lauantai 18. marraskuuta 2017

Jännittävä lied-sävellyskilpailun finaali


18.11.2017 Lied-sävellyskilpailu 2017:n loppukilpailukonsertti G Livelabissa Helsingissä

Pian 70 vuotta täyttävä Yrjö Kilpinen -seura järjesti ensimmäistä kertaa lied-sävellyskilpailun. Se sai yllättävän suosion, sillä mittelöön saapui peräti 87 teosta! Kilpailun säännöt olivat melko väljät, joten lied-käsitteen rajoja venytettiin aika lailla. Esiraati valitsi kahdeksan finalistia, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa G Livelabin loppukilpailukonsertissa. Säveltäjät esiintyivät vielä tässä vaiheessa nimimerkeillä ja vasta palkintojenjaon yhteydessä paljastettiin, kuka kukin on. Paikalla konsertissa oli muutamia tunnettujakin säveltäjiä, mutta lopulta paljastui, etteivät he kaikki olleetkaan kilpailun finalisteja.

Konsertin ohjelma oli seuraava (säveltäjät siis paljastettiin vasta esitysten jälkeen):
  • Muukalainen Mika Waltarin tekstiin, säveltäjä Tuomas Kettunen; esittäjät mezzosopraano Merja Mäkelä ja pianisti Kiril Kozlovsky
  • Ljus och skugga -sarja (5 laulua) Edith Södergranin teksteihin, säveltäjä Jukka Ollila; esittäjät sopraano Kaisa Ranta ja pianisti Ilkka Paananen
  • Laulutunti-sarja (3 laulua), runoilijoina Teemu Manninen, Marko Niemi ja Anja Erämaja, säveltäjä Joonas Pohjonen; esittäjät mezzosopraano Essi Luttinen ja Kiril Kozlovsky
  • Sitten kun toinen meistä Lassi Nummen tekstiin, säveltäjä Mikko Heiniö; esittäjät bassobaritoni Nicholas Söderlund ja Ilkka Paananen
Lyhyen tauon jälkeen kuultiin loput neljä teosta:
  • Liian painavia delfiineiksi -sarja (2 laulua), runoilijana Katriina Ranne, säveltäjä Inkeri Jaakkola; esittäjät Mäkelä ja Kozlovsky
  • Yksinäinen soutaja Einari Vuorelan runoon, säveltäjä Juha Lehmus; esittäjät Ranta ja Paananen
  • Four songs to the poems by William Blake -sarja, säveltäjä Vladimir Agopov; esittäjät Luttinen ja Kozlovsky
  • Tidens ordning -sarja (5 laulua) Oscar Rossin runoihin, säveltäjä Cecilia Damström; esittäjät Söderlund ja Paananen

Kaikkien esitysten jälkeen tuomaristo eli pj Eero Hämeenniemi, Virpi Hämeen-Anttila, Michael Kraus ja Martti Raide lähtivät tuumimaan päätöstään ja salissa kuultiin sillä välin mielenkiintoisia haastatteluja.

Tuomariston nopeasti syntynyt päätös oli seuraava: pääpalkinnon sai Vladimir Agopov ja Einojuhani Rautavaara -palkinnon Joonas Pohjonen. Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalin konserttipalkinnon saivat Juha Lehmus ja Jukka Ollila. Loput neljä finalistia saivat kunniakirjat. Vaikka tämä olikin sävellys- eikä esityskilpailu, niin panin merkille että duo Luttinen-Kozlovsky esitti molemmat kärkeen rankatut teokset.

Hienoja olivat kaikki finaalikappaleet, mutta kovin vakavia - olikohan edes finaalin ulkopuolelle raakatuissa teoksissa hauskempia ja kepeämpiä lauluja? Vaan ehkä se on niin, että vakavista, dramaattisista ja jopa traagisista teksteistä syntyy usein kestävämpiä liedejä. Toki joissakin nyt kuulluissa lauluissa pilkahteli vähän huumoria, selkeimmin Pohjosen teoksessa.

Agopovin laulusarja oli minun suosikkini ja ansaitsi voittonsa. Se oli ammattitaitoinen kokonaisuus, jonka kaikissa osissa oli hieno kerronnallinen kaari. Päätösnumero oli erityisen vaikuttava. Pohjonen oli valinnut taitavasti yhteensopivat tekstit, vaikka ne olivat kaikki eri runoilijoilta. Näennäisen yksinkertainen Superpartneri oli aivan herkkupala. Lehmuksen sävellys oli tyylikäs ja haikea kappale, jossa tekstin ja musiikin liitto toimi erinomaisesti. Ollilan laulusarja oli hyvin kaunista, tasapainoista ja yhdessä Lehmuksen sävellyksen kanssa kaikkein perinnetietoisinta musiikkia näistä finaalikappaleista.

Ilman palkintoa jääneistä teoksista oli Heiniön synkeästi alkanut sävellys oikein toimiva - se tavoitti oivallisesti Nummen hieman omituisen huumorin ja lakonisuuden. Kettusen moderni sävellys toi mieleen melkein ennemmin monologioopperan kuin liedin ja sen piano-osuus oli kovin yksinkertainen. Jaakkolan musiikki oli ilmeikästä ja dramaattistakin, mutta tekstit olivat tämän kokonaisuuden heikko kohta. Damström oli valinnut kiinnostavia runoja ja seurasi monitahoisia tekstejä hienosti. Musiikissa oli lainoja Sibeliukselta - ainakin Kaiutar ja Ristilukki erottuivat selvinä.

Palkintojenjaon jälkeen oli vielä vuorossa lied-jamit, jossa tuomaristokin pääsi esiintymään. Kansallisoopperan vierailijana tuttu itävaltalainen Michael Kraus esitti aivan herkullisesti Wolfin Abschiedin Ilkka Paanasen kanssa. Ja hän oli vieläpä opetellut melko pitkän juonnon ulkoa suomeksi! Toisena Jaakko Kortekangas ja tuomariston virolaisjäsen Martti Raide esittivät Ester Mägin Haiku-laulusarjan.

Seuraavaksi kuultiin Kaisa Rannan ja Ilkka Paanasen esityksenä Heino Kasken kaunis laulu Olis vierellä hän. Nicholas Söderlundin ja Paanasen numerona oli Juhani Haapasalon Soi hiljaisuus. Ja päätökseksi Virpi Hämeen-Anttila luki Eeva-Liisa Mannerin runon, jonka päälle Eero Hämeenniemi soitti mahtavan hienon pianoimprovisaation.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Novelliklassikko ensi kertaa näyttämölle


17.11.2017 Kuolema Venetsiassa -näytelmä Kansallisteatterissa Helsingissä

Thomas Mannin (1875-1955) tunnettu novelli Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig) vuodelta 1912 on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Moni muistaa Luchino Viscontin ikonisen elokuvan, harvempi tuntee Benjamin Brittenin oopperan, mutta teatterisovituksiin on voinut törmätä useinkin. Tosin ei Suomessa, sillä esimerkiksi Kansallisteatterin ohjelmistoon teos pääsi ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna (ensi-ilta oli huhtikuussa).

Esityksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle dramatisoinut ja ohjannut Michael Baran onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Mannin monitulkintaisuus ja syvyys tuodaan katsojaa lähelle; tapahtumat muodostavat yhtenäisen ja loogisen kokonaisuuden. Näytelmässä on pysähtyneitäkin hetkiä, joiden yli kertomuksen jännite säilyy voimakkaana kuin ihmeen kaupalla. Näyttämölle valuva ajan hiekka on puhutteleva yksityiskohta. Liian kovalla soitettua Nina Hagenin saksankielistä My Way -rockversiota en sen sijaan tajunnut.

35-vuotista taiteilijauraansa juhliva Jukka Puotila tekee Gustav von Aschenbachina tyylikkään ja kiinteän roolityön, ja vaikuttava on Jukka-Pekka Palonkin esiintyminen kertovana kirjailijana. Konkarinäyttelijöiden intensiivisyys ja keskinäinen vuorovaikutus on mykistävän hienoa. Näyttämöllä on myös sellisti Artturi Aalto, jonka soittama musiikki (mm. Philip Glassia ja György Ligetiä) tukee hienosti kokonaisuutta. Tarja Simone on suunnitellut kauniin lavastuksen ja puvut, valaistus on Ville Toikan käsialaa.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ackté-ooppera vihdoinkin Helsingissä


12.11.2017 Ilkka Kuusiston ooppera Aino Ackté Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kansallisooppera tilasi vuonna 2011 valmistuneen Aino Ackté -oopperan juhlistamaan 100-vuotista taivaltaan. Silloinen taiteellinen johtaja Mikko Franck päätyi kuitenkin hylkäämään teoksen ja sen tilalla esitettiin Aarre Merikannon Juha. Peruuntumisen syyksi kerrottiin julkisuuteen se, ettei teos ollut dramaturgisesti riittävän valmis, vaan libretto olisi vaatinut vielä jatkotyöstämistä - ja tähän ei tuotantoaikataulu enää antanut mahdollisuutta.

Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ESMO ry sai onneksi yhteistyökumppaniensa kanssa teoksen näyttämölle monen vuoden odotuksen jälkeen. Ooppera sai kantaesityksensä lokakuussa Savonlinnassa, nyt marraskuussa on jatkona pari esitystä Helsingissä ja vielä joulukuun alussa teos nähdään uudelleen Savonlinnasalissa. Aleksanterin teatteri sopi oivallisesti esityspaikaksi, sillä olihan Aino Ackté yksi Kotimaisen Oopperan perustajista.

Käsiohjelman mukaan Martina Roos on muokannut Pentti Savolaisen ja Juha Kandolinin alkuperäistä librettoa, mutta kuulijalle jää arvoitukseksi, että missä määrin. Kovin suurta vaikutusta tämäkään versio ei minuun tehnyt, ja voin hyvin ymmärtää miksi Franck päätyi hyllyttämään sen. Libreton heikkouksia ovat esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus ja Aino Acktén elämänvaiheiden kaavamainen kuvaus. Monet dramaturgiset mahdollisuudet jätetään käyttämättä, tai kuitataan ohimenevästi. Acktén räiskyvä persoona ja hänen elämänsä monet käänteet olisivat kyllä antaneet mahdollisuuksia todella meheviin kohtauksiin.

Ilkka Kuusiston musiikki on tässä oopperassa vaihtelevaa, jopa hieman irralliseen ja häiritsevään pomppimiseen saakka. Vallitsevasta romanttisesta sointimaailmasta siirrytään milloin tanssirytmeihin, milloin jazz-kuvioihin. Lainoja ja viittauksiakin on jonkin verran. Kokonaisuutena sävellys on hyväntuulista ja enimmäkseen kepeää "käyttömusiikkia", josta ei jää suurempia muistijälkiä. Poikkeuksena on toisen näytöksen hulvaton Ooppera, hyi saatana! -numero, joka jäi tehokkaasti korvamadoksi jo lokakuussa kuullessani sen ensimmäistä kertaa. Oopperan musiikin oli sovittanut pienelle orkesterille Matti Makkonen. Jonas Rannila johti ammattitaitoisesti ESMO-ensembleä ja Savonlinnan eri kuorojen jäsenistä koottua oopperakööriä.

Miksi niin monissa henkilöistä kertovissa oopperoissa ladotaan peräkkäin hirmuinen määrä valittuja (ja usein toisistaan irrallisia) elämänvaiheita tai tapahtumia? Olisiko se vaan helpoin eli vähimmän vastuksen tie? Ohjaajalle tällainen tarjoaa aika vähän materiaalia ja lopputulos voi olla valju. Juulia Tapolan ohjaus tyytyi kuvittamaan Acktén elämän kronologisesti eteneviä kohtauksia, eikä henkilöohjauskaan saa minulta kiitettävää arvosanaa. Tämän tuotannon lavastus ja puvut olivat Anne Peltosen ja valaistus Patrik Engströmin suunnittelemia.

Nimiroolissa Aino Ackténa lauloi Päivi Pylvänäinen. Hänen suorituksensa oli sinänsä hyvä, mutta ei katsoja kyllä päässyt Acktén pään sisälle kovinkaan syvälle. Anu Ontronen sen sijaan eli ja tunsi ja myös ilmensi näitä vahvemmin Emmy Achtén osassa. Hienoa näyttelemistä häneltä! Joonas Asikainen lauloi vakuuttavasti Albert Edelfeltinä, mutta oli nuorta maalaria esittäessään melkein yhtä jäykkä kuin kuolemaa odottanut Edelfelt oopperan loppupuolella. Heikki Halinen ei tällä kertaa säväyttänyt aviomies Heikki Renvallina. Juha Kotilainen onnistui laulunopettaja Duvernoyna ja Niall Chorell oli koominen kyky oopperanjohtaja Gailhardina. Muissa rooleissa olivat mm. Hannu Forsberg (Sir Thomas Beecham), Jari Pylväinen (Oskar Merikanto) ja Timo Turunen (Edvard Fazer).

Hienoa, että kaikkien tänä vuonna nähtyjen suurmiespönötysten sekaan mahtui edes yksi suomalaisesta naisesta kertova ooppera!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kokkolan Ooppera lunasti kovat odotukset - ja ylittikin ne!


11.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera L'étoile du nord Musiikkitalossa Helsingissä

Vuosina 1791-1864 elänyt Giacomo Meyerbeer (synt. Jakob Liebmann Meyer Beer) oli alkuperältään saksanjuutalainen, mutta teki pääosan urastaan Pariisissa. Säveltäjän varhaisimmat oopperat, kaksi saksankielistä ja kahdeksan italiankielistä, ovat nykyisin todellisia ohjelmistoharvinaisuuksia. Ranskan vuosien teokset, etenkin grand opérat, ovat pikku hiljaa alkaneet tehdä varovaista paluuta Euroopan oopperataloihin. Säveltäjän pitkästä "unohduksesta" saamme kiittää Richard Wagneria opetuslapsineen ja natseja. Koominen ooppera L'étoile du nord (suom. Pohjantähti) vuodelta 1854 on edelleen suuri harvinaisuus; Wikipedian mukaan Opera Raran vuoden 1975 esityksen lisäksi teos on päässyt näyttämölle vain Wexfordin festivaalilla Irlannissa vuonna 1996 - ja nyt Suomessa!

Pohjantähden päätyminen Kokkolan Oopperan ohjelmistoon on onnellisen sattuman, sitkeän salapoliisityön ja taiteellinen johtaja Anu Komsin päättäväisyyden tulosta. Tuotanto sai ensi-iltansa Kokkolassa heinäkuussa, mutta onneksi nyt tarjottiin mahdollisuus nähdä teos myös Helsingissä. Katsomo ei yllättäen ollut täynnä, mihin saattoi vaikuttaa totutusta poikennut lippujen hinnoittelu (liput kaikkiin katsomon osiin olivat samanhintaisia).

Ja sitten suitsuttamaan: En ole pitkään aikaan nauttinut Suomessa oopperaesityksestä näin kokonaisvaltaisesti kuin nyt! Pidin tässä paketissa aivan kaikesta: Meyerbeerin musiikki oli kertakaikkisen ihanaa, värikästä ja kekseliästä - ja kapellimestari Sakari Oramo orkestereineen osasi toden totta ottaa siitä kaiken irti. Urkuparvelle (joka odottaa edelleen niitä urkuja) sijoitettu vaskisektio oli hyvä keksintö. Oopperan alkupuolella ollut suomalaisten juomalaulu ja kansantanssikohtaus hymyilyttivät hieman, sillä ei niistä kyllä suomalaisia sävyjä löytänyt hakemallakaan. Taisi tämä maailmankolkka ja sen kansanmusiikki olla Meyerbeerille aika vieraita... Mutta libretisti Eugène Scribe oli selvästi lukenut tai kuullut yhtä sun toista, kun osasi sijoittaa alun tapahtumat Viipurin lähellä olevaan suomalaiskylään ja kohottaa maljat Suomelle, vaikka itsenäisyyshaaveemme eivät vielä olleet kovin pitkällä 1850-luvulla. Ja ainakin suomalaisten juomatapojen maine näyttää kiirineen Pariisiin saakka!

Orkesteri oli sijoitettu lavan keskelle ja pääosa actionista tapahtui lavan korotetulla kaarevalla takaosalla. Ohjaaja Maria Sid hyödynsi mukavasti konserttisalin tarjoamia rajallisia mahdollisuuksia. Visuaalista ilmettä lisättiin projisoinneilla, sillä perinteistä lavastusta ei ollut. Myöskään varsinaista tekstitystä ei ollut, mutta harvakseltaan heijastetut, vanhojen mustavalkofilmien tyyliset välitekstit taustoittivat ja selittivät keskeisissä kohdissa lavan tapahtumia. Ratkaisu oli erittäin toimiva, kun puhutut osuudet oli karsittu tästä tuotannosta pois. Sid annosteli esitykseen huumoria tyylikkäästi; vähän reilummalla kädellä sitä oli Katariinan ja Pétersin varjoteatterikohtauksessa lakanan takana. Ja sekin oli aivan mainio!

Pohjantähdessä käytetty kuoro oli melko pieni, mutta hämmästyttävän iskevää, täyteläistä ja voimakasta laulua siitä irtosi. Esityksen tähti oli Catherinen eli viipurilaisen Katariinan roolin tehnyt Anu Komsi. Hänen huikeita koloratuurejaan ei vaan väsy kuuntelemaan! Ja Meyerbeer ei todellakaan ole pihistellyt niiden kanssa - osansa sai myös toisen sopraanon eli Prascovian rooli. Sen lauloi moldovalainen Anna Palimina, joka hurmasi minut äänellään ja esiintymisellään täysin. Ah!

Kirvesmieheksi ja myöhemmin kapteeniksi naamioitunut Péters eli Pietari Suuri oli Michael Leibundgut. Hän aloitti jotenkin samean ja vaisun kuuloisesti, hetkittäin laulussa oli huojuvuuttakin, mutta suoritus parani esityksen kuluessa. Herman Wallén onnistui Ismail Danilowitzin osassa ja Oliver Kuusik teki ihan pätevää työtä Georges Skawronskina. Heikki Kilpeläisen täyteläistä laulua oli ilo kuunnella Gritzenkona. Pienemmissä osissa "kanttiinityttöinä" olivat Johanna Lehesvuori (Nathalie) ja Annastiina Tahkola (Ékimona).

lauantai 11. marraskuuta 2017

Mukava uusi lastenooppera Kauniaisissa


11.11.2017 Cecilia Damströmin ooppera Dumma kungen Uudessa Paviljongissa Kauniaisissa

Musikinstitutet Kungsvägen tuotti Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumana uuden lastenoopperan. Sen on säveltänyt Cecilia Damström, näppärä libretto on Monica Vikström-Jokelan kynästä ja tämän produktion ohjauksesta on vastannut Seija Metsärinne.

Dumma kungen käsittelee hyvin ajankohtaista aihetta: uskallusta kohdata uusia ja vieraita asioita, tarkemmin sanottuna ihmisiä. Ohjaus toimi mukavasti ja ylläpiti nuorimmankin yleisön mielenkiintoa koko tunnin ajan. Pientä orkesteria johti Kristian Nyman ja lapsikuorojen (Canzona, Cavata B) laulajat yllättivät hyvällä tasollaan. Kohottavasta loppulaulusta en pitänyt, mutta minä en ehkä ollutkaan ihan kohderyhmää...

Solisteina kuultiin Kungsvägenin oopperastudion oppilaita. Muutamissa rooleissa on kaksoismiehitys, ja kun käsiohjelmassa ei kerrottu ketkä tänään olivat lauluvuorossa, niin jouduin arvailemaan (toivottavasti seuraavat nimet ovat oikein!). Filip Werthmann oli kuninkaana varsin hyvä, mutta diktion selkeydessä ja äänen kuuluvuudessa on vielä parannettavaa. Lilja Palmgren oli temperamentikas kuningatar ja Jennifer Holmberg hyvin näytellyt reportteri Ringa Rask. Aurora Djupsjöbackalla (poliisi) on hyvin kaunis äänimateriaali. Nuori Linus Laurén oli vielä epätasainen Tinder, mutta Mirva Echevarria (Ben) suoriutui roolistaan kunnialla. Roberto Cacciatore oli komeaääninen ministeri Mys.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Meyerbeerin uskonsotaooppera


9.11.2017 Giacomo Meyerbeerin ooppera Les Huguenots Erkel-teatterissa Budapestissa

Olisikohan Keski-Euroopassa aluillaan pieni Meyerbeer-renessanssi, kun säveltäjän harvoin esitettyjä teoksia on putkahtanut useiden oopperatalojen ohjelmistoon? Unkarin Valtionooppera toi kylläkin näyttämölle tunnetuimman ja nykyisin eniten esitettävän Meyerbeerin oopperoista, sillä Hugenotit sopi hyvin reformaation juhlavuoden ohjelmistoksi. Esitykset ovat Valtionoopperan uudemmassa (vain vähän yli satavuotiaassa) Erkel-teatterissa, sillä perinteikäs Oopperatalo on parhaillaan remontissa.

Viisinäytöksinen Hugenotit on puhdaspiirteinen grand opéra, joka alkaa neljän tunnin kestollaan käydä jo hieman istumalihaksien päälle. Ranskan uskonsotien aikaan sijoittuva teos sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1836. Ooppera alkaa Lutherin Jumala ompi linnamme -virrellä, josta siirrytään sujuvasti Bacchuksen ja iloisen elämän ylistämiseen. Hilpeä tunnelma haihtuu pian, kun katolilaisten ja protestanttien (eli hugenottien) hauras rauha alkaa rakoilla. Tapahtumat huipentuvat Pärttylinyön karmeaan verilöylyyn elokuussa 1572. Mutta miten kävi eri uskonleireihin kuuluville Valentinelle ja Raoulille - saivatko he toisensa?

János Szikora oli ohjannut harkitun perinteisen produktion, joka toimi erinomaisesti. Balázs Horesnyin lavastuksessa käytettiin liikuteltavia ja nostettavia pahvikulisseja, jotka veivät ajatukset barokin ajan tai vieläkin vanhempaan teatterimaailmaan. Yvette Alida Kovács oli suunnitellut näyttävät epookkipuvut. Kapellimestari Oliver von Dohnányi hallitsi hommansa ja jaksoi pitää vireen yllä koko pitkän oopperan ajan.

Varsin hyvin olivat budapestilaiset onnistuneet roolituksessakin. Klára Kolonits oli aivan huikea kyky kuningatar Marguerite de Valoisina. Gergely Boncsér teki hyvän roolityön Raoul de Nangisina ja Gabriella Létay Kiss oli monitahoinen Valentine. Maininnan ansaitsevat myös Gabriella Balba (Urbain), Antal Cseh (Le Comte de Saint-Bris) ja Géza Gábor (Marcel).

torstai 9. marraskuuta 2017

Juonittelua ja veljesvihaa Schillerin ja Verdin tapaan


8.11.2017 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri Volksoper Wienissä

Verdin I masnadieri eli Rosvot - tai tässä tapauksessa Die Räuber, sillä Wienin Volksoper esitti teoksen tietenkin saksaksi - on hurja ooppera. Andrea Maffein libretto perustuu Schillerin samannimiseen näytelmään, josta ei puutu dramaattisia tapahtumia. Kreivi Maximilianin poika Franz juonittelee pelatakseen veljensä Karlin pois kuvioista ja saadakseen isänsä ennenaikaisesti hautaan - ja päästäkseen itse vallankahvaan kreiviksi. Karl päätyy rosvojoukon johtajaksi ja murhamieheksi. Hänen entinen rakastettunsa Amalia, jota Franz havitteli itselleen, kuolee tietenkin oopperan lopussa. Ei siis happy endiä tässä tarinassa!

Alexander Schulinin ohjaus ja Bettina Meyerin lavastus olivat yksinkertaisia ja mutkattomia, mutta toimivat tässä tapauksessa hyvin ilman pitkästymisen vaaraa, sillä Verdin musiikki oli niin tavattoman vaihtelevaa ja mukaansatempaavaa. Bettina Walterin puvut nousivat tässä produktiossa hyvin esille. Jac van Steen oli temperamentikas ja eläytyvä kapellimestari, joka todella sytytti ja innosti soittajia. Ooppera sisältää muutamia oikein hienoja bel canto -numeroita. Roland Lindenthal soitti näyttämöllä kauniin soolosello-osuuden osana alkusoittoa. Volksoperin kuoron miehet lauloivat komeasti rosvojoukkona.

Teoksen pieni solistikaarti oli erinomainen: 70-vuotias bassokonkari Kurt Rydl lauloi väkevästi, mutta ehkä puolikuolleena kreivinä äänessä oli voimaa ja vahvuutta hippunen liikaa. Vincent Schirrmacher ilmensi hienosti Karlin eli vanhemman pojan tunnetiloja. Alik Abdukayumov lauloi Franzina eli nuorempana poikana vakaasti, mutta kaikesta päätellen saksa ei ole hänen äidinkielensä, sillä sana- ja ääntämisvirheitä sattui melkoisen paljon. Upea Sofia Soloviy lauloi Amalian osan kuin enkeli. David Sitka (Hermann) ja Christian Drescher (Roller) onnistuivat pienemmissä rooleissaan.

Verdin oopperatuotannossa on monia helmiä, joita esitetään nykyisin kovin harvoin. Omasta mielestäni tällaisia ovat esimerkiksi Luisa Miller, Stiffelio ja I masnadieri. Esimerkiksi Kansallisoopperassamme ei ole koskaan esitetty yhtäkään näistä oopperoista, mutta Rigolettoa, La traviataa ja muita kestosuosikkeja kyllä veivataan parin-kolmen vuoden välein. Olisikohan aika monipuolistaa suomalaisten Verdi-tuntemusta?

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Huippuesitys Katja Kabanovasta


7.11.2017 Leoš Janáčekin ooppera Káťa Kabanová Wiener Staatsoperissa

Muistan hämärästi, kun Janáčekin Katja Kabanovaa esitettiin Helsingissä vuosina 2003-2005. Tätä ennen teos on päässyt Kansallisoopperan näyttämölle vain vuonna 1959. Tuolloin nähtiin kolme(!) esitystä suomennetusta versiosta nimellä Ukonilma. Nimi viittaa libreton pohjana olevaan Ostrovskin näytelmään.

Pääsin nyt katsomaan Wienin Valtionoopperan tuotannon, joka sai ensi-iltansa vuonna 2011. Kyseessä oli tämän onnettoman rakkaustarinan 16. esityskerta. Tästä ehkä johtuu se, että permannolla oli muutamia kymmeniä vapaita paikkoja - näky johon ei tässä talossa usein törmää!

André Engelin ohjaus, Nicky Rietin lavastus, Chantal de La Costen puvut sekä André Diotin ja Susanne Auffermannin valot muodostivat aivan erinomaisen kokonaisuuden. Erityisesti moni-ilmeinen, suuriakin rakenteita käyttänyt lavastus teki minuun vaikutuksen. Lavasteita vaihdettiin eri kohtauksien välillä erittäin nopeasti pienten taukojen tai välisoittojen aikana.

Hyvästä solistijoukosta jäi parhaiten mieleen Evelyn Herlitzius, jota olen kuullut useasti aiemminkin. Hän oli hurja äänitykki, mutta laulu ei ollut pelkkää volyymia, vaan Herlitzius oli myös ilmaisuvoimainen tulkitsija. Herbert Lippert oli vähän kankean oloinen Boris ja muhkeasti laulanut Wolfgang Bankl oli Dikoj. Janina Baechle teki mainion roolityön näytellessään Kabanichaa. Tichonin osassa oli nuori Leonardo Navarro, Kudrjášina Carlos Osuna ja Varvarana lämpimästi laulanut Margaret Plummer.

Suurimmat kehut ja kiitokset menevät tällä kertaa orkesterille ja kapellimestari Graeme Jenkinsille. Harvoin olen Valtionoopperassa kuullut näin innostunutta ja säteilevää soittoa! Janáčekin musiikille tehtiin todella oikeutta. Näyttämön tapahtumien seuraaminen meinasi hetkittäin unohtua kun soitannon virta vei mukanaan.

perjantai 3. marraskuuta 2017

H-mollimessu teki hyvää


2.11.2017 Suomalainen barokkiorkesteri ja Cantores Minores, joht. Hannu Norjanen, sol. Helena Juntunen, Monica Groop, Niall Chorell ja Tommi Hakala Taidetehtaassa Porvoossa

J. S. Bachin Messu h-molli on merkillinen tapaus. Se on mosaiikkimainen, pääasiassa Bachin aiempien sävellysten parodioista koottu monumentaaliteos. Kokonaisuus valmistui 1740-luvun lopulla, siis Bachin ollessa yli 60-vuotias. Sävelsikö luterilainen Bach latinankielisen ordinarium-messun vain miellyttääkseen katolilaista vaaliruhtinasta, vai oliko takana muutakin? Miten ihmeessä kokonaisuus toimii, vaikka osia ei ole alun perin "sävelletty yhteen" ja niiden musiikki on peräisin yli 20 vuoden ajanjaksolta? Ja ennen kaikkea: Mistä kumpuaa se ylimaallisuus ja puhuttelevuus, jotka ovat tehneet H-mollimessusta yhden suurimmista ja vaikuttavimmista koskaan sävelletyistä kirkkomusiikkiteoksista?

Porvoon Taidetehtaassa kuultiin erinomainen esitys, jossa Avanti-salin kolkko akustiikkakin tuntui pistävän parastaan. Suomalainen barokkiorkesteri soitti Hannu Norjasen johdolla luonteikkaasti ja lämpimästi. Cantores Minores -poikakuoron äänelliset kyvyt ja laulun yhtenäisyys ilahduttivat jälleen kerran ja Norjanen osasi balansoida esityksen esimerkillisen hyvin. Ja onneksi oli solistikaarti, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä: Helena Juntunen, Monica Groop, Niall Chorell ja Tommi Hakala esittivät osansa ensiluokkaisesti. Lämmittävä ja hyvää tekevä konsertti-ilta sopi hyvin reformaation juhlavuoteen.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Isokoskella on taito tallella


1.11.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Erich Höbarth, viulu ja violino piccolo, sol. Aapo Häkkinen, urut ja Soile Isokoski, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertin ohjelmassa oli pitkästä aikaa pelkkää barokkimusiikkia. Pientä orkesteria oli saapunut liidaamaan Leipzigissa viuluprofessorina toimiva Erich Höbarth, joka on vieraillut useamman kerran Helsingin Barokkiorkesterin edessä.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Händelille. Kuulimme tymäkän satsin konserttoja, peräti neljä: Concerto grosso op. 3/5 d-molli, Konsertot uruille, orkesterille ja continuolle nro 1 g-molli op. 4/1 ja B-duuri op. 4/6 sekä Concerto grosso C-duuri "Alexander's Feast". Kahdessa keskimmäisessä kappaleessa Aapo Häkkinen soitti taitavana solistina pieniä kamariurkuja; Concerto grossoissa hän soitti urkuja orkesterin osana. Katsomossa joku kuului haikailevan, että voi kun olisi Musiikkitalon konserttisalissa kunnon urut tällaisia esityksiä varten. Toive uruista on hyvä ja kannatettava, mutta näissä konsertoissa käytetyt urut vastasivat melko hyvin Händelin käytössä olleita yksisormioisia kamariurkuja. Kuulokuva oli näin ollen varsin lähellä "oikeaa" - eivät nämä kappaleet kaipaa konserttiurkujen voimaa.

Väliajan jälkeen siirryttiin J. S. Bachin musiikkiin. Ensin kuultiin Brandenburgilainen konsertto nro 1 F-duuri. Höbarth soitti tässä veikeää violino piccoloa ja kosketinsoittajat vaihtoivat paikkaa: Aapo Häkkinen siirtyi cembalon ääreen ja Jouko Laivuori urkuihin. Konsertto soi temperamentikkaasti ja upposi aplodeista päätellen yleisöön paremmin kuin Händelin kappaleet.

Päätösnumerona oli Kantaatti nro 82 "Ich habe genug", joka koostuu kolmesta aariasta ja niiden välisistä resitatiiveista. Olen kuullut Soile Isokoskea pari kertaa aiemminkin tämän teoksen solistina. Pidän enemmän alkuperäisestä versiosta bassosolistille, mutta juuri Isokoski on täydellisyydellään saanut minut lämpenemään sopraanoversiolle, jossa obligato-oboe on vaihtunut huiluun. Ajattelin aluksi solistimme äänen kuulostavan vähän hauraalle, mutta tämä taisi olla minun korvieni välistä harhaa, sillä myöhemmin tästä ei ollut tietoakaan. Isokosken tuttu ilmaisuvoima ja tulkinnan sielukkuus olivat tallella ja veivät mukanaan. Miten kauniilta esimerkiksi Schlummert ein, ihr matten Augen -aaria kuulostikaan!

lauantai 28. lokakuuta 2017

Hatšatrjan valloitti!


27.10.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen, sol. Sergei Hatšatrjan, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertti alkoi jännällä kantaesityksellä, joka oli Olli Virtaperkon Usvapatsas. Yleisradion tilaama kappale ei ensikuulemalta oikein jäsentynyt meikäläisen päässä, mutta onneksi käsiohjelmassa oli Matthew Whittallin oivallinen avain teoksen sieluun.

Toinen numero oli varmasti monelle se odotetuin, sillä sen solistina lavalle asteli Sergei Hatšatrjan. Hän hurmasi suomalaiset vuonna 2000 voittaessaan Sibelius-viulukilpailun vain 15-vuotiaana. Komeaa uraa tekevä viulisti soitti nyt Šostakovitšin Viulukonsertto nro 1 a-mollin solistina. Todella nautittava esitys ja mm. 3. ja 4. osan yhdistävä pitkä kadenssi oli taivaallisen upeaa kuunneltavaa. Aina yhtä hauska finaaliosa Burleski päätti RSO:n ja solistin luontevan yhteissoiton. Hatšatrjan sai mahtavat suosionosoitukset, joita hän tuntui vähän ujostelevan, ja palkitsi yleisönsä pienellä ylimääräisellä J. S. Bachia.

Väliajan jälkeen kuultiin Dvořákin Sinfonia nro 8 G-duuri. Hatšatrjankin saapui katsomoon kuuntelemaan sitä vapaavuorossa olleen konserttimestari Petri Aarnion kanssa. Pietari Inkinen herkutteli sinfonian kansanmusiikki- ja luontoaiheilla ja musiikin kepeä tanssillisuus vei mukanaan monessa kohdassa. Itse odotin kovasti tätä kapellimestarivierasta, sillä Inkinen ei kovin usein ehdi johtamaan Suomessa - pitäähän mies hallussaan peräti neljää ylikapellimestarin pestiä samanaikaisesti!

Konsertin jälkeen oli vielä tarjolla myöhäisillan kamarimusiikkina Šostakovitšin Sonaatti alttoviululle ja pianolle C-duuri. Sen esittivät älykkään herkästi ja koskettavasti alttoviulisti Ilari Angervo ja pianisti Emil Holmström.

torstai 26. lokakuuta 2017

Bergiä ja Brahmsia HKO:n kanssa


26.10.2017 Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Simone Young, sol. Elza van den Heever, sopraano ja Daniel Schmutzhard, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi epätavallisesti ilman alkusoittoa tai vastaavaa pikkukappaletta. Ensimmäisenä teoksena kuultiin Alban Bergin Sieben frühe Lieder eli Seitsemän varhaista laulua. Solistina oli eteläafrikkalainen sopraano Elza van den Heever, jolla riitti äänivaroja ja tekniikkaa mm. komeisiin pitkiin legatoihin. Mutta jostain syystä esitys jätti minut varsin kylmäksi eivätkä runojen tekstit tällä kertaa puhutelleet. En osaa eritellä, mistä tämä johtui - omasta mielentilasta vaiko solistista? Ehkä van den Heever olisi voinut käsitellä lauluja romanttisemmalla otteella; nyt Bergin upea orkestrointi vei päähuomion.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiem. Australialainen kapellimestari Simone Young on tullut minulle varsin tutuksi vuosien mittaan Saksassa. Helsingin Sanomien kriitikko arvioi edellisenä iltana esitetyn saman ohjelman vain "läpisoitoksi". Itse en olisi näin kriittinen, vaan löysin Youngin työskentelystä ja lopputuloksesta paljon hyvää. Siitä olen samaa mieltä, että Musiikkitalon Kuoro oli konsertin tähti ja teki erinomaista työtä. Millä järisyttävällä vaikuttavuudella soikaan Denn alles Fleisch, es ist wie Gras ja miten kauniita olivatkaan 3. ja 4. osien loppufuugat. Eikä baritoni Daniel Schmutzhardkaan ollut hullumpi! Elza van den Heeverin vahva oopperasopraano tuntui sopivan paremmin tähän teokseen kuin Bergin herkkiin lauluihin.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jääkärin morsian Keravalla


22.10.2017 Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian Kerava-salissa

Keravan Ooppera ry juhlii komeaa 40 vuoden ikäänsä esittämällä loka-marraskuussa laulunäytelmää Jääkärin morsian. Sam Sihvon kirjoittama kappale sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa vuonna 1921. Näytelmä on monille tuttu ainakin nimeltä, vaikkei se "Saksa-mielisenä ja neuvostovastaisena" ollutkaan suosittu pahimpina YYA-aikoina. Tässä versiossa ruma sana sanottiin niin kuin se on, ja "ryssän Iivanoita" ei ollut sensuroitu pois.

Tapahtumapaikkana on ensimmäisen maailmansodan ajan Libau (nyk. Liepāja), joka sijaitsee nykyisen Latvian länsirannikolla. Näytelmässä seurataan suomalaisten jääkärien sotilaselämää ja juhlimista kantakapakassaan Kulta-ankkurissa. Mukana on rakkaus- tai ainakin naisseikkailuja sekä vakoilijoita, juonittelua, traaginen itsemurha ja syyttömän vangitseminen. Ja lopuksi asiat saavat tietenkin onnellisen käänteen ja paha palkkansa.

Tuotannon ohjannut ja käsikirjoittanut Timo Tirri oli tehnyt toimivan paketin, joka piti hyvin otteessaan koko esityksen ajan (väliaikoineen kolme tuntia). Näytelmä sisältää melkoisen annoksen seksismiä, vastenmielistä sodan ihannointia ja muuta sen sellaista, joka ei (toivottavasti!) tavoita nyky-yleisöstä sanottavaa vastakaikua. Onneksi ainakin antisemitismiä oli karsittu pois. Sami Vartiainen vastasi koreografiasta, jolla elävöitettiin kivasti monia kohtauksia ja laulunumeroita. Mikko Rantasen lavastus sekä Hanna Karesjoen ja Merja Halmetojan puvustus olivat nekin onnistuneita.

Kapellimestarina toiminut Iikka Kotaja oli sovittanut musiikin seitsemän hengen orkesterille, jossa hän soitti itse pianoa. Homma toimi musiikillisesti yllättävän hyvin, kiitos sähköisen vahvistamisen. Pieniä ajoitus- ja tempo-ongelmia kuoron kanssa oli siellä täällä, mutta nopeasti ne korjattiin. Kuoron jämäkkä sointi yllätti positiivisesti ja se oli olennainen osa onnistunutta esitystä.

Näytelmän tähti oli Martin osan tehnyt Olli Tuovinen, jonka solidi baritoni soi täyteläisenä ja tunteikkaana. Huumorin saralla lyömätön savolaisjääkäri Mikko (Janne Näreranta) oli loistava kyky ja yleisön suosikkeja. Miessolisteista myös Antti Tuomaala (Kalpa) teki hyvän vaikutuksen. Merja Halmetoja (Sonja), Henrietta Grünn (Sabina) ja Jaana Alatalo (Marusja) olivat naissolistien onnistujia. Kari Leskinen (Isak) ja Kari Rissanen (von Lichtenstein) näyttelivät osansa taitavasti.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Viihdyttävä Paganini


21.10.2017 Franz Lehárin operetti Paganini Järvenpää-talossa

Jyrki Anttilan Operart-yrityksen uusin tuotanto on Lehárin Paganini, jonka ensi-iltaa matkustin katsomaan Järvenpäähän. Tätä operettia on ilmeisesti esitetty meillä viimeksi vuonna 1927 (teos sai kantaesityksensä Wienissä 1925), joten oli korkea aika saada tämä herkkupala suomalaisyleisön koettavaksi. Operetti kertoo säveltäjä ja viuluvirtuoosi Niccolò Paganinin (1782-1840) naisseikkailuista ja hieman muustakin...

Anselmi Hirvonen oli ohjannut sujuvan, viihdyttävän ja hyväntuulisen esityksen, jossa laulettiin suomeksi. Lohjan operettikuoro oli hyvässä iskussa ja sen riveistä löytyi oivallisia näyttelijäkykyjä. Ylioppilaskunnan Soittajista koottu orkesteri suoriutui Mikk Murdveen komennossa hyvin osuudestaan ja kapellimestari pääsi itse esittelemään sooloviulistin kykyjään.

Paganinin osassa ollut Jyrki Anttila oli sairastunut ja säästeli ääntään, mutta oli kuitenkin näyttämöllä koko esityksen ajan. Suuren osan hänen numeroistaan lauloi lavan reunalla nuori tenori Petteri Loukio. Hän on tämän vahvan näytön perusteella vakavasti otettava nouseva kyky. Ruhtinatar Maria Anna Elisan (Napoleonin sisar) roolin teki Hedvig Paulig. Häneltä kuultiin teknisesti hallittua ja sävykästä laulamista, joka upposi yleisöön. Tiina Vahevaara valloitti Bella Girettinä. Ville Salonen oli erinomaisessa vedossa kamariherra Pimpinellinä ja Jouni Kokora hoiti homman kotiin sekä ruhtinaan että salakuljettajan osassa. Eli kokonaisuudessaan taitava ja teoslajin hallitseva solistikaarti, joka onkin onnistuneen operetin perusedellytys!

"Niin mielelläin suutelen..."

Myrskyn jälkeen


20.10.2017 Helsingin kaupunginorkesteri ja Helsingfors sång- och musikförbundin kuoro, joht. Leif Segerstam Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantai-illan konsertti alkoi Tšaikovskin sinfonisella fantasialla Myrsky. Toisena numerona oli Sebastian Hillin Affekt, joka on 100-vuotisjuhlaansa viettävän Helsingfors sång- och musikförbundin tilausteos. Väliajan jälkeen palattiin Tšaikovskiin ja kuultiin häneltä vielä toinen sinfoninen fantasia, Francesca da Rimini.

Yhdeksänosainen Affekt alkoi melkoisen mekastavalla instrumentaaliosalla. Siitä kuoriutui kuitenkin oikein kiinnostava teos, jossa nais- ja mieskuoro vuorottelivat. Lyömäsoittimilla oli keskeinen rooli joissain myöhemmissäkin osissa. Kaikkiaan noin 40 minuuttia kestänyt kappale pysyi tarkasti Segerstamin kontrollissa ja hyvin harjoitettu kuoro lauloi yhtenäisesti. Lopussa saimme kuulla koko 250 hengen jättikuoron laulavan samanaikaisesti. Olipahan mahtavaa!

Tšaikovskin kappaleissa (etenkin Francesca da Riminissä) yleisö sai muistutuksen siitä, miksi Segerstam on yksi suurista. Loistavaa tulkintaa, kristallinkirkasta näkemystä ja melodioiden hehkua!

torstai 19. lokakuuta 2017

Täysipainoinen konsertti-ilta Lahdessa


19.10.2017 Sinfonia Lahti ja Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Lilli Paasikivi, mezzosopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden konsertti alkoi Brahmsin Alttorapsodialla. Teoksen kolme säkeistöä ovat peräisin Goethen Harzreise im Winter -runoelmasta ja Brahms on säveltänyt kahteen ensimmäiseen säkeistöön ehkä synkintä musiikkia, mitä hänen tuotannostaan löytyy. Lilli Paasikivi tulkitsi ihmisvihaa tihkuvan tunnelman aivan erinomaisesti. Kolmannessa säkeistössä mukaan liittyi YL, jonka jalon soinnin myötä teos nousi valoisaan ja lohdulliseen loppuun.

Toisena teoksena kuultiin Olli Kortekankaan Migrations vuodelta 2014, nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Teoksen seitsemästä osasta neljässä käytetään lauluääntä ja näitä osia yhdistää kolme välisoittoa. Lilli Paasikivi ja YL vuorottelivat osissa ja lopuksi ikään kuin sulautuivat yhteen viimeisessä osassa. Hieno teos Kortekankaalta! Säveltäjä oli itsekin paikalla ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä esitykseen.

Väliajan jälkeen saimme päätösnumerona Schumannin Sinfonian nro 3, lisänimeltään Reiniläinen. Teoksessa on harvinaisesti viisi osaa, joista vielä kaksi ns. hidasta osaa on sijoitettu peräkkäin. Slobodenioukin näkemys sinfoniasta oli ilmava, kepeä ja valoisa. Monet detaljit erottuivat nyt selkeämmin, kuin mitä muistelen aiemmin kuulleeni. Pidin tulkinnasta kovasti.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lahden Oopperan kulttuuriteko


14.10.2017 Oskar Merikannon ooppera Pohjan neiti Pikkuteatterissa Lahdessa

Monet tuntevat Oskar Merikannon Pohjan neidin mainintana suomalaisen musiikin historiassa - onhan se ensimmäinen suomenkieliseen librettoon (Antti Rytkönen Kalevalan mukaan) sävelletty ooppera. 30-vuotiaan säveltäjän ooppera voitti vuonna 1898 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailun - ainoana osallistujana. Jo 1891 oli suomenkielistä oopperaa yritetty metsästää vastaavalla kilpailulla, mutta silloin osallistujia ei ilmaantunut yhtäkään.

Merikannon ooppera kantaesitettiin kokonaisuudessaan vasta 1908 Viipurissa, säveltäjän itsensä johtamana. Helsingissä teos pääsi näyttämölle vielä samana vuonna ja 1910-luvun aikana sitä esitettiin Savonlinnassa, Joensuussa ja Oulussa. Ja sitten tulikin yli 80 vuoden tauko, johon vaikutti osaltaan se, että teoksesta oli olemassa vain käsin kirjoitettu, lähes lukukelvoton nuottimateriaali.

Suomen itsenäisyyden aikana Pohjan neitiä on kuulemma esitetty kesinä 1999 ja 2001 Vesannolla, mikä oli itselleni uusi tieto. Nuo esitykset ovat joka tapauksessa jääneet harvojen herkuksi, joten Lahden Oopperan uusi tuotanto on todellinen kulttuuriteko. Sopii vaan kysyä, miksi Kansallisooppera ei edes itsenäisyyden juhlavuonna ole ryhtynyt vastaavaan?

Lahtelaisten produktio jätti hyvästä yrityksestä huolimatta vähän kömpelön vaikutelman. Jermo Grundströmin ohjauksessa oli paljon hyvää, mutta myös harrastelijamaista toteutusta. Mielikuvaa lisäsi niukka pienen budjetin lavastus. Kuoron jäsenten pienet solistiset osuudet menivät pääsääntöisesti penkin alle, mutta kuoron yhteissointi oli ajoittain yllättävän hieno. Lavalla oli myös Lauletaan Viittoen -kuoron viittomakielisiä tulkitsijoita.

Ennakkotiedoissa solisteiksi ilmoitetut Jaakko Kortekangas ja Niall Chorell olivat vaihtuneet Juha-Pekka Mitjoseksi (Väinö) ja Kimmo Turuseksi (Ilmari). Hekin olivat flunssassa tai ainakin toipilaana, mutta tekivät siitä huolimatta illan vahvimmat suoritukset; tosin Turusen ääni alkoi pettää kolmannessa näytöksessä. Pirjo Leppäsen (Pohjan neiti) ääneen en ihastunut suuremmin tälläkään kertaa. Anne Korpelainen suoriutui tyydyttävästi Louhen osasta ja Tiina Vilkuna-Rössi jopa paremmin pienestä Annikin roolista.

Illan parhaat pisteet annan ilman muuta Jenna Ristilälle, joka vastasi pianon ääressä musiikista koko parin tunnin ajan. Taitavaa pianismia, joka teki oikeutta Merikannon romanttiselle sävelkielelle ja hienoille laulumelodioille. Vaan olisipa mahtavaa kuulla tämä ooppera joskus alkuperäisenä orkesteriversiona. Kuka työstäisi nuottimateriaalin esityskuntoon?

lauantai 14. lokakuuta 2017

Mainio esitys Jotunin klassikosta


14.10.2017 Maria Jotunin näytelmä Kultainen vasikka Helsingin Kaupunginteatterissa

Maria Jotunin (1880-1943) Kultainen vasikka sai ensi-iltansa HKT:n pienellä näyttämöllä elokuun lopussa. Näytelmässä useat sen henkilöistä ryhtyvät keinottelemaan sotavuosien keskellä - helppona ratkaisuna puutteeseen ja elintason nostamiseen. Mutta nopea rikastuminen ei (tietenkään) tuo tarinan henkilöille onnea ja rakkauskin tuntuu olevan vain kauppatavaraa.

Jotunin hieman kyyninen näkemys ja ihana sarkasmi tehosivat minuun ja viihdyin esityksessä oikein hyvin. Heidi Räsäsen ohjaus teki oikeutta tekstille eikä hukannut fokusta - ja vältti myös moraliteetin uhkaavat karikot. Kaikki teoksen näyttelijät tekivät oivallista työtä, mutta omana suosikkinani nostan esille Vappu Nalbantoglun (Eedit). Heidi Herala (Katariina) varasti show'n karismallaan, vaikka nuori ja räväkkä Helmi-Leena Nummela (Lahja) oli yleisön suosikkeja.

Falstaff kaunista keskitasoa


13.10.2017 Giuseppe Verdin ooppera Falstaff Musiikkitalossa Helsingissä

Vuonna 2015 aloittaneen Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen luokan viimeisenä produktiona nähtiin Verdin Falstaff Ville Saukkosen ohjauksena. Meininki oli tuttua ja taattua Saukkosta - nokkelia oivalluksia, riemukasta komediaa ja paljon brittiviittauksia. Oli esityksessä kyllä sellaisiakin jaksoja, joissa mielenkiinto meinasi hetkittäin lopahtaa. Ooppera oli sijoitettu Britannian kuninkaallisiin piireihin: Alice Fordista oli tehty kuningatar ja Megistä hänen sisarensa. Ford oli kuningattaren puolisona luonnollisesti Edinburghin herttua ja Nannetta prinsessa. Lavalla koikkelehtineet Absolutely fabulous -sarjan hahmot (es. Veera Railio ja Päivi Kantola) olivat herkullinen yksityiskohta. Tanssija Oskari Kymäläinen putkahti monissa kohtauksissa lavalle - kaikkiaan hänellä oli yhdeksän roolia hovimestarista Holmesiin, siis Sherlockiin.

Helposti muunneltava lavastus ja brittikuvastoa hyödyntäneet projisoinnit olivat Sampo Pyhälän käsialaa. Taina Relander oli suunnitellut hienon kokonaisuuden oopperan puvuista ja Harri Peltosen valaistus oli esityksessä tärkeässä osassa. Visa Yrjölän valmentama Sibelius-Akatemian kuoro oli mukana, mutta sen osuushan on Verdin Falstaffissa kovin pieni. Kapellimestarina oli kreikkalainen Kornilios Michailidis, joka sai kyllä orkesterin soittamaan yhtenäisesti, mutta detaljien ja nyanssien kanssa olisin kaivannut perusteellisempaa työtä.

Oli mukava palata ajassa taaksepäin, muistella laulusolistien aiempia esiintymisiä ja arvioida heidän kehittymistään matkan varrella. Jo tämän oopperaluokan aloittaessa oli selvää, että naisten lähtötaso oli selvästi korkeampi kuin miesten. Eikä tämä asetelma ole parissa vuodessa muuttunut mihinkään, vaikka kehitystä on kaikissa tapahtunut. Samuli Takkula esiintyi Falstaffina rehevästi, mutta lauloi falskisti luvattoman paljon. Topias Lundell ja Visa Kohva olivat keskinkertainen parivaljakko Bardolfo ja Pistola. Annika Leinolta löytyi kaunista laululinjaa Alicena ja Ylva Gruen oli vakuuttava kuninkaallisen ylväänä Meginä. Tiitus Ylipää (Ford) oli laulajana pari kertaa kykyjensä rajoilla, mutta esitti roolinsa uskottavasti. Alina Koivula (Nannetta) ja Elisabet Petsalo (Quickly) tekivät osissaan hyvät suoritukset, ja lähes sama luonnehdinta sopii Tuomas Miettolaan (Cajus) ja Matias Haakanaan (Fenton).

perjantai 13. lokakuuta 2017

Jo riittää konemusiikki!


12.10.2017 Edith Södergran - Vierge Moderne -monologi-koneooppera Kaapelitehtaalla Helsingissä

Ooppera Skaalan uusi tuotanto on monologi-koneooppera runoilija Edith Södergranista (1892-1923). Runoutta, konemusiikkia, oopperaa ja nykytanssia yhdistävän teoksen musiikki on laitettu Antti Rasin, Janne Stormin ja Thomas Freundlichin nimiin; käsiohjelmassa myös Essi Luttinen mainitaan yhden laulun säveltäjänä. Paljon efektejä sisältävä konemusiikki jäi minulle suurelta osin käsittämättömäksi.

Esityksessä kuullaan kymmenen Södergranin runoa, jotka on sävelletty yllättävän hyvin toimiviksi ja melodisesti kauniiksi lauluiksi. Solisti Essi Luttinen esitti kappaleet hunajaisella äänellään upeasti tulkiten, mutta toisinaan sanoma tahtoi kadota musiikin hälyyn. Teoksen ydin ja draaman kaari jäivät ohjaaja Janne Lehmusvuon yrityksestä huolimatta hieman hämäriksi - ja olisivat jääneet aivan pimentoon, ellen olisi ehtinyt lukea käsiohjelman synopsista ennen esitystä. Lehmusvuolle pitää kyllä antaa tunnustusta upeista projisoinneista. Tanssija Minttu Pietilä oli laatinut itse koreografiansa, joka peilasi tapahtumia Södergranin elämässä.

Ooppera Skaalan viimeisimmät tuotannot ovat olleet melkoista häröilyä "laatikon ulkopuolella". Eikä siinä mitään - kivaahan se on, että kokeillaan välillä jotain uutta. Mutta tätä kokeilua on nyt nähty aivan riittämiin, ja pikku hiljaa olisi aika palata konemusiikin lumoista takaisin. En usko, että nämä kokeilut ovat tuoneet mukanaan mitään kestävää tai oopperaa oikeasti uudistavaa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sielunhoitoa Händelin tapaan


11.10.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Alcina Vaasan kaupungintalossa

Viidettä vuotta järjestettävä Vaasa Baroque -festivaali laajensi tänä vuonna oopperaan, ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi valinta kuin Suomen ensiesitys (sic!) Händelin Alcinasta.

Näin teoksen muutama vuosi sitten Dresdenin Semperoperissa, mutta produktio oli hienoinen pettymys ennen kaikkea ohjauksen vuoksi. Vaasassa nähty Vilppu Kiljusen ohjaus oli hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisella ja pienimuotoisella työskentelyllä saadaan aikaan ehyt ja otteessaan pitävä esitys. Tapahtumat etenivät niin selkeästi, ettei tekstityslaitteen puuttuminenkaan haitannut. Taitavaa työtä siis! Upean kaupungintalon juhlasali tarjosi esitykselle komeat puitteet niin, ettei lavastusta ollut käytännössä lainkaan.

Jo väliajalla ja varsinkin esityksestä poistuessani tunsin oloni kevyeksi ja iloiseksi. Suupielet kohosivat ihan väkisin hymyyn! Händelin oopperoilla on usein ollut tällainen vaikutus - musiikki tekee hyvää, hoitaa sielua ja pyyhkii pois murheet, ainakin joksikin aikaa. Kiitokset tästä kuuluvat säveltäjän ohella Vaasan kaupunginorkesterin muusikoille ja etenkin kapellimestari Aapo Häkkiselle. Hän oli harjoittanut orkesterin erinomaisesti, ja vaikka periodisoittimilla ei tällä kertaa soitettukaan, niin oopperan affektipitoinen musiikki soi ilmaisuvoimaisesti ja hyvin vaikuttavasti. Häkkisen eläytyvää johtamista oli jälleen kerran mukava seurata. Konserttimestarina vieraillut barokkispesialisti Kreeta-Maria Kentala soitti kauniisti lyhyet sooloviuluosuudet. Esityksen kuorona oli Vaasa Baroque Ensemblen laulajia.

Ja totta kai onnistuneeseen oopperailtaan kuuluvat tasokkaat solistit: Suvi Väyrynen taiteili Alcinana koristekuvionsa upeasti ja oli muutenkin varmaotteinen laulaja. Erica Back teki Ruggierona aivan loistavaa työtä niin laulullisesti kuin näyttelijänäkin. Voi mitä ilmeitä ja ruumiinkieltä! Kajsa Dahlbäck (Morgana) oli yleisön suosikkeja, mutta minua häiritsi ajoittain hänen äänensä pistävyys tai leikkaava sävy. Mutta teknisesti moitteetonta oli hänenkin laulunsa. Konkari Monica Groop (Bradamante) valloitti sisäistyneellä tulkinnallaan ja myös oivallisella näyttelemisellään. Minulle uusi tuttavuus, ahvenanmaalainen sopraano Elina Granlund, teki vasta tänä vuonna oopperadebyyttinsä. Hän onnistui oikein hyvin Oberton pienessä roolissa. Miehet jäivät tässä teoksessa sivuosiin: Melissona oli Frank Berger ja Orontena Mikael Pennanen-Dahlbäck.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Tohtori Lutherin vaiheita


8.10.2017 Antti Polameren musiikkidraama Luther! Hämeenlinnan kirkossa

Antti Polameri sävelsi Eila Kostamon tekstiin teoksen, jota kutsuttiin ennakkotiedoissa kuoro-oopperaksi. Työnimenä oli Tohtori Lutherin kamppailut. Kahtena iltana Hämeenlinnan kirkossa esitettyä valmista teosta kutsutaan käsiohjelmassa musiikkidraamaksi nukkekuorolle, soitinyhtyeelle ja näyttelijöille. Teoksen nimikin oli tiivistynyt ytimekkääseen muotoon Luther!

Esitys lepäsi täysin Ismo Savimäen johtamien Aurora ja Vox Vanajae -kuorojen varassa, vaikka teoksessa olikin pieniä solistitehtäviä ja myös puhuttuja repliikkejä. Kuorojen taso oli hämmästyttävän hyvä ja esiintyminen yhtenäistä. Olennainen osa kokonaisuutta oli myös nukketeatteri - osalla kuorolaisista oli heidän itse suunnittelemansa ja tekemänsä nunna- tai munkkinukke, joita käytettiin useissa kohtauksissa. Näyttelijät Antti Kemppainen (Luther) ja Miikka J. Anttila (Hieronymus von Lefeut) olivat rooleissaan erinomaisia.

Teoksessa käsitellään Lutherin vaiheita ja kamppailua augustinolaismunkista Wittenbergin teesien kautta Wormsin valtiopäiviin, müntzeriläisten talonpoikien kapinaan ja Augsburgin valtiopäivien aikoihin. Libretto on taitavaa työtä lukuun ottamatta lopun lässytystä: Poikien ja tyttöjen kuoro, jossa mm. "muistetaan Lutheria ja tahdotaan kiittää häntä" on tyylillisesti aivan erilaista tekstiä, jonka henkilöpalvontaan vivahtava sisältö on kerta kaikkiaan naiivia ja mautonta. Lopettamisen vaikeus tuntuu olevan kovin yleistä!

Taina Maria Savimäen ohjaus oli piristävä ja kekseliäs - luovaa "laatikon ulkopuolelta" ajattelua ja hienoa kirkkotilan hyödyntämistä. Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastasi työryhmä Tuire Toivola, Hannu Räisä, Veikko Pulli ja Taina Maria Savimäki. Erityistä kiitosta ansaitsee tehokas, moni-ilmeinen valaistus ja tyylikkäät kuvaprojisoinnit. Pidin Polameren musiikistakin, joka esitettiin hyvin pienellä kokoonpanolla (säveltäjä itse lyömäsoittajana, Jedric Lampi kosketinsoittajana ja Timo Seppälä kitaristina). Teoksen lopussa soittamassa oli myös viulisti Iina Sihvonen.

Tunnetta ihan mukavasti, karismaa vähemmän


8.10.2017 Kristian Lindroos, baritoni & Marita Viitasalo, piano Sellosalissa Espoossa

Keväällä peruuntunut Kristian Lindroosin ja Marita Viitasalon liedkonsertti siirtyi tänne lokakuulle. Sille annettu otsikko Lappeenrannan voittajan tunnetta ja karismaa viittasi tietenkin Lindroosiin, joka voitti vuonna 2016 Lappeenrannan valtakunnallisten laulukilpailujen miesten sarjan.

Ohjelman Sibelius-osion aloitti dramaattisesti Laulu ristilukista. Siirtyminen Runebergin romanttisiin tunnelmiin sujui ongelmitta: Kyssens hopp, Våren flyktar hastigt ja Drömmen, joista etenkin viimeisen tulkinta oli erityisen hieno. Osion päättänyt Jägargossen onnistui myös hyvin - se ei ollut pelkkää iloista metsästysrallatusta alusta loppuun, kuten toisinaan kuulee. Kaikissa Sibeliuksen lauluissa huomiota kiinnitti myös Lindroosin erinomaisen selkeä diktio.

Toisena osiona kuulimme Schubertin liedejä. Lindroos ei ollut saksan kielen kanssa täysin mukavuusalueellaan, mutta isompi ongelma oli se, että osio oli tulkinnallisesti epätasainen. Sei mir gegrüsst! ja Der Musensohn eivät säväyttäneet ihmeemmin, kun taas Frühlingstraumin unelmointi oli hivelevän kaunista ja Aufenthaltin vaikuttava tulkinta ansaitsee kiitettävän arvosanan. Ihailtavaa baritonaalista syvyyttä ja tekstin ilmentämistä!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ravelin laulusarja Don Quichotte à Dulcinée, josta kuulimme ilmeikkään esityksen. Luigi Denzan laulu Occhi di fata sopisi paremmin tenorin ohjelmistoon; Lindroosin yritykset yläsävelien ja paisutusten kanssa eivät vakuuttaneet. Paolo Tostilta kuultiin kaksi laulua, Non t'amo più! ja L'ultima canzone, joissa baritonimme "italialainen puoli" pääsi paremmin oikeuksiinsa.

Konsertti päätettiin Oskar Merikannon musiikilla: Ma elän!, Soi vienosti murheeni soitto, Annina ja Merellä. Näistä ainakin ensimmäinen ja kolmas esitettiin turhan hitaassa tempossa. Soi vienosti -laulun tulkinta oli ihanan herkkä ja viimeisessä kappaleessa Lindroos pääsi vähän esittelemään rouheampaa puoltaan. Ylimääräisenä esitettiin Elämälle, jossa korkeimmat sävelet jäivät sameiksi.

Marita Viitasalo on tunnetusti osaava ja taitava pianisti. Soitto oli sävykästä ja ilmaisuvoimaista, mutta jotenkin varovainen hänen otteensa oli joissakin kappaleissa. Kyllä Lindroos olisi mukana pysynyt...

lauantai 7. lokakuuta 2017

Suuri ilo -konsertti


7.10.2017 Suuri ilo - reformaation ajan musiikkia Olarin kirkossa Espoossa

Saimme Suomalaisen barokkiorkesterin FiBO Collegium -koulutusprojektin ansiosta Olarin kirkkoon konsertillisen reformaation ajan musiikkia. Soittamassa oli seitsemän fibolaisen lisäksi Musiikkiopisto Juvenalian ja Käpylän Musiikkiopiston opiskelijoita sekä jokunen opettaja. Laulunumeroista vastasi Juvenalia-kuoro Matti Järvisen johdolla. Muut kappaleet liidasi viulisti Minna Kangas.

Käsiohjelmasta paljastui, että luvassa oli muutakin kuin reformaation aikana sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi Lutherin virrellä Jumala ompi linnamme, josta veisattiin kaksi säkeistöä urkusäestyksellä. Tämän jälkeen oli vuorossa mm. Piae Cantiones -lauluja ja Johann Hermann Scheinin musiikkia varhaisbarokin ajalta. Muita konsertin säveltäjänimiä olivat Samuel Scheidt, Hans Leo Hassler ja Valentin Haussmann. Lopuksi kuulimme Buxtehuden hienon kantaatin Du Lebensfürst, Herr Jesu Christ. Juvenalia-kuoro teki vaikutuksen mm. upeilla sopraanoäänillään. Konsertin päätti toinen yhteislaulu, Lutherin virsi Enkeli taivaan. Sen kolme säkeistöä laulettiin orkesterisäestyksellä.

Sibeliuksen Joutsikki musiikkisatuna


7.10.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Teemu Hämäläinen Tapiolasalissa Espoossa

Sibelius sävelsi näyttelijätär Harriet Bossen aloitteesta musiikin August Strindbergin näytelmään Svanevit (suom. Joutsikki). Vuonna 1908 valmistunutta näytelmämusiikkia on soitettu aika harvakseltaan, enkä minäkään ollut kuullut sitä livenä ennen tätä konserttia. Sibeliuksen kokoamaa seitsemänosaista Joutsikki-orkesterisarjaa on sentään esitetty vähän useammin.

Tapiola Sinfonietta esitti Joutsikki-musiikkisadun osana lasten Kutitus-taidefestivaalia niin, että orkesterin osuudet vuorottelivat kertojien satuilun kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Mikko Kivisen ja hän toimi myös kertojana yhdessä Vuokko Hovatan kanssa. Teksti oli huomattavasti lyhennetty ja muokattu lapsille ymmärrettävämmäksi. Sibeliuksen musiikki kuitenkin kuultiin kokonaisuudessaan (torvisignaali ja 13 numeroa).

Lisämausteena esityksessä oli yhden numeron tanssiosuus. Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen Reetta Riikonen tanssi Joutsikkina oman koreografiansa. Nuori kapellimestari Teemu Hämäläinen oli minulle uusi tuttavuus, joka vaikutti oikein lupaavalta kyvyltä. Hänen käsiensä kauniita plastisia liikkeitä oli lumoavaa seurata. Päättelin Hämäläisen olevan Panulan kasvatteja, sillä itse vanha maestrokin oli saapunut paikalle esitystä seuraamaan. Me kaksi olimmekin yleisössä suunnilleen ainoat ilman pieniä lapsia...

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Raition oopperamusiikkia taas esillä


1.10.2017 Neijonnälkä-produktio Kansallisoopperassa Helsingissä

Oopperan ystävät ehtivät tuskin toipua elokuussa konserttiversiona esitetystä Väinö Raition Prinsessa Ceciliasta, kun harvinaista herkkua oli jo luvassa lisää: Musiikkiteatteriryhmä Taite ry ja Kamariorkesteri Avanti! vierailivat Kansallisoopperassa esittämässä Raition (1891-1945) musiikkia. Neijonnälkä-niminen kokonaisuus esitettiin Johanna Freundlichin ohjaamana kolme kertaa Alminsalissa. Lavastus ja puvut olivat Mark Väisäsen suunnittelemia.

Esitys alkoi Asaria-näytelmämusiikin katkelmalla, joka johdatti lumoavasti itämaisiin tunnelmiin. Ensimmäisenä oopperana nähtiin hyvin lyhyt ja modernistinen Lyydian kuningas vuodelta 1937. Teoksessa on vain kolme roolia: Vahvasti ja mahtipontisesti laulanut baritoni Markus Nieminen oli Lyydian kuningas Kandaules. Sopraano Annami Hylkilä esitti kuningatar Ilialin osan tyylikkäästi ja tenori Ilkka Hämäläinen oli pätevä roolissaan sotapäällikkö Gygesinä.

Väliin kuultiin musiikkia näytelmistä Asaria ja Kruununhaan siirappitehdas, joista jälkimmäinen edusti vähän persoonallisempaa Raitiota ollen vuodelta 1920. Toisena oopperana nähtiin Väinämöisen kosinta, jonka säveltäjä työsti ilmeisesti vuosina 1934-36. Aiemmin tenoriohjelmistoa laulanut Juha Hostikka teki Väinämöisen baritoniosassa oikein hyvän vaikutuksen. Annami Hylkilän tulkinta Ainosta oli teoksen kohokohtia. Lisäksi oopperassa esiintyivät pienemmissä osissa Koivutar (Anu Hostikka), Haavatar (Tanja Kauppinen-Savijoki) ja Pihlajatar (Riikka Rantanen). Kokonaisuuden päätti pieni Asaria-katkelma harppuineen.

Lyydian kuninkaan libretto on Eino Leinon vanhahtavaa näytelmätekstiä, joka perustuu Herodotoksen Historiateokseen. Ooppera jäi dramaturgisesti hieman vajaaksi, vaikka Johanna Freundlich ja Tuomas Hannikainen olivatkin parhaansa yrittäneet. Väinämöisen kosinnan libretto on niin ikään Leinon näytelmätekstiä, nyt Kalevalan mukaan, ja se toimi selvästi paremmin Raition iloittelevan musiikin parina.

Tuomas Hannikainen on tehnyt suuren työn sovittaessaan ja orkestroidessaan Raition musiikkia 14 soittajan kamarikokoonpanolle. Lyydian kuningas on alun perin kirjoitettu suurelle sinfoniaorkesterille, mutta Väinämöisen kosinnasta Raitio valmisti vain pianopartituurin. Alminsalissa soinut lopputulos oli erinomainen ja huolella valitut näytelmämusiikin katkelmat sitoivat esityksen osat yhteen. Hannikainen johti esityksen antaumuksella ja suurella tunteella.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Juhliva kuoro onnistui


30.9.2017 Helsingin filharmoninen kuoro ja Helsinki Sinfonietta, joht. Hannu Norjanen, Jonas Rannila ja Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto ja Juha Kotilainen Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Helsingin filharmonisen kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti alkoi Aarno Cronvallin juonnolla ja kantaesityksellä: Kuulimme HFK:n tilaaman Lauri Mäntysaaren a cappella -kuorolaulun Tähtien takaa. Jonas Rannila oli levittänyt kuorolaiset kaareksi kirkkosalin takaosaan ja johti itse esitystä käytävällä seisten. Jännittävästi kuiskauksilla alkanut kappale kohosi nopeasti fanfaarimaiseen lentoon ja kuoro pääsi esittelemään kaunista sointiaan.

Toisena numerona kuultiin Sibeliuksen kantaatti Oma maa, jonka saapui johtamaan HFK:n ensimmäisenä taiteellisena johtajana toiminut Hannu Norjanen. Tässä vaiheessa pitoihin liittyi myös orkesteri eli Helsinki Sinfonietta. Oma maa soi hyvin jäsenneltynä ja selkeänä, ja ehkä tästä johtuen jotenkin kliinisenä. Ikään kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan - ehkä olisi tarvittu ripaus hurmiota?

Seuraavassa kappaleessa tätä ongelmaa ei ollut, kun Rannila saapui johtamaan Uuno Klamin oratorion Psalmus. Monien tuntema Juhana Cajanuksen teksti soi inspiroituneen ja iskuvoimaisen kuoron käsittelyssä puhuttelevana. Orkesterilla oli Rannilan tiukoissa tempoissa ja Klamin tahtilajivaihdoksissa yms. tekemistä. Paikoin tarkkuus vähän kärsikin, mutta kokonaisuus oli vaikuttava ja mieleenpainuva esitys. Sen kruunasivat erinomaiset solistit: Baritoni Juha Kotilainen tuntee teoksen hyvin, sillä hän oli mukana jo Psalmuksen levytyksessä 1980-luvulla. Kypsää tulkintaa oli ilo kuunnella! Ohjelmassa mainittu sopraanosolisti Marjukka Tepponen oli vaihtunut Reetta Haavistoksi, jonka sävykäs ja teknisesti varma osuus teki oikeutta kokonaisuudelle.

Konsertin päätti Sibeliuksen Finlandia, jonka johti Leif Segerstam. Hän harrasti epätavallisia hidastuksia ja kaivoi sävellyksestä esille monia jänniä yksityiskohtia oikein alleviivaten. Piristävän erilainen tulkinta! Kuoron hymniosuus sai väkisinkin kyyneleet silmiin - niin kaunista ja isänmaallisen vaikuttavaa. Kappaleen päätteeksi Segerstam rikkoi yleisön kunnioittavan hiljaisuuden, ja aplodien jälkeen oli vuorossa "lefamainen" puhe, mutta yllättävän lyhyt sellainen...

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

HeBO:n juhlakonsertti oli parasta A-luokkaa


24.9.2017 Helsingin Barokkiorkesteri ja Eesti Filharmoonia Kammerkoor, joht. Aapo Häkkinen, sol. Carolyn Sampson, Benno Schachtner, Werner Güra, Jonathan Sells & Cornelius Uhle Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin 20-vuotista taivalta juhlistettiin Musiikkitalossa erityisellä konsertilla - kuinkas muuten. Aapo Häkkinen on viime vuosina laajentanut orkesterinsa ohjelmistoa jokusen kerran aiemminkin romantiikan suuntaan, mutta tässä konsertissa Schumannin musiikki oli jopa pääosassa ja orkesterikin tavanomaista suurempi. Ohjelmiston punaisena lankana oli Bachin ja Schumannin välinen yhteys.

Konsertti alkoi Schumannin kappaleella Adventlied. Toisena numerona kuultiin J. S. Bachin kantaatti Herr, gehe nicht ins Gericht BWV 105 ja väliajan jälkeen Schumannin neljästä balladista koostuva Vom Pagen und der Königstochter. Ohjelmakirjan mukaan Schumannin teokset esitettiin vasta nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Käsittämätöntä, sillä molemmat kappaleet olivat todella upeaa musiikkia!

HeBO lunasti kaikki juhlakonserttiin ladatut odotukset. Soitto oli jumalaisen kaunista ja sävykästä ja Aapo Häkkinen piti tarvittaessa huolta myös sen ylevyydestä tai dramaattisuudesta. Periodisoittimet toivat oman säväyksensä Schumannin musiikkiin. Virolainen vierailijakuoro oli erittäin korkeatasoinen ja ilmaisuvoimainen. Ja samat adjektiivit sopivat myös kaikkiin solisteihin. Sopraano Carolyn Sampsonin ääni oli kerta kaikkiaan lumoava ja tenori Werner Güran samettista pehmeyttä olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Kontratenori Benno Schachtner pääsi esittelemään osaamistaan ennen kaikkea Bachin kantaatissa. Sävykkäistä bassoista Adventliedissä lauloi vain Sells ja Bachin kantaatissa vain Uhle.

HeBO:sta on Aapo Häkkisen johdolla kehittynyt oivallinen kansainvälisen tason barokkiorkesteri. Kiitokset upeista elämyksistä, onnea juhlavuoden johdosta ja menestystä seuraaville vuosikymmenille!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Fagerlundin Höstsonaten on parasta kotimaista nykyoopperaa aikoihin!


23.9.2017 Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan päänäyttämölleen tilaamat uudet teokset eivät aina ole olleet taiteellisesti tai toteutukseltaan huipputasoa - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2016 Indigo. Suomi 100 -juhlavuoden kantaesitystä tilatessaan Lilli Paasikivi heitti onneksi sellohevimiehet ja muut yleisön kosiskelut tai erikoisuuden tavoittelut syrjään ja tilasi "oikean" oopperan Sebastian Fagerlundilta. Tässä tuotannossa kaikki osat onnistuivat!

Kuten arvata saattaa, perustuu Höstsonaten eli Syyssonaatti Ingmar Bergmanin samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Gunilla Hemming oli laatinut libreton elokuvakäsikirjoituksen pohjalta. Libretossa oli tiivistetty kahden vammautuneen naisen, Charlotten ja Evan, äidin ja tyttären, ongelmallinen suhde ja yritys purkaa tai normalisoida sitä. Dialogi toimi erinomaisesti; olisin jopa sitä mieltä, että paremmin kuin elokuvassa! Sekä ohjaus että lavastus olivat Stéphane Braunschweigin, ja molempia leimasivat vähäeleisyys, selkeys sekä pienet harkitut yksityiskohdat. Puvut oli suunnitellut ohjaajan luottohenkilö Thibault Vancraenenbroeck ja valaistuksen Marion Hewlett.

Fagerlundin musiikin kuvailemiseen on vaikea löytää sanoja - niin intensiivistä ja merkityksellistä se oli jo mahtavasta alkusoitosta lähtien. Yksi illan tähdistä oli ilman muuta John Storgårds, joka teki kapellimestarina todella huikeaa työtä. Että sainkin pitkästä aikaa nauttia nykyoopperan musiikista näin paljon! Tärkeä osa kokonaisuutta olivat tietenkin ensiluokkaiset solistit: Charlottena loisti ylväs ja itsetietoinen Anne Sofie von Otter ja Evana katkeruuttaan purki psykologisesti latautunut Erika Sunnegårdh. Huippusuoritukset molemmilta! Tommi Hakala onnistui ristiriitaisen Viktorin osassa ja Helena Juntunen häikäisi Helenana, vaikka hänellä olikin laulettavaa vain vähän. Nicholas Söderlund jäi Leonardona lähinnä statistin osaan. Teoksessa oli mukana myös kuoro, joka toimi Charlotten kuvitteellisena yleisönä.

Höstsonaten on saanut jo huomiota maailmalla, joten toivottavasti teos pääsee näyttämölle muuallakin. Oli se vaan niin upea!

Hindemithin pienoisoopperat eivät säväyttäneet


23.9.2017 Paul Hindemithin oopperat Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa Helsingissä

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä nähtiin kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa 1920-luvulta. Molemmat teokset oli kääntänyt suomeksi ja sovittanut Laura Pyrrö. Kokonaisuus alkoi Hindemithiä esittäneen Petri Bäckströmin hauskalla prologilla sekä Tiina Korhosen (piano) ja Katja Sirkiän (huilu) soittamalla Hindemithin Huilusonaatin ensimmäisellä osalla. Samalla duolla hoidettiin myös ensimmäisen oopperan musiikki.

Oopperaosuuden aloitti Hin und zurück, joka on säveltäjänkin mukaan "vain" musiikillinen sketsi. Aamiaistouhujen keskelle saapuva kirje paljastaa Helenen (Laura Pyrrö) uskottomuuden aviomiehelle ja Robert (Petri Bäckström) ampuu vaimonsa. Professori (Margit Westerlund) ja sairaanhoitaja (Mari Hautaniemi) saapuvat paikalle ja toteavat Helenen kuolleeksi. Katuva ja syyllisyyttä poteva Robert tekee itsemurhan. Tässä vaiheessa hulvattomasti puettu jumalhahmo Viisas mies (Jouni Bäckström) saapuu lavalle ja kääntää tapahtumat kelautumaan alkupisteeseen. Itse en ymmärtänyt lainkaan, miksi ohjaaja Ville Saukkonen ei tyytynyt tähän, vaan ooppera oli muutettu muotoon Sinne ja takaisin ja sinne ja takaisin, eli koko soppa toistettiin kahdesti. Mukana teoksessa olivat myös tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman pidempi Sancta Susanna, jota ei ilmeisesti ole esitetty Suomessa ennen tätä produktiota. Tämä psykologinen draama miellytti minua paljon enemmän kuin aluksi nähty pitkitetty vitsi. Sisaret Susanna (Laura Pyrrö) ja Klementia (Mari Hautaniemi) joutuvat tai pääsevät todistamaan yöllistä lemmenkohtausta  luostarin puutarhassa. Nuorten (tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) seksuaalisuus ja häpeilemättömyys kuohuttavat sisaria. Susanna alkaa kuulla ääniä ja riisuu hurmoksessa kaapunsa, myös Klementia riisuutuu tässä versiossa ja ilmassa on eroottista latausta. Mutta tietenkin ilon tulevat pilaamaan muut sisaret vanhan nunnan (Margit Westerlund) johdolla...

Ville Saukkosen ohjaus on jälkimmäisessä oopperassa hienovarainen ja jättää paljon tulkittavaa katsojalle. Itse pidän tällaisesta, ettei kaikkea väännetä rautalangasta ja selitetä valmiiksi. Orkesterissa soittivat Korhosen ja Sirkiän lisäksi urkuri Matti Oikarinen sekä viulistit Olivia Holladay ja Sini Virtanen. Näinkin pienellä kokoonpanolla saatiin aikaan ihan mukava kuulokuva.

Laura Pyrrö onnistui osuuksissaan varsin hyvin, mutta muille solisteille annan tänään vain tyydyttävän arvosanan. Tai Petri Bäckström ei ansaitse ehkä sitäkään. Kuka kertoisi miehelle, ettei nykyinen ääniala enää riitä tenoritehtäviin entiseen malliin - hän kun ei itse näytä asiaa tiedostavan. Ja tuolle tavattoman rumalle vibratolle pitäisi myös tehdä jotain!

Hyvien solistien Rigoletto


22.9.2017 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Kansallisoopperassa Helsingissä

Tajusin tässä päivänä muutamana, että viimeksi näkemästäni Verdin Rigoletton esityksestä on kulunut jo viisi vuotta. Teosta esitetään par'aikaa Kansallisoopperassa, joten olisi aika ja sopiva tilaisuus verestää muistoja. Georg Rooteringin ohjaus sai ensi-iltansa jo 2008, mutta tätä tuotantoa en ole käynyt katsomassa aiemmin. Nyt pyörivän repriisin ovat uusintaohjanneet Rauno Marttinen ja Riikka Räsänen.

Rootering tuo 1500-luvun Mantovan tapahtumat lähelle nykypäivää tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Toteutus ei (erään näkemäni modernisoinnin tavoin) sorru mässäilemään seksillä ja väkivallalla, vaan ne ovat läsnä eleettömästi ja osin etäännytettyinä. Mark Väisäsen lavastus ja puvut muodostavat harkitun kokonaisuuden; ehkä lavalla ollut auto oli kuitenkin vähän liikaa tässä kontekstissa. Valaistuksen oli suunnitellut Timo Alhanen. Kapellimestarina toimi vanha tuttu Pietro Rizzo, jonka johdolla homma kyllä hoitui. Hän antoi hienosti balansoimalla tilaa laulajille ja sai orkesterin vaihtamaan tarvittaessa sävyä silmänräpäyksessä.

Illan kruunasivat erinomaiset solistit. Kosovolainen Rame Lahaj oli minulle uusi tuttavuus, joka lunasti jo oopperan alussa (Questa o quella) paikkansa Mantovan herttuana. Hän eläytyi hienosti rooliinsa röyhkeänä hallitsijana, joka kohtelee naisia lähes kertakäyttöesineinä. Lahaj oli laulullisesti vahva ja ilmaisuvoimainen tenori, jota oli ilo kuunnella. Rigolettona lauloi islantilainen, jo pitkään Saksassa vaikuttanut Olafur Sigurdarson. Hän teki hovinarrista riipaisevan tulkinnan, johon syntyi hieno jännite.

Gildana tässä tuotannossa oli venäläinen Irina Dubrovskaya, joka vieraili pari vuotta sitten Kansallisoopperassa Don Pasqualen Norinana. Hän teki roolissaan uskottavasti matkan viattomasta, rakastuneesta tytöstä osansa saaneeksi naiseksi. Edes herttuan petollisuus ei horjuta Gildan rakkautta, vaan hän päätyy uhraamaan itsensä miehen puolesta. Ja miten kauniisti Dubrovskaya lauloikaan osuutensa - esimerkiksi Caro nome oli aivan fantastinen!

Koit Soasepp oli mies paikallaan jäyhänä Sparafucilena ja Niina Keitel ristiriitaisena Maddalenana. Heikki Aallon Monterone olisi tarvinnut hieman lisää ytyä ja eläytymistä kirouksensa langettamiseen. Pienemmissä rooleissa olivat mm. Andrus Mitt (Cepranon kreivi), Johanna Lehesvuori (Cepranon kreivitär), Jussi Merikanto (Marullo), Juha Riihimäki (Borsa) ja Maria Lenart (Giovanna).

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kapsäkin aurinkoinen lauantaimatinea


16.9.2017 Mari Palo, sopraano, Ville Salonen, tenori & Janne Hovi, piano Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä

Kapsäkin parituntisessa lauantaimatineassa kuultiin monenlaista musiikkia: oopperaa, operettia, musikaalia, elokuvamusiikkia, ja pari muutakin laulua mahtui mukaan. Esiintyjinä olivat sopraano Mari Palo, tenori Ville Salonen ja pianisti Janne Hovi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon ohjelma oli seuraava:
- Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka (Palo)
- Lenskin aaria Kuda, kuda Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin (Salonen)
- Laurettan aaria O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi (Palo)
 
- Muistathan kai Kálmánin operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)
- Rakkaus on kuitti (Ganz ohne Weiber geht die Chose nicht) operetista Mustalaisruhtinatar (Salonen)
- Vait' on huulet Lehárin operetista Iloinen leski (duetto)
- Volgalaulu Lehárin operetista Perintöruhtinas (Salonen)
- Vilja-laulu operetista Iloinen leski (Palo)
- Niin mielelläin suutelen (Gern hab' ich die Frau'n geküsst) Lehárin operetista Paganini (Salonen)
- Riemumielin rinta tahtoo...Pienet enkelit ne laulaa (Tanzen möcht' ich...Tausend kleine Engel singen) operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)


Väliajan jälkeen kuultiin seuraavat numerot:
- Art is Calling for Me Victor Herbertin musikaalista The Enchantress (Palo)
- Nils-Erik Fougstedtin Romanssi (Salonen)
- Toivo Kärjen Laulava sydän (Palo)
- Rauli Somerjoen Valot (Palo)
- Candiden aaria Tääkö on elämän tarkoitus (Nothing more than this) Leonard Bernsteinin operetista Candide (Salonen)
- I could have danced all night Frederick Loewen musikaalista My Fair Lady (Palo)
- Alfredin laulu Jim Steinmanin musikaalista Vampyyrien tanssi (Salonen)
- Yo soy Maria Astor Piazzollan tango operitasta Maria de Buenos Aires (Palo)
- All I Ask of You Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus (duetto)
- ylimääräisenä Francesco Sartorin Con te partirò (duetto)

Kapsäkki oli tätä konserttia varten täyttänyt permannon pöydillä, joiden ääressä yleisö istui. Naulakon viereen oli avattu baari, josta ostettuja juomia saattoi nautiskella esityksen aikana. Kiva idea! Kuohuviinin tilaaminen saattoi olla vikatikki, sillä se taisi herkistää allekirjoittanutta niin, että muutama ensimmäinen numero aiheutti jopa liikuttumista. Huh huh, onneksi vaikutus haihtui pian...

Mari Palo oli tänään huikeassa vedossa ja tarjosi useita nautinnollisia esityksiä. Mieleenpainuvimpia olivat ehkä The Enchantress- ja Maria de Buenos Aires -numerot. Hän todella muuttui Mariaksi olemustaan myöten! Ville Salosen laulussa oli jokusen kerran pientä horjuvuutta, mutta kokonaisuutena hänenkin osuutensa sujui hyvin ja tänään yläsäveletkin aukesivat ihan komeasti. Viihdyttävän konsertin kruunasi Janne Hovi, jonka pianismi oli sävykästä ja mukaansatempaavaa. Hän soitti Candide-numeron jälkeen oman soolokappaleensa, George Gershwinin Lizan.