Nuorenpuoleisista solisteista on lähes pelkästään positiivista sanottavaa. Japanilainen Aya Wakizono oli kaunisääninen ja herkkä Clarice. Aurora Faggioli (Aspasia) ja Marina Monzó (Fulvia) eivät tehneet järisyttävää vaikutusta, mutta suoriutuivat osuudestaan oikein hyvin. Gianluca Margheri oli itsevarma, mutta monitahoinen kreivi. Venäläinen Maxim Mironov (Giocondo) oli sielukas ja kaunisvärinen tenori, jonka ääni oli hieman hentoinen areenan suureen tilaan. Mutta italialaiset rakastavat tenoreita yli kaiken, ja niinpä Mironov sai yleisöltä suurimmat suosionosoitukset onnistuttuaan yläsävelissä. Davide Lucianon rooli Macrobiona oli teknisesti hallittu ja vakaa. Paolo Bordogna oli Pacuviona ensiluokkainen koomikkokyky. Pienemmän Fabrizion osan teki William Corrò.

torstai 10. elokuuta 2017

Orpopoika oopperalavoille


10.8.2017 Jukka Linkolan ooppera Abrahamin pidot Limingan Kulttuuri Areenalla

Tänä kesänä valmistunut Limingan Kulttuuri Areena osoittautui kamalasta kirjoitusasustaan huolimatta oikein mainioksi paikaksi oopperan esittämiseen. Ja varsinkin tämän oopperan, sillä areena sijaitsee Abraham Ojanperän (1856-1916) kotitilan Aappolan naapurissa. Autenttisissa maisemissa siis oltiin, eikä uudenkarhean katsomon takaa ohi hujeltanut junakaan häirinnyt esitystä kuin kerran...

Liminkalaissyntyinen Ojanperä oli ensimmäinen suomenkielinen kansainvälisen uran tehnyt mieslaulaja ja merkittävä laulupedagogi. Hän oli myös yksi ensimmäisistä levyttäneistä laulajistamme. Miehen elämänvaiheista kertova Abrahamin pidot syntyi liminkalaisen Helena Tornbergin ideasta, ja hänen käsialaansa ovat myös oopperan libretto ja ohjaus. Paikoin kömpelön ja amatöörimäisen libreton heikkouksia tasoitti hienosti se, että säveltäjänä oli rautainen ammattimies. Jukka Linkolan musiikki oli monipuolista, paikoin hykerryttävän hauskaa ja aivan erinomaisen taitavasti oopperan tapahtumia värittävää. Mukavia sävelkulkuja ja esimerkiksi mieleenpainuva virsisävelmä! Orkesterina toimi Oulunsalo Ensemble -kamariorkesteri, jota oli laajennettu Owla-vaskikvartetilla ja muutamilla muilla soittajilla. Kapellimestari Ville Mankkinen pärjäsi tehtävässään hyvin, ja esimerkiksi ongelmat sisääntuloissa johtuivat pääsääntöisesti siitä, etteivät laulajat seuranneet kapellimestarin merkkejä.

Ohjaus oli varsin vetävä ja siinä oli paljon tapahtumia ja ideaa hevosineen tanssijoineen kaikkineen. Mutta muutamassa kohdassa dramaturgia löpsähti, ja esimerkiksi isänmaallinen kohotus oopperan loppupuolella tuntui täysin irralliselta. Moitelistalle pitää lisätä myös oopperan miksaus, sillä useita kertoja kävi niin, että mikrofoni ei ollut päällä laulajan aloittaessa osuutensa, jolloin pari sanaa fraasin alusta jäi kuulumatta. Eiköhän tämäkin asia saada kuntoon jäljellä olevissa esityksissä... Yleisesti ottaen laulajien ja orkesterin balansointi toimi kuitenkin hyvin. Kuoroa sen sijaan vaivasi usein epäselvä ääntämys ja eriaikaisuus.

Solisteista parhaan vaikutuksen teki pääroolin Abraham Ojanperänä laulanut Tomi Punkeri. Hänen kiinteä, nuorekas ja teknisesti varma baritoninsa sekä selkeä diktionsa oli miellyttävää kuunneltavaa. Aurora Hanneborgin osan tehnyt Virva Puumala oli laulajana positiivinen yllätys, mutta norjan lausumisessa olisi ollut vielä parannettavaa. Toisessa suuressa naisroolissa Katri Tuorina esiintynyt Johanna Kropsu ei vakuuttanut horjuvalla laulullaan, mutta paransi kuitenkin suoritustaan oopperan loppua kohti. Emma Hannosen kirkas koloratuurisopraano sopi hyvin lapsi-Abrahamin osaan. Muissa rooleissa esiintyivät mm. Juhani Alakärppä, Ahti Alatalo, Lassi Makkonen ja Janne Sihvo.

torstai 3. elokuuta 2017

Rakkauden monet värit


3.8.2017 Suomen kansallisoopperan orkesteri, joht. Patrick Fournillier, sol. Mari Palo, sopraano ja Aarne Pelkonen, baritoni Espoon tuomiokirkossa

Taas Urkuyö ja Aaria -festivaalin konsertissa... Esiintymässä vieraili Kansallisoopperan orkesteri ranskalaisen kapellimestari Patrick Fournillierin johdolla. Konsertin aloitusnumero oli Maurice Ravelin Johdanto ja allegro, joka esitettiin seitsenhenkisellä kokoonpanolla. Seuraavaksi kuultiin Jean Sibeliuksen Impromptu op. 5 nrot 5 ja 6, jossa jousisoittajia oli 26. Molemmat esitykset olivat hyvin ilmavia ja kepeän tanssillisia, mikä näkyi myös Fournillierin liikkeissä.

Ensimmäiseksi solistiksi saatiin Saksasta kotiutunut Aarne Pelkonen, joka lauloi Ravelin kolmeosaisen Don Quichotte à Dulcinéen. Mahtavasti Aarne eläytyi tekstiin - kuten ensiluokkaiselta liedlaulajalta voikin odottaa - ja todella hyvältä kuulosti hänen äänensä ja tekniikkansa.

Väliin kuultiin Sibeliuksen Rakastava op. 14, josta Fournillier maalaili häpeilemättömän tunteikkaan ja yltiöromanttisen tulkinnan. Päätösnumerona oli Joseph Cantelouben laulusarja Chants d'Auvergne. Ei ollut moitteen sanaa Mari Palonkaan laulussa - päin vastoin aivan mykistävän hieno ja sävykäs esitys. Kapellimestarimme latasi sarjaan melkoisesti ytyä ja tarvittaessa oopperallisia tehoja, täsmällisen rytmiikan kuitenkaan kärsimättä. Yleisön vaatimana ylimääräisenä kuultiin uudestaan sarjan viimeinen laulu (Uno jionto pastouro) Palon tulkitsemana.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Täysipainoinen oopperakonsertti Juvalla


30.7.2017 Joroisten Musiikkipäivien 2017 päätöskonsertti Juvan kirkossa

Joroisten Musiikkipäivät 2017 päättyi sunnuntai-iltapäivän oopperakonserttiin. Neljästä ilmoitetusta solistista kaksi, eli tenori Andrea Caré ja sopraano Marjukka Tepponen, joutui perumaan osallistumisensa. Heidän sijaansa esiintyivät tenori Joska Lehtinen ja sopraano Victoria Yastrebova, joka kuuluu Pietarin Mariinski-teatterin solistikuntaan. Kaksi muuta solistia olivat mezzosopraano Anna Danik ja basso Jaakko Ryhänen. Pianistina toimi Hans-Otto Ehrström ja juontajana Aarno Cronvall.

Konsertin ohjelma oli seuraava:
  • Sarastron aaria In diesen heil'gen Hallen Mozartin Taikahuilusta (Ryhänen)
  • Dalilan aaria Amour! viens aider ma faiblesse Saint-Saënsin oopperasta Samson et Dalila (Danik)
  • Pollionen aaria Meco all'altar di Venere Bellinin Normasta (Lehtinen)
  • Aidan aaria Ritorna vincitor! Verdin Aidasta (Yastrebova)
  • Aidan ja Amneriksen duetto Fu la sorte dell'armi a' tuoi funesta samoin Aidasta (Yastrebova ja Danik)
  • Tonion aaria Ah! mes amis Donizettin Rykmentin tyttärestä (Lehtinen)
  • Greminin aaria Tšaikovskin Jevgeni Oneginista (Ryhänen)
  • Toscan aaria Vissi d'arte Puccinin oopperasta Tosca (Yastrebova)
  • Carmenin aariat L'amour est un oiseau rebelle eli Habanera sekä Près des remparts de Séville eli Seguidilla Bizet'n Carmenista (Danik)
  • Mantovan herttuan aaria La donna è mobile Verdin oopperasta Rigoletto (Lehtinen)
  • Violettan ja Alfredon duetto Parigi, o cara Verdin La traviatasta (Yastrebova ja Lehtinen)
  • Paavon monologi Minun on vielä ennen kuolemaani Kokkosen Viimeisistä kiusauksista (Ryhänen)
  • ja ylimääräisenä Libiamo ne' lieti calici Verdin La traviatasta (Yastrebova ja Lehtinen)
Mahtava ohjelma ja hienot solistit! Ehrström oli pianistina luotettava ja pätevä, mutta ylimääräisessä numerossa tuli monia vääriä ääniä - olikohan sen harjoittelu jäänyt liian vähälle? Yastrebova oli erittäin taitava ja miellyttävä sopraano, josta löytyi yllättäviä voimavaroja. Danik eläytyi roolihenkilöihinsä aivan suvereenisti ja todellakin säväytti Dalilana sekä Amneriksena. Lehtinen aloitti vähän horjuvasti ja pinnistellen, mutta paransi nopeasti ja selvitti suurin piirtein kunnialla Tonion yhdeksän korkeaa c:täkin. Ryhänen oli vahvassa laulukunnossa ja sai ajoittain suuren kirkkosalin seinätkin vavahtelemaan. Tulkinta Greminin aariasta oli liikuttavan kaunis.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Timo Mustakallio -laulukilpailun voittajat


27.7.2017 Aurora Marthens, sopraano, Sanna Iljin, sopraano ja Tuula Hällström, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaalin taiteellinen johtaja Erkki Korhonen kalasti tuoreeltaan Timo Mustakallio -kilpailun voittajat esiintymään Espoossa. Tämän vuoden kilpailu käytiin n. 1,5 viikkoa sitten ja sen voitti sopraano Aurora Marthens. Sanna Iljin sai Suomen Kulttuurirahaston Eero Rantala -rahastopalkinnon. Konsertin pianistina oli Tuula Hällström.

Aluksi kuultiin oopperamusiikkia. Mozartin Zaiden tutun ja vaikean aarian Ruhe sanft, mein holdes Leben lauloi tavattoman kauniisti Marthens. Seuraavaksi oli vuorossa kivasti näytelty Kreivittären ja Susannan resitatiivi ja duetto Sull'aria...che soave zeffiretto Mozartin Figaron häistä. Iljin esitti osion lopuksi Alcinan aarian Tornami a vagheggiar Händelin Alcinasta ja Almirenan suositun aarian Lascia, ch'io pianga Händelin Rinaldosta. Puhdasta laulua ja hienoja koristeluja!

Sitten vaihdettiin hetkeksi suomalaiseen musiikkiin: Marthens lauloi Toivo Kuulalta kappaleet Purjein kuutamolla ja Karjapihassa. Jälkimmäisestä hän teki aivan mainion pienen kuvaelman erilaisine äänenväreineen, eleineen ja ilmeineen. Laulajille tarjottiin tovi hengähdysaikaa, kun Hällström ja Korhonen esittivät seuraavaksi Oskar Merikannon nelikätisen pianosovituksen Emil Genetzin kuorolaulusta Herää Suomi. Tämä harvinaisuus oli oikein mukava kuulla pitkästä aikaa, mutta harmillisesti esitystä vaivasi soittajien eritahtisuus ja Korhosen päällepainaminen - selvästikään yhteissoittoa ei ollut harjoiteltu tarpeeksi. Perään Hällström soitti Merikannon Improvisaation, joka oli lumoavaa kuultavaa. Oskar Merikannolta kuultiin vielä Soipa kieli -niminen laulu, jonka solistimme esittivät sointuvasti duettona.

Tämän jälkeen vaihdettiin kolmen kappaleen ajaksi saksankielisiin lauluihin: Iljin lauloi Richard Straussin Ständchenin ja Edward Griegin kappaleet Zur Rosenzeit ja Ein Traum. Ständchenin tulkinta ei säväyttänyt minua suuremmin, vaikka sinänsä kaunista kuultavaa olikin. Konsertin loppuosa oli omistettu Jean Sibeliuksen lauluille. Marthensin versio Jubalista oli sykähdyttävä, ja ihan hyvin menivät myös Den första kyssen sekä Kyssen. Sen sijaan Flickan kom ifrån sin älsklings möte olisi kaivannut loppuun lisää dramaattisuutta. Iljin lauloi perussiistin ja teknisesti hyvän esityksen Var det en dröm? -kappaleesta ja ohjelman päätti Tanken-duetto.

Tuula Hällström ansaitsee jälleen kerran suitsutusta herkästä ja sävykkäästä soitostaan. Upeat nuoret sopraanot vaikuttivat ainakin minut osaamisellaan ja potentiaalillaan. Marthens on tarvittaessa varsinainen äänitykki, jolla on terve tekniikka ja upea ylärekisteri. Myös pianistina tunnettu Iljin on luontainen muusikko, jolla on kaunissävyinen, Marthensia hieman tummempi ja vivahteikkaampi sopraanoääni. Solistien äänet sointuivat hyvin yhteen nautinnollisissa duetoissa. Ylimääräisenä kuultiinkin uusinta Kreivittären ja Susannan numerosta.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Upeita oopperanumeroita Sastamala Gregorianassa


23.7.2017 Barokkiyhtye Baccano, sol. Tuuli Lindeberg ja Teppo Lampela Sastamalan Pyhän Marian kirkossa

Olipa kiva päästä pitkästä aikaa Sastamala Gregoriana -festivaalille! Taiteellinen johtaja Michael Fields oli rakentanut tälle vuodelle monipuolisen ohjelman, jossa huomioitiin Suomi 100, Monteverdi 450 ja reformaatio 500 -juhlavuodet. Valitettavasti ohjelmaani mahtui vain yksi konsertti, mutta se oli onneksi sitäkin kiintoisampi.

Sunnuntai-illan konsertin nimenä oli "A Love Story: Räiskyvää rakkautta sekä säkenöivää ja sensuellia musiikkia G. F. Händelin oopperoista". Esiintymässä oli 7-jäseninen barokkiyhtye Baccano solisteinaan vanhan musiikin ekspertit sopraano Tuuli Lindeberg ja kontratenori Teppo Lampela. Karkussa sijaitseva, 1400- ja 1500-lukujen taitteessa rakennettu Pyhän Marian kirkko oli akustiikaltaan oivallinen ja kaikessa karuudessaan - maalattioineen kaikkineen - hyvä konserttipaikka.

Ohjelma käynnistyi alkusoitolla Händelin oopperasta Almira. Seuraavaksi kuultiin Rinaldosta Almirenan aaria Augelletti, che cantate, Almirenan ja Rinaldon resitatiivi Adorato mio sposo - duetto Scherzando sul tuo volto sekä 1. näytöksestä oleva Sinfonia. Oopperasta Teseo oli ohjelmaan valittu Medean ja Egeon duetto Sì ti lascio / Sì ti sprezzo. Väliin kuultiin Giuseppe Sammartinin (1695-1750) Konsertosta nokkahuilulle, jousille ja basso continuolle F-duuri toinen osa eli Sicilienne.

Ennen väliaikaa oli vuorossa Sosarmesta Elmiran ja Sosarmen resitatiivi Grazie al Cielo - duetto Per le porte del tormento, Rodelindasta 1. näytöksen Sinfonia sekä Rodelindan ja Bertaridon resitatiivi Non ti bastò - duetto Io t'abbraccio.

Konsertin jälkipuoliskon aloitti Sammartinin konserton ensimmäinen osa eli Allegro. Toisena numerona oli Händelin Tolomeosta Seleucen ja Tolomeon ns. kaikuaaria Dite, che fà. Tämän jälkeen siirryttiin Orlandoon: Ensin alkusoitto, sitten Angelican ja Orlandon resitatiivi Più non fuggir potrai - duetto Finché prendi sekä lopuksi Sinfonia kolmannesta näytöksestä.

Minulle täysin tuntemattomasta oopperasta Poro, re dell'Indie kuultiin Sinfonia 2. näytöksestä sekä Cleofiden ja Poron resitatiivi Mio ben! / Lasciami! - duetto Caro! / Dolce! Seuraavaksi oli vuorossa Sammartinin konserton kolmas osa Allegro assai. Ohjelman päätti Giulio Cesare in Egittosta Cleopatran ja Cesaren duetto Caro! / Bella! sekä loppukuoro Ritorni omai nel nostro core.

Konsertti oli aivan ensiluokkainen ja suurta nautintoa alusta loppuun. Baccanon muusikot pelasivat hyvin yhteen ja soittivat tunnetiloja erinomaisesti ilmentäen. Lindeberg ja Lampela loistivat solisteina ja olivat täydellinen pari monissa duetoissa. Ylimääräisenä saimme uusinnan Almirenan ja Rinaldon duetosta.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kunnian kukkuloilta hulluinhuoneen sokkeloihin


22.7.2017 Seppo Pohjolan ooppera Sillanpää Myllykolun kesäteatterissa Hämeenkyrössä

Idea Nobel-kirjailijastamme kertovasta oopperasta on kuulemma itänyt Waltteri Torikan mielessä jo kauan. Kuusi vuotta sitten hän soitti F. E. Sillanpään Seuran puheenjohtaja Panu Rajalalle, joka innostui ideasta ja ryhtyi teoksen libretistiksi. Vuonna 2013 säveltäjäksi värvättiin Seppo Pohjola ja myöhemmin tiimiin liittyivät mm. ohjaaja Marco Bjurström ja lavastaja Osmo Rauhala. Waltteri Torikka on toiminut oopperan taiteellisena johtajana, Vilja Pylsy tuottajana ja Seppo Pohjola taiteellisena tuottajana.

Oopperan ensi-illan piti toteutua jo 2015, mutta se siirtyi parilla vuodella. Kaikki tämän kesän kymmenen esitystä ovat olleet jo pitkään loppuunmyytyjä. Esityspaikka on teokselle mitä oivallisin, sillä Sillanpään syntymäkoti sijaitsee aivan kesäteatterin vieressä. Museossa olikin mukava piipahtaa ennen oopperan alkamista. Ensi-iltaan oli saapunut paljon tunnettuja kutsuvieraita, joita oli kiva bongata yleisön joukosta.

Rajalan libretto oli kohtuullisen onnistunut. Mukaan ei ollut sullottu kaikkia mahdollisia Sillanpään elämänvaiheita, vaan oli keskitytty valittuihin tapahtumiin. Tekstissä oli älykästä piilotettua huumoria, mutta myös muutamia häpeilemättömän naiiveja kohtia. Pohjolan kekseliäs ja monipuolinen musiikki oli miellyttävää kuunneltavaa. Säveltäjä hyödynsi useita tunnettuja sävelmiä (mm. kansanlauluteemoja) ja pistäydyttiinpä toviksi ns. rytmimusiikin maailmassakin. Aikamoinen yllätys oli se, ettei esityksessä ollut orkesteria, vaan valmiiksi äänitetty musiikki toistettiin kaiuttimista. Tallenteella soitti 10-henkinen TampereRaw johtajanaan Petri Komulainen. Esitysten kapellimestarina Myllykolussa toimii Jouni Rissanen. Myös laulajien äänet vahvistettiin sähköisesti, mutta tämä ei mennyt teknisesti aivan nappiin. Muutaman kerran solisti näet ehti aloittaa osuutensa, ennen kuin hänen mikrofoninsa "avattiin".

Sillanpää oli ilmeisesti Bjurströmin ensimmäinen oopperaohjaus. Hän on kuitenkin sen verran kokenut musikaalien ohjaaja, että hyvinhän tehtävä sujui. Pääasiassa amatööreistä koostuvaa kuoroa käytettiin väkijoukkona monissa kohtauksissa. Ohjaus eteni niin suoraviivaisena ja selkeänä, että siihen alkoi melkein toivoa enemmän kierrettä tai jotain repäisevää. Yhdessä Rauhalan harmaiden hirsiseinälavasteiden kanssa näyttämökuva oli ajoittain vähän tylsä. Mutta kun käsiohjelmasta lukee Rauhalan perustelut ratkaisuilleen, ymmärtää toteutusta selvästi paremmin.

Oopperassa esiintyi viisi solistia. Sauli Tiilikainen esitti noin 50-vuotiasta kirjailija Sillanpäätä ja Waltteri Torikka nuorempaa Eemeli Sillanpäätä sekä Pransua, Sillanpään isää. Sillanpään puoliso Siikri ja tämän haamu oli Helena Juntunen. Hoitajan ja Miinan eli Sillanpään äidin osat teki Päivi Nisula. Petri Bäckström oli Laitilan isäntä Eero Koskimies. Tiilikainen oli vahvassa laulukunnossa ja eläytyi Kammion sairaalaan suljetun kirjailijan mielentiloihin todella hienosti. Torikka aloitti hieman haparoiden ja ajoittain alavireisesti, mutta pääosan teoksesta saimme kuunnella hänen jykevän ja soinnukkaan baritoninsa onnistumista. Näyttelijänä Torikka teki joitakin erinomaisia kohtauksia.

Juntunen oli uskottava nuorena Siikrinä ja mainio nalkuttavana haamuna. Hän selvitti suvereenisti vaikeimmatkin Pohjolan kirjoittamat fraasit ja sai ihan ansiosta yleisöltä suuret suosionosoitukset. Nisula teki luotettavaa perustyötä pienissä osissaan. Hän kirvoitti spontaanit aplodit heti ensimmäisen näytöksen alussa, jossa hoitaja latelee Sillanpäälle sairaalan säännöt. Bäckströmin laulussa oli - voisi sanoa jo totuttuun tapaan - vähän ongelmia, mutta keskirekisterissä ääni soi kauniisti. Kuoron lauluosuudet sujuivat enimmäkseen kunnialla; pari kertaa oli korviin särähtäneitä ongelmia ajoituksessa ja yhtenäisyydessä.