lauantai 17. kesäkuuta 2017

Holstin pieni ooppera ulkoilmassa


17.6.2017 Gustav Holstin ooppera Sāvitri Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen puistossa

Kuulin Holstin Sāvitrin syksyllä 2013 Kokkolassa Sakari Oramon johdolla. Tuolloin kyseessä oli kuitenkin (lähes) konserttiversio, joten piti tietenkin lähteä katsomaan tämä Laura Pyrrön tuottama ja Juulia Tapolan ohjaama produktio. Esityspaikkana oli Snellmanian sisäpiha, jossa Holstin alkuperäinen tarkoitus ulkoilmaesityksestä toteutui hyvin - jalavien ja syreenien varjossa. Sadekuurokin ehti juuri loppua ennen oopperan alkua, joten lämpimän kesäpäivän olosuhteet olivat mainiot.

Intiaan sijoittuva tarina perustuu Mahabharata-eepokseen ja kertoo Sāvitrin ja Satyavanin taistelusta kuolemaa vastaan. Ooppera esitettiin yllättäen suomeksi Laura Pyrrön käännöksenä. Juulia Tapolan ohjaus oli yksinkertaisuudessaan oikein toimiva ja esiintyjien pukuihin sekä maskeeraukseen oli panostettu kivasti. Esityksessä lauloivat Laura Pyrrö (Sāvitri), Jouni Kokora (Kuolema) ja Matias Haakana (Satyavan) sekä Kaari-ensemblen laulajista koottu naiskvartetti. Solistit tekivät hyvää työtä ja eläytyivät osiinsa mainiosti. Esityksen ainoa miinus tulee vähän ankeasta sointikuvasta, sillä orkesterin muodostivat vain piano, kaksi viulua ja sitar.

Kokonaisuutena oikein kiva pikkutuotanto - menkäähän kaikki katsomaan! Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, ma 19.6. klo 19 ja ti 20.6. klo 19.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Loistava Yuja Wang Lahdessa


13.6.2017 London Symphony Orchestra, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Yuja Wang, piano Sibeliustalossa Lahdessa

Kapellimestari Michael Tilson Thomas ei pystynyt terveydellisistä syistä jatkamaan London Symphony Orchestran kiertuetta Tanskasta Suomeen. Tuuraajaksi hälytettiin Dima Slobodeniouk, jonka johdolla Lahden konsertin ohjelma säilyi onneksi samana.

Alkuun kuultiin Brahmsin Pianokonsertto nro 2 B-duuri, josta LSO ja Slobodeniouk muovasivat tasapainoisen sinfonisen esityksen. Solisti Yuja Wang ei liikoja irroitellut, vaan soitti kurinalaisesti osana suurempaa kokonaisuutta. Mutta seuranneessa kolmessa räväkässä ylimääräisessä kappaleessa hän pääsi irroittelemaan koko rahan edestä sekä osoittamaan huikean teknisen taitonsa ja virtuositeettinsa. Mykistävää! Esimerkiksi jatsahtava sovitus Mozartin Rondo alla Turcasta (siis kolmas osa Pianosonaatista nro 11 A-duuri) oli aivan mahtava. Saimme vielä neljännenkin ylimääräisen, joka oli vastapainoksi kauniin levollinen ja rauhallinen kappale (Autuaiden sielujen karkelo Gluckin oopperasta Orfeus ja Eurydike).

Väliajan jälkeen oli vuorossa Nielsenin Sinfonia nro 5. En ole koskaan ollut suuri Nielsenin sinfonioiden ystävä, mutta nyt esitys oli niin tasokas, harkittu ja jäsentynyt, että kyllä kelpasi kuunnella. Hienoa soittoa LSO:lta ja myös Slobodeniouk hoiti hommansa erinomaisesti.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Eiköhän Mannerheimkin oopperan ansaitse


11.6.2017 Tuomas Kantelisen ooppera Mannerheim Ooppera-areenalla Ilmajoella

Ilmajoen Musiikkijuhlien tämän vuoden uutuustuotanto on Mannerheim-ooppera. Sen kaikki näytökset myytiin hyvissä ajoin loppuun, ja kuulemma ensi kesän esityksiinkin on jo tehty valtavasti varauksia. Tiedossa ei ole, tuleeko Mannerheim jatkamaan vielä kolmannen kauden - Ilmajoella on viime aikoina esitetty uutta tilausteosta vain kahtena kesänä.

Suomessa on sävelletty viime vuosina useita suurmiesoopperoita, mm. Ahti Karjalaisesta, Urho Kekkosesta, Akseli Gallen-Kallelasta, Oskar Merikannosta - ja lisää on tänä vuonna tulossa Mannerheimin lisäksi ainakin Lars Levi Laestadiuksesta, Abraham Ojanperästä ja Frans Emil Sillanpäästä. Naiset ovat jääneet selvästi vähemmälle, mutta ehkä marsalkkamme on tästä huolimatta ansainnut oman oopperansa? Mannerheimin elämässä riittää kyllä aineksia pariin-kolmeenkin librettoon. Henkilöön ei ehkä ole uskallettu tai tohdittu tarttua aiemmin, mutta hyvä että nyt, kun enää ei "tarvitse" tehdä ikonia pönkittävää palvontaoopperaa.

Tuomas Kantelisen musiikki oli todella kaunista, melodista ja nautittavaa - juuri sellaista "helposti sulatettavaa" sävelkieltä, joka kelvannee nykyoopperaan ennakkoluuloisesti suhtautuvillekin. Säveltäjä johti itse esityksen Vaasan kaupunginorkesterin edessä. Oopperan libreton olivat kirjoittaneet Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies ja ohjaaja Tuomas Parkkinen oli hieman muokannut ja täydentänyt tekstiä. Ikävä kyllä pidän silti librettoa tämän teoksen heikkona lenkkinä (kuten kotimaisissa kantaesityksissä usein ennenkin). Mikä siinä onkin, että asiansa osaavia libretistejä ei tunnu Suomesta löytyvän? Välillä tunsin suorastaan myötähäpeää seuratessani libreton tekstiä - esimerkiksi mukahauskassa odottavien äitien kohtauksessa. Ei libretto nyt sentään läpensä huono tai kelvoton ollut; oli sillä ansionsa esimerkiksi joidenkin sisäisten tunnetilojen kuvauksessa.

Ooppera oli dramaturgisesti vähän poukkoileva. Miksi ihmeessä mukaan piti sulloa niin paljon Mannerheimin elämän vaiheita, joista muutama oli aika yhdentekeväkin? Kohtausten karsiminen ja jäljelle jäävien syventäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Päähenkilön sotavuodet ohitettiin nopeasti ja etäännytettynä, mikä oli varmasti järkevä ratkaisu. Ohjaus sinänsä oli pätevää ja mietittyä työtä. Ilmajoella ei ole koskaan menty siitä mistä aita on matalin, ja nytkin Parkkisella oli käytettävissään suuri kuoro ja lapsikuoro erilaisia ihmisjoukkoja esittämään. Myöskään puvustuksessa (Leena Rintala) ei ollut pihistelty. Marjatta Kuivaston lavastus oli erinomainen ja monikäyttöinen - esimerkiksi junanvaunu muuntui kätevästi Mannerheimin huvilaksi.

Pääroolissa Gustaf Mannerheimina oli Waltteri Torikka. Ihan täysin tyytyväinen en hänen suoritukseensa ollut, sillä varsinkin ensimmäisessä näytöksessä hän lauloi falskisti luvattoman paljon. Sävelpuhtaus kyllä parani ja ääni virtasi luonnollisemmin esityksen kuluessa. Torikan näyttelijäntyössä oli joitakin aivan verrattomia hetkiä, esimerkiksi kun hän esitti Kaivopuiston huvilassa murahtelevaa äkeää vanhenevaa kenraalia.

Useimmilla muilla solisteilla oli vähintään kaksi eri roolia. Essi Luttinen lauloi heti oopperan alussa jumalaisen kauniisti Helen Mannerheimina eli marsalkan äitinä. Johanna Rusanen-Kartano oli luotettava taloudenhoitaja Ida Onerva Lankinen, mutta näytellessään hän teki hahmosta aivan liian nuorekkaan ja iloluontoisen. Annami Hylkilä onnistui täydellisesti nuorena kuolleen sisaren Annicka Mannerheimin roolissa.

Muita sisaruksia esittivät mm. Jeni Packalén, Markus Suihkonen ja Kristian Lindroos. Petri Bäckströmillä (mm. Albert-eno ja Toivo Lankinen) oli jälleen kerran ongelmia laulamisensa kanssa - olisikohan syytä hankkia ammattiapua, kun ei näytä homma enää sujuvan? Muista solisteista mainittakoon Markus Nykänen, joka oli mm. mainio Mihail Kotšubei ja Mia Heikkinen, joka kiukutteli herkullisesti Anastasia Arapovana. Niklas Spångberg esitti vakaasti mm. Vaunuhallin miestä.

Oivallinen konsertti Ilmajoella


10.6.2017 Ilmajoen Musiikkijuhlien juhlakonsertti Ooppera-areenalla Ilmajoella

Aarno Cronvallin juontama juhlakonsertti oli kerännyt Ilmajoen Ooppera-areenan lähes täyteen yleisöä. Esiintymässä oli Vaasan kaupunginorkesteri Markus Lehtisen johdolla, Antti Nissilän valmentama Ilmajoen oopperakuoro sekä solisteina sopraanot Silja Aalto ja Mari Palo ynnä basso Matti Salminen.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu suomalaiselle musiikille. Ensin kuultiin kohtaus Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperasta: Kuoro pisteli komiasti Talapakan Nikolaita ja perään Liisaa esittänyt Mari Palo lauloi Luullahan jotta on lysti olla -numeron. Sitten lavalle saapui Matti Salminen ja lauloi kolme Toivo Kuulan kokoamista eteläpohjalaisista kansanlauluista: Niin kauan minä tramppaan, Tuuli se taivutti koivun larvan ja Tällaaselle pojalle. Kerrassaan meheviä ja miehekkäitä esityksiä!

Palo esitti seuraavaksi kauniin tulkinnan Oskar Merikannon Omenankukat-laulusta. Einojuhani Rautavaaran vain 24-vuotiaana säveltämästä Pelimannit-teoksesta kuultiin orkesterin esittämänä kolme osaa: Närböläisten braa speli, Pirun polska ja Hypyt. Tämän jälkeen kuoro esitti numeron Olkoon kulkumme kirkas kuin päivä Ilmari Hannikaisen laulunäytelmästä Talkootanssit.

Ja päästiinhän sitä lopulta oopperankin pariin: Aulis Sallisen Punaisesta viivasta Riikan aarian Tuiskuaa lunta esitti Silja Aalto. Kuulimme upeaa ja teknisesti moitteetonta laulua, mutta jotenkin tyhjänpuoleiseksi Aallon eläytyminen osaan jäi. Tätä ei voi sanoa Salmisesta, joka lauloi perään samasta oopperasta Balladin Vestmanviikistä. Mari Palo tulkitsi herkästi Kehtolaulun kuolleelle ratsumiehelle, joka on tietenkin peräisin Sallisen Ratsumiehestä. Osuus päättyi Paavon virteen Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista. Sen esittivät kuoro ja kaikki solistit yhdessä.

Pitkän väliajan jälkeen seurasi melkoinen sillisalaatti kevyempää ja viihteellisempää ohjelmistoa. Alkuun kolme oopperanumeroa: Mozartin Ryöstö seraljista -alkusoitto soi vaasalaisten toimesta oikein ponnekkaasti. Salminen lauloi herkutellen Don Basilion La calunnia è un venticello -juoruaarian Rossinin Sevillan parturista. Ja perään kuoro esitti Verdin Trubaduurista numeron Vedi! Le fosche notturne spoglie eli ns. alasinkuoron.

Väliin numero musikaalia: My Fair Ladysta kuultiin Silja Aallon ihanan tyttömäisesti esittämä I could have danced all night. Tätä seurasi todellinen yllätys, kun lavalle asteli ohjelmassa mainitsemattomana solistivieraana itse Esa Pasa. Kuulimme Unto Monosen Satumaan. Tangolla jatkettiin, kun Mari Palo vetäisi aivan uskomattoman hienosti kappaleen Vie meidät rakkauteen (alkup. Leo Leandrosin & Klaus Munron Notre tango d'amour). Ja Esa Pasalta saatiin toinenkin vahva tulkinta, Toivo Kärjen Haave rakkaudesta.


Välinumerona orkesteri soitti Heikki Aaltoilan Täällä Pohjantähden alla -elokuvaan säveltämän Akselin ja Elinan häävalssin. Ja sitten oli Mari Palon vuoro laulaa musikaalinumero: Art is Calling for Me Victor Herbertin The Enchantressista. Nyt oli kyllä niin upea esitys koreografioineen kaikkineen, että täydet pisteet Palolle! Loppulaskuun valmistautuva orkesteri soitti Kullervo Linnan Kultaisen nuoruuden, johon yleisö sai yhtyä laulamaan Cronvallin luvalla. Laulaminen alkoi hyvin hapuillen ja meni enimmäkseen penkin alle.

Viimeisenä ohjelman numerona oli suomeksi laulettu Vilja-laulu Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Aalto ja Palo jakoivat keskenään solistiosuuden ja kuoro oli hyvin mukana. Ylimääräisenä laulettiin porukalla Satumaa uudemman kerran, ja nyt yleisön laulaminen sujui selvästi paremmin. Ehkä vain tarvittiin Salminen lavan reunalle näyttämään tahtia...

Yhteenvetona voisi todeta, että konsertti oli onnistunut ja solistit tasokkaita. Ohjelma tai ainakin numeroiden keskinäinen järjestys oli ehkä hieman erikoinen, mutta en antanut sen häiritä. Orkesteri teki Lehtisen komennossa oikein hyvää työtä, mutta eniten yllätyin kuoron hyvästä vireestä ja laadusta. Tämä lupaa hyvää ajatellen Mannerheim-oopperaa, joka odottaa minua pian...

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Uusi tuotanto Luther-oopperasta


8.6.2017 Kari Tikan ooppera Luther Tapiolan kirkossa Espoossa

Ehdin vielä Saksan-matkalta näkemään Tikan Luther-oopperan viimeisen esityksen Tapiolan kirkossa. Produktio oli osa Urkuyö ja Aaria -festivaalia ja sopi mainiosti reformaation juhlavuoden ohjelmaksi. Kantaesityksensä ooppera sai Helsingissä vuonna 2000 ja sitä on esitetty myös Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Tikan musiikki toimi mainiosti, mutta säveltäjän yhdessä Jussi Tapolan kanssa laatimaa librettoa en arvosta kovin korkealle. Onhan siinä hetkensä, mutta paikoin on niin hämärää ja jopa naiivia tekstiä, että melkein nauratti. Varmaan silti tahatonta komiikkaa? Juulia Tapolan ohjaus oli ihan toimiva ja riittävä, kun ottaa huomioon kirkkotilan rajoitukset. Hyvin suoriutunutta kuoroa ja sen liikkumista käytettiin hyväksi monien kohtauksien elävöittämisessä. Mukana esityksessä oli myös muutama tanssija, joiden koreografian oli suunnitellut Magda Timonen. Visualisoinnista vastasivat ohjaajan lisäksi Anna Kontek ja Suvi Saari.

Orkesterina toiminutta E-ensemblea johti Erkki Lasonpalo. Balansoinnissa olivat esityksen suurimmat ongelmat, mutta näistä ei voine syyttää kapellimestaria. Betonikuutiota muistuttavan kirkkosalin akustiikka vaan on niin vaikea, että aina joku osuus tuntui peittyvän. Solistit - ennen kaikkea tenorit - paahtoivat välillä sellaisella voimalla, että sai pelätä äänten murtumista. Mutta mainiosti Aki Alamikkotervo (Saatana) ja Hannu Jurmu (Lutherin ystävä) hoitivat osuutensa. Elja Puukko teki Lutherin roolista hienovaraisen tyylikkään tulkinnan ja Emriikka Salosen täyteläinen ääni sopi mainiosti Käthen osaan. Alina Koivulan (Ave von Schönfeld) hento sopraano ei meinannut kuulua näissä olosuhteissa, ja sama vaivasi usein Jussi Merikannon (Tulevaisuuden teologi) osuuksia. Kohtauksien välissä pääsimme mukaan veisaamaan viisi Lutherin virttä, ja yllättäen yleisöstä lähti ääntä oikein komeasti.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Taidolla tehty operettiharvinaisuus


6.6.2017 Nico Dostalin operetti Prinzessin Nofretete Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Itävaltalainen Nico Dostal (1895-1981) sävelsi yli 20 operettia, paljon elokuvamusiikkia ynnä muuta. Hänen operettinsa olivat pitkään lähes unohduksissa, mutta nyt viime aikoina muutamia niistä on herätelty Saksassa henkiin. Leipzigiläiset olivat tarttuneet Prinsessa Nefertitiin (saks. Prinzessin Nofretete), joka sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 1936. Teosta ei ole sen jälkeen nähty näyttämöversiona ennen tätä Leipzigin produktiota.

Oper Leipzigin Musikalische Komödie oli todella satsannut teokseen. Jo ovella jaettiin jokaiselle MuKoToursin matkalippukuori, jossa oli Egypti-aiheista materiaalia ja oikeita alennuskuponkeja, mm. kameliratsastukseen (juu, juu - ihan totta!). Myös katsomossa oli teemaan liittyvää lavastusta ja suuret kuvataulut. Frank Schmutzlerin lavastuksessa ja Sven Bindseilin puvustuksessa ei ollut pihistelty, vaan ne olivat ylenpalttiset ja näyttävät. Teoksen musiikinjohto oli Stefan Klingelen osaavissa käsissä.

Operetin oli ohjannut Franziska Severin. Pidin kovasti lopputuloksesta, jossa ei ollut tylsiä tai paikalleenpysähtyneitä hetkiä, mutta ei myöskään sorruttu tyhjänpäiväiseen koheltamiseen tai puskafarssimeininkiin. Tyylikästä ja taidokasta työtä siis, kuoron hyödyntämistä myöten. Dostalin teos on rakennettu mielenkiintoisesti niin, että varsinaisen tarinan (jossa lähinnä puidaan rakkauskiemuroita arkeologisella kaivauksella Egyptissä) kahden näytöksen välissä nähdään erillinen "välinäytelmä". Se sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja ruotii prinsessa Nefertitin rakkauselämää - jolla onkin yllättäviä yhtymäkohtia operetin varsinaiseen kertomukseen. Välinäytelmässä oli upea pitkä tanssikohtaus, jonka koreografian oli suunnitellut Mirko Mahr.

Laulusolistit pysyivät samoina myös välinäytelmässä. Pääparina nähtiin oivallisesti laulanut Lilli Wünscher (Claudia, prinsessa Nefertiti) sekä Radoslaw Rydlewski (Dr. Hjalmar Eklind, Amar). Rydlewskillä oli ajoittaisia ongelmia äänensä kanssa; laulu kuulosti toisinaan hyvin kireältä ja väkinäiseltä, ja pari kertaa ääni murtuikin. Subrettiparina olivat pirteä Nora Lentner (Pollie Miller, Teje) ja koomikon lahjoja omaava Jeffery Krueger (Totty Tottenham, prinssi Thototpe). Milko Milev oli tossukanpuoleinen lordi Callagan ja arvovaltaa uhkuva farao Rhampsinit. Anne-Kathrin Fischer oli erinomainen komentoa pitävänä Quendolin Tottenhamina. Hinrich Horn (Abu Assam, Assamabu) oli vaikuttava ja varma bassobaritoni.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kyllä Barenboim vaan osaa!


5.6.2017 Staatskapelle Berlin, joht. Daniel Barenboim, sol. Denis Kozhukhin, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatskapellen vierailu Philharmonien konserttisalissa alkoi kantaesityksellä, jonka Staatsoper Berlin oli tilannut yhdessä BBC:n kanssa. Kyseessä oli Harrison Birtwistlen Deep Time, joka alkoi mukavan tummilla sävyillä, mutta myöhemmin saatiin sitten vähintäänkin riittävästi puhaltimien ja lyömäsoittimien mekkalaa. Kappaleen päättyessä joku yleisön edustaja huusi kovaan ääneen "Schrecklich!" eli suomeksi vaikkapa "Kamalaa!". Tämä ei tuntunut häiritsevän vuonna 1934 syntynyttä säveltäjää, joka oli saapunut paikalle ja sai kuitenkin yleisön enemmistöltä ihan asialliset aplodit.

Toisena numerona kuultiin Rahmaninovin Pianokonsertto nro 1 fis-molli. Solistina piti olla Lang Lang (siksi minäkin lippuni ostin), mutta hänen vasemman kätensä tulehdus pakotti miehen perumaan kaikki keikat kesäkuun loppuun saakka. Harmin paikka, mutta tietysti lääkärin määräystä on syytä noudattaa. Tuuraajaksi saatiin nuorehko (s. 1986) venäläinen Denis Kozhukhin, joka ponnahti pinnalle voitettuaan Brysselissä Kuningatar Elisabeth -kilpailun vuonna 2010. Saimme konsertosta niin järisyttävän esityksen, että ei siinä kyllä ehtinyt Lang Langin perään haikailla. Solistin lisäksi täytyi ihailla Barenboimin herkkyyttä ja musiikillista vaistoa. Kozhukhin palkitsi suosionosoitukset peräti kahdella ylimääräisellä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa ranskalaista musiikkia. Debussyn Trois Nocturnes toimi kuin unelma Barenboimin johdolla ja upposi jopa tällaiseen impressionismin vierastajaan kuin allekirjoittanut on. Kolmannessa osassa Staatsoperin kuoron naiset lauloivat seireeneinä. Heidät oli ripoteltu hauskasti koko lavan alalle soittajien rinnalle. Päätösnumerona oli Ravelin Boléro. Vieläkin hämmästelen, miten vanha maestro sai tästä aika tylsästä ja ainakin loppuunkalutusta kappaleesta aikaan niin vetävän esityksen. Olipa upeaa! Humoristinen Barenboim istui kappaleen loppupuolen ajan soittajien joukossa ja vain nautiskeli, kun orkesterikone jyskytti eteenpäin ilman johtajaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Liediä lehmusten tuoksussa


5.6.2017 Ensemble Monbijou Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Berliinin Staatsoperin iltapäivän liedresitaalissa esiintyi Ensemble Monbijou, jonka kokoonpanoon kuuluivat mezzosopraano Katharina Kammerloher, viulisti Tobias Sturm, alttoviulisti Holger Espig, sellisti Margarethe Niebuhr, kontrabasisti Kaspar Loyal sekä pianisti Dana Sturm. Numeroiden välissä Staatsoperin intendentti Jürgen Flimm luki tekstiotteita eri kirjailijoilta.

Ohjelmassa oli pelkästään Mahlerin musiikkia ja se alkoi viidellä laululla Des Knaben Wunderhornista. Nämä esitettiin ihan perinteisesti laulu-piano-duona. Perään kuultiin Lieder eines fahrenden Gesellen -sarja, jonka Gerhard Präsent oli sovittanut pianokvintetille. Alkuun Vaeltavan kisällin laulut kuulostivat vähän oudoilta, kun on tottunut näitäkin kuulemaan pianon kanssa, mutta loppujen lopuksi sovitus ei ollut hullumpi. Väliajan jälkeen kuultiin Pianokvartetto a-molli ja ohjelman päättäneet viisi liediä Friedrich Rückertin runoihin. Myös Rückert-laulut oli Gerhard Präsent sovittanut pianokvintetille, ja näihin pieni yhtye tuntui sopivan heti kättelyssä.

Pehmeä-ääninen Kammerloher tulkitsi liedinsä erinomaisesti, niiden tunnelmia ja merkityksiä ilmentäen. Myös muusikot osasivat hommansa ja etenkin kvartetossa heidän kamarimuusikkovaihteensa pääsi hyvin esille. Dana Sturm oli oivallinen liedpianisti konsertin avausnumerossa.

Veni, Creator Spiritus


5.6.2017 Michael Schöch, urut Konzerthaus Berlinissä

Berliinin Konzerthausin urkumatineassa esiintyi itävaltalainen Michael Schöch (s. 1985), joka on vuodesta 2015 lähtien vaikuttanut urkumusiikin professorina Innsbruckissa. Eiliseen helluntaihin viittaava ohjelma alkoi J. S. Bachin musiikilla. Toccata ja fuuga F-duurissa BWV 540 Schöch otti lennokkaan alun ja sai esitellä taidokasta jalkiotyöskentelyään. Trio super "Herr Jesu Christ, dich zu uns wend" BWV 655 sai vilkkaan ja iloiselta kuulostavan tulkinnan.

Minulle vieras oli seuraava kappale, nimittäin Franz Schmidtin (1874-1939) Toccata C-duuri. Tästä siirryttiin ranskalaiseen urkumusiikkiin; ensin kuultiin Olivier Messiaenin Helluntaimessusta eli Messe de la Pentecôtesta osa Offertoire (Les choses visibles et invisibles). Toisena saman säveltäjän Livre d'Orguesta kappale Les yeux dans les roues. Rauhallista, mietiskelevää musiikkia - kuten Messiaenilla niin usein.

Ohjelman päätti Maurice Duruflén opus 4 eli Prélude, Adagio et Choral varié sur le Veni Creator. Kiinnostava kappale, jossa Schöchin rekisteröinnit onnistuivat mielestäni täydellisesti. Erityisesti lopun muunnelmat tutusta keskiaikaisesta helluntaihymnistä kuulostivat mahtavilta. Hieno konsertti kerta kaikkiaan! Saimme vielä ylimääräisenä J. S. Bachin pikkukappaleen, jota en tunnistanut.

Huikea ohjaus Faustin tuomiossa


4.6.2017 Hector Berliozin ooppera La damnation de Faust Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Toinen ilta peräkkäin Berliinissä kapellimestari Simon Rattlen johdolla; nyt ohjelmassa Staatsoperissa Berliozin Faustin tuomio, jonka olen nähnyt aiemmin vain kerran. Produktio on yhteistuotanto English National Operan, Palermon Teatro Massimon ja Antwerpenin De Vlaamse Operan kanssa. Odotin esitystä hienoisella jännityksellä, sillä ohjaajana on Monty Python- ja elokuvamies Terry Gilliam, jolta voi odottaa melkein mitä tahansa. Gilliam yllättikin perinpohjaisesti ja lopputulos oli parhaita pitkään aikaan näkemiäni oopperaohjauksia!

Tapahtumat oli sijoitettu saksalaisen taiteen ja Saksan historian 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon kehyksiin. Sotavoittoistahan tuo historia on, mutta mukaan pääsi myös esimerkiksi kansallisromanttista taidetta ja Berliinin olympialaiset. Natsi-Saksan aika oli esillä hyvin keskeisesti kristalliöineen ja juutalaisten tuhoamisine kaikkineen. Natsien kauheudet eivät olleet vaan päälleliimattua shokeeraavaa kuvastoa, vaan ohjaaja oli nivonut tapahtumat aivan käsittämättömän taidokkaasti osaksi oopperan kertomusta. Häkellyttävän hienoa ja tehokasta! Mukana oli myös kepeämpiä, huvittaviakin kohtauksia, joissa esimerkiksi mahtimiehet jakoivat Eurooppaa tai natsit seurasivat Wagner-oopperan esitystä. Ohjauksen täydensi Hildegard Bechtlerin upea lavastus sekä Katrina Lindsayn puvustus. Peter Mumford vastasi tehokkaasta valaistuksesta ja Finn Ross videoprojisoinneista.

Mahtava ohjaus ja lavallepano ansaitsevat myös musiikillisesti kiitettävän esityksen, ja nyt sellainen saatiin. Sir Simonin johtama esitys oli selkeä ja tasapainoinen, eikä heikkoja lenkkejä ollut. Kuoro teki erinomaista työtä, kuten myös kaikki solistit. Margueritena oli Magdalena Kožená ja Faustina tavattoman kauniisti laulanut Charles Castronovo. Méphistophélèsin roolin tehnyt Florian Boesch teki oivallisen näyttelijäntyön ja pääsi herkuttelemaan hahmonsa peitellyllä pirullisuudella. Pienen Branderin osan lauloi Jan Martiník ja ääni taivaasta oli Miho Kinoshita.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Hieno ilta Berliinin filharmonikkojen kanssa


3.6.2017 Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle, sol. Imogen Cooper, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Filharmonikkojen konsertti alkoi Thomas Adèsin Powder Her Face -oopperasta kootulla orkesterisarjalla. Tarkemmin sanottuna kyse oli suiten uudistetusta versiosta, joka sai nyt kantesityksensä. Ja kylläpä oli miellyttävä paketti, jossa oli mukana tanssillisia osia mm. tangon ja valssin tahdissa. Toisena numerona kuultiin Mozartin Pianokonsertto nro 25 C-duuri. Imogen Cooper teki niin herkän ja kuulaan tulkinnan, että oikeastaan liikutuin sitä kuunnellessani. Tämä kappale toi esille myös Philharmonien konserttisalin loistavan akustiikan. Pianon ääni säkenöi ja ympäröi meidät katsomossa niin intensiivisesti, että ei Helsingin Musiikkitalon salissa vaan ole koskaan tällaista kokemusta syntynyt.

Väliajan jälkeen siirryttiin Stravinskyn musiikin pariin. Ensin pieni Chant funèbre -kappale, jonka Igor sävelsi opettajansa Nikolai Rimski-Korsakovin muistoksi 26-vuotiaana. Kadoksissa ollut teos löydettiin uudelleen vasta vuonna 2015 ja se sai nyt ensiesityksensä Saksassa. Koskettavaa musiikkia, joka huokui kaipausta. Päätösnumero Le Sacre du printemps vei puolestaan aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olen kuullut mielipuolisesta Kevätuhrista melkoisen mielipuolisia tulkintoja, joille tämä Sir Simonin tasapainoiseksi luonnehdittava näkemys ei pärjännyt lainkaan - ja hyvä niin. Menoa ja meininkiä oli siis "vain" kohtalaisesti, mutta volyymin kanssa berliiniläiset eivät säästelleet. Huh huh!

Raakaa merimieselämää


2.6.2017 Benjamin Brittenin ooppera Billy Budd Deutsche Oper Berlinissä

Monissa Brittenin oopperoissa käsitellään päähenkilön erilaisuutta tai ulkopuolisuutta ja jonkinasteista konfliktia ympäristönsä kanssa. Niin myös Billy Buddissa, jota voi pitää eräänlaisena veljesteoksena kuusi vuotta aiemmin kantaesitetyn Peter Grimesin kanssa. Oopperan libretto perustuu Herman Melvillen romaaniin.

Deutsche Oper Berlinin produktio on yhteistuotanto English National Operan ja Moskovan Bolšoi-teatterin kanssa. Se sai berliiniläisen ensi-iltansa vuonna 2014 ja on nyt lämmitetty lavalle uudemman kerran. Kyseessä on Brittenin muokkaama lopullinen versio vuodelta 1960, jossa näytöksiä on vain kaksi (ynnä prologi ja epilogi).

Esitys oli hyvin tehokas, kiitos David Aldenin kirkkaan näkemyksen ja pätevän ohjauksen. Kolme tuntia hujahti ihan huomaamatta, sillä kerronta piti otteessaan niin tiukasti. Paul Steinberg vastasi massiivisesta lavastuksesta, Constance Hoffman puvustuksesta ja Andy Cutbush valaistuksesta. Kapellimestarina toimi Moritz Gnann, jolle täytyy antaa hyvä arvosana intensiteetin ylläpidosta.

Richard Croft oli oivallinen kapteeni Vere. Hänen lyyrinen tenorinsa soi kauniina ja herkkänä. Croftin muodonmuutos epilogin vanhaksi, tunnontuskiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi oli loistava. John Chest (sama mies, joka lauloi eilen Dresdenissä näkemässäni The Great Gatsbyssä) oli erinomainen Billy Budd, jonka motiivit jäivät kutkuttavasti roikkumaan ilmaan ja katsojan pohdittaviksi. Gidon Saks oli pahuutta uhkuva Mr. Claggart, jonka englanti olisi kyllä kaivannut preppausta. Seth Carico, Derek Welton ja Andrew Harris tekivät hyvät suoritukset muina upseereina. Pienempien roolien esittäjistä täytyy nostaa esiin Andrew Dickinson, joka oli oikein pätevä noviisin osassaan sekä Lenus Carlson, jonka vanha merimies Dansker oli suorastaan liikuttava.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vanha suola janottaa


1.6.2017 John Harbisonin ooppera The Great Gatsby Semperoper Dresdenissä

Yhdysvaltalaisen John Harbisonin (s. 1938) ooppera The Great Gatsby sai kantaesityksensä New Yorkissa vuonna 1999. Euroopan ensiesitys oli Dresdenissä vuonna 2015, ja nyt teos palasi Semperoperin lavalle. Oopperan libretto on säveltäjän itsensä käsialaa ja se perustuu tietenkin F. Scott Fitzgeraldin tunnettuun romaaniin.

The Great Gatsbyn musiikki oli veikeä yhdistelmä modernia taidemusiikkia sekä jazzia ja swingiä. Ohjaaja Keith Warner oli luonut moniulotteisen ja realistisen kuvan dekadentista seurapiirielämästä, jossa julkisivuja pidetään yllä, vaikka kaikilla on salaisuutensa. Rakkauskiemuroista tässäkin oli lopulta kyse, eikä niihin saatu selvyyttä ilman muutamaa ruumista. Kekseliäs lavastus oli jo edesmenneen Johan Engelsin suunnittelema.

Esityksen kapellimestarina toimi Wayne Marshall, joka esiintyi urkurina Lahden Kansainvälisellä Urkuviikolla joitakin vuosia sitten. Olen törmännyt muuallakin hänen nimeensä urkurina, enkä edes tiennyt että hän tekee "rinnakkaisuraa" myös kapellimestarina. Hienosti tuntui tämäkin häneltä hoituvan lukuun ottamatta paria joukkokohtausta, joissa orkesterin ja kuoron tahtiviivat olivat vähän eri kohdissa...

Solistit olivat laulajina tasokkaita, mutta aivan kaikkien näyttelijäntaidot eivät olleet parasta A-luokkaa. Päätehtävissä olivat Elena Gorshunova (Daisy Buchanan), Raymond Very (edellisen mies Tom), Peter Lodahl (Jay Gatsby), John Chest (Nick Carraway) ja Christina Bock (Jordan Baker). Gorshunovan diktiossa olisi aika lailla parantamista, sillä tekstistä ei saanut mitään tolkkua - hän olisi aivan hyvin voinut laulaa englannin sijaan millä muulla kielellä tahansa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kateutta, valtapeliä - ja tietenkin onnellinen loppu


31.5.2017 Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera Tsaari Saltanin tarina Staatsoperette Dresdenissä

Dresdenin Staatsoperette on edellisen käyntini jälkeen muuttanut lähemmäksi keskustaa, ratavarren entiseen teollisuuskompleksiin nimeltä Kraftwerk Mitte. Uudenkarhea sali oli tyylikäs, ja kaikin puolin (myös akustisesti) aiempaa teatteria parempi. Onnea uuteen kotiin!

Hermoni olivat esityksen alkaessa melkoisen kireällä, sillä matkustaminen Dresdeniin ei mennyt ihan putkeen. Lentoni Berliiniin lähti yli tunnin myöhässä, mistä johtuen myöhästyin suunnitellusta suorasta junayhteydestä Dresdeniin - tosin vain viidellä minuutilla! Olin jo ehtinyt tsekkaamaan netistä korvaavan junayhteyden, mutta aseman virkailijan mukaan sellaista ei ole olemassa. Seuraava mahdollinen yhteys olisi kuulemma noin kahden tunnin kuluttua. Pienen väännön jälkeen hän suostui armollisesti tarkistamaan asian koneeltaan - ja hupsis, olihan siellä ko. yhteys, jonka lähtöön oli tässä vaiheessa enää kuusi minuuttia. Ehdin kuin ehdinkin laiturille ajoissa, mutta jouduin nyt matkaamaan hitailla paikallisjunilla yli tunnin pidempään ja vielä maksamaan tästä ilosta noin 40 € ylimääräistä.

Jos jaksoit lukea vuodatustani tänne saakka, et ehkä ihmettele miksi hermoni olivat kireällä. Oopperaan ehtiminen meni hyvin täpärälle, mutta kun istuin paikalleni ja esitys alkoi, niin kaikki nuo vastoinkäymiset unohtuivat. Saatoin vain nauttia oopperasta, vaikka teoksen alkupuolella musiikki oli hienoinen pettymys. Olin odottanut säkenöivää soitinnusta ja mehevää orkestraatiota, mutta kyllä näitäkin saatiin myöhemmin oopperan aikana.

Rimski-Korsakov sävelsi 15 oopperaa, joista useita ei tunneta eikä esitetä ex-Neuvostoliiton ulkopuolella lainkaan. Kansallisoopperassa on esitetty vain Tsaarin morsian - ja sekin vuonna 1927! Rimski-Korsakov on ilman muuta yksi niistä oopperasäveltäjistä, joiden tuotantoa olisi syytä tuoda Suomessakin esille. Tsaari Saltanin tarina perustuu Puškinin runoon ja sai kantaesityksensä Moskovassa vuonna 1900.

Dresdenissä ooppera laulettiin ikävästi saksaksi. Arne Bögen ohjaus oli kepeän humoristinen ja hyödynsi nukkeja sekä tanssijoita mm. välisoittojen aikana. Esimerkiksi Kimalaisen lento oli kuvitettu aivan herkullisesti. Tiuhaan vaihtuneesta lavastuksesta ja mielikuvituksellisista puvuista vastasi Hendrik Scheel.

Illan kapellimestarina oli Andreas Schüller, joka ei tehnyt ihmeempää säväytystä suuntaan tai toiseen. Tärkeimmissä tehtävissä oli ihan hyvät solistit: Tilmann Rönnebeck (tsaari), Paula Rummel, Leandra Johne ja Jeannette Oswald (siskokset), Gala El Hadidi (Babarikha), Markus Francke (tsarevitš), Akiho Tsujii (tsarevna) ja Ingeborg Schöpf (tsaaritar).

tiistai 30. toukokuuta 2017

Vivaldin pyhä sotaoratorio


30.5.2017 Antonio Vivaldin oratorio Juditha triumphans Saksalaisessa kirkossa Helsingissä

Vivaldin tiedetään säveltäneen ainakin neljä oratoriota, mutta niistä on meidän päiviimme säilynyt vain yksi - ja siitäkin on alkusoitto kateissa. Juditha triumphans devicta Holofernis barbarie vuodelta 1716 sai Helsingin Saksalaisessa kirkossa komean esityksen Kajsa Dahlbäckin jatkotutkintokonserttina. Esiintymässä olivat Suomalainen barokkiorkesteri ja Akademiska Damkören Lyran, jälkimmäinen Jutta Seppisen johdolla. Oratorio alkoi vaikuttavasti kuoron sisäänmarssilla ja ensimmäisellä sotaisalla numerolla.

Oratorion latinankielinen libretto perustuu Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvaan Juditin kirjaan. Vivaldin musiikki kuvitti hienosti kertomuksen hurjia tapahtumia ja esitys sopi erinomaisesti pienen kirkkosalin intiimiin tilaan. Mukana oli vähän dramatisointia (esimerkiksi oivallinen kuoron juhlimiskohtaus ja Holoferneen päihtyminen), kuoron liikkumista ja solistien pukuja, jotka toivat esitykseen lisämaustetta. Solistitehtävissä oli ainoastaan naisia: sopraano Kajsa Dahlbäck (Vagaus) sekä mezzot Katariina Heikkilä (Holofernes), Essi Luttinen (Juditha) ja Ylva Gruen (Abra ja Ozias). Komeasti kimmeltelivät heidän äänensä ja koloratuurikuvionsa kirkon hyvässä akustiikassa. Kaikilta solisteilta kuultiin erinomaisia numeroita. Gruen teki teknisesti varman suorituksen, mutta tulkinnallisesti hän ei aivan yltänyt kokeneempien solistien tasolle.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Avantin ja Mattilan kevään lumousta


27.5.2017 Avanti! Kamariorkesteri, joht. Olari Elts, sol. Karita Mattila, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Kamariorkesteri Avantin konsertissa musisoitiin teemalla Kevään lumous. Ohjelmisto oli avantimaiseen tapaan hyvin mielenkiintoinen keitos, joka alkoi John Cagen teoksella 4'33". Tämä pelkästä hiljaisuudesta muodostuva kappale näytti hämmentävän kovasti osaa yleisöstä. Saattoihan sen aikana pohtia, onko kyse säveltäjän vinkeästä huumorista, vakavasta taidekäsityksen kritiikistä vai jostain aivan muusta... Toisena numerona kuultiin kantaesityksenä Lauri Kilpiön teos Sinfoninen kuva. Pidin kovasti tästä kappaleesta, jossa säveltäjä kertoo pohtivansa, miten "sointilähtöinen nykymusiikki ja sinfoniset kvaliteetit ovat sovitettavissa yhteen". Hyvinhän ne olivat, kokonaisuus toimi erinomaisesti!

Ja sitten lavalle saapui kaikkien odottama, säteilevä Karita Mattila. Hän aloitti kolmella Henri Duparcin laululla (L'invitation au voyage, Chanson triste ja Phidylé). Kyllä oli samettia korville! Väliajan jälkeen kuultiin toiset kolme laulua, nimittäin Sibeliuksen På verandan vid havet, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Våren flyktar hastigt. Kaikissa lauluissa tavoitettiin tekstin sisältö, merkitykset ja sävyt niin täydelleen kuin vain Mattila osaa. Nautinollista! Aika ajoin kuulee joidenkin haikailevan nuoren Mattilan tyttömäisen raikkauden ja kirkkaiden ylä-äänien perään, mutta minua nykyinen, kypsä ja kokenut nainen puhuttelee taiteilijana paljon enemmän. Voi mitä draaman tajua ja tunnetilojen ilmentämiskykyä!

Konsertin päätti Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään "Kevät". Elts johti aika mahtipontisen, mutta eläväisen tulkinnan. Meininkiä ja vauhtia riitti kohtalaisesti myös toiseen osaan.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Rakastuin Ainoon


26.5.2017 Erkki Melartinin ooppera Aino Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera tarjoili Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistona yhden(!) konserttiesityksen Erkki Melartinin oopperasta Aino. Vuonna 1909 valmistunutta oopperaa on esitetty viimeksi Helsingissä välirauhan aikana vuonna 1941. Joten oli jo aikakin tuoda tämä teos esille!

Olen aiemminkin marmattanut siitä, miten vähän Suomessa arvostetaan ja esitetään ennen 1970-lukua sävellettyjä kotimaisia oopperoita. Monissa Euroopan maissa pidetään kantarepertoaarin ulkopuolisia "omia" oopperoita sitkeästi ohjelmistossa, vaikka ne eivät taiteellisesti olisikaan mitään suuria merkkiteoksia. Pidetäänkö siis muualla omaa kulttuuria suuremmassa arvossa? Meilläkin olisi kymmenkunta 1900-luvun säveltäjää, joiden teoksia juuri Kansallisoopperan olisi syytä pitää esillä - vaikka yksikin teos vuodessa. Jos ja kun raha ratkaisee, niin itse olisin tyytyväinen edes konserttiversioihin.

Milloin esimerkiksi Oskar Merikannon oopperoita on esitetty viimeksi Kansallisoopperassa? Aivan - 1930-luvulla. Tauno Pylkkäseltä on sentään kuultu yksi konserttiesitys viimeisten 30 vuoden aikana, mutta hänellä olisi useita kiinnostavia teoksia. Poissaolollaan loistavat esimerkiksi Selim Palmgrenin Daniel Hjort sekä Armas Launiksen, Väinö Raition ja monien muiden oopperat. Raitiota ollaan onneksi saamassa vierailuesityksenä syksyllä - kiitokset siitä jo ennakkoon! Mutta pahoin pelkään, että tämän itsenäisyyden juhlavuoden jälkeen oma oopperahistoriamme unohdetaan jälleen tylysti.

No, riittäköön tämä valitusosastoksi ja siirrytään kehuihin: Ainon esitys oli aivan mahtava kokemus. Melartinin myöhäisromanttiseen tyyliin hehkuvassa, impressionistisia sävyjä sisältävässä sävelkielessä oli jotain tavattoman vetoavaa. Wagnerin vaikutus oli selvä johtoaiheineen kaikkineen. Teoksen orkestraatio oli huikean hienoa ammattityötä ja orkesteri suorastaan loisti nuoren Klaus Mäkelän johdolla. Kyseessä oli Mäkelän debyytti Kansallisoopperassa. Jalmari Finnen libretollakin on ansionsa, ja erinomainen solistikaarti teki tekstille oikeutta. Ainona lauloi intensiivisesti Helena Juntunen ja Väinönä väkevästi Juha Kotilainen. Muissa solistitehtävissä olivat Jyrki Anttila (Jouko), Anna-Kristiina Kaappola (Ainikki) ja Jeni Packalen (Taina). Kuorokin oli tänään erinomaisessa vedossa ja kruunasi esityksen täsmällisellä ja luonteikkaalla laulullaan. Lisää tällaista, kiitos!

torstai 25. toukokuuta 2017

Kirkko-ooppera ei kolahtanut


25.5.2017 Matti Heinisen ooppera Rakkauden ateria Kouvolan keskuskirkossa

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö päätti juhlistaa reformaation merkkivuotta uudella kotimaisella kirkko-oopperalla, mikä on tietysti kannatettava ajatus. Teos tilattiin nuorelta säveltäjältä, Matti Heiniseltä, mitä voi pitää ennakkoluulottomana ratkaisuna. Ooppera sai kantaesityksensä Kuopiossa jo 10.4. ja sitä esitetään tällä erää vain muutamalla paikkakunnalla. Tuotannosta on vastannut Suomalainen Kamariooppera ja produktion taiteellisena johtajana toimi Jorma Hynninen. Libreton laati Raamatun tekstin pohjalta Veera Airas, joka on myös ohjannut teoksen.

Minuun ooppera ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Heinisen sävelkieli ei puhutellut ihmeemmin, ohjaus oli melkoisen mitäänsanomaton ja suurin osa laulajistakin tasoltaan vaatimattomia. Tämä selittyy sillä, että lähes kaikki opetuslapset olivat Sibelius-Akatemian Kuopion osaston opiskelijoita ja mukana oli joku Kuopion konservatoriostakin. Evankelista Johanneksen roolin tehnyt Jorma Hynninen jätti oopperalavat jo vuonna 2013, mutta pääsi vielä laulamaankin tässä pienehkössä tehtävässä. Esityksen kiistaton tähti oli Jeesuksen osassa ollut Kristian Lindroos. Hänen väkevää baritoniaan kelpasi kuunnella, mutta roolin esittäminen jäi kovin ohueksi. Simon Pietarina esiintynyt Ossi Jauhiainen teki myös kohtuullisen hyvän suorituksen.

Oopperan johti Heikki Liimola. Musiikista vastasi pääasiassa Jan Lehtola urkujen ääressä, lisäksi paikoin oli mukana lyömäsoittimia ja käsikelloja. Yleisökin pääsi osallistumaan, sillä teokseen sisältyi kaksi yhdessä laulettavaa virttä sekä Isä Meidän -rukous.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Nuoria solisteja ja satuoopperaa Kuusankoskella


24.5.2017 Kymi Sinfonietta, joht. Esa Heikkilä Kuusankoskitalossa Kouvolassa

Konsertin alkupuoliskolla Kymi Sinfoniettan solisteina esiintyi kuusi musiikin opiskelijaa, joiden ikähaitari oli 12-19 vuotta. Avaukseksi baritoni Okko Lakka esitti aarian Ein Mädchen oder Weibchen Mozartin Taikahuilusta. Tätä seurasi kaksi sellonumeroa: Inka-Liisa Piispa ja Faurén Elegia sellolle ja orkesterille sekä Joel Nachtigall ja 1. osa Elgarin Sellokonsertosta e-molli.

Neljäntenä numerona sopraano Lotta Pylkäs esitti kupletin Ich lade gern mir Gäste ein Johann Strauss nuoremman Lepakosta. Nuorten solistien osuuden päättivät viulisti Neea-Noora Piispa 1. osalla Mozartin Viulukonsertosta nro 3 G-duuri sekä sellisti Maria Urpalainen, joka esitti David Popperin Unkarilaisen rapsodian.

Kokonaisuus oli varsin tasokas, vaikka solisteista vanhimmat erottuivat tietysti nuoremmistaan sekä teknisesti että tulkinnallisesti. Parhaiten mieleen jäivät Okko Lakan eläytyvä ja laulullisesti jäntevä Papageno-tulkinta sekä sellistit Joel Nachtigall ja Maria Urpalainen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Jaakko Kuusiston satuooppera Prinsessa ja villijoutsenet, jonka libretto perustuu H. C. Andersenin satuun. Teos on Kuusiston ensimmäinen ooppera vuodelta 2002. Orkesteria oli vahvistettu Kotkan seudun musiikkiopiston ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston soittajilla, ja näistä oppilaitoksista oli koottu myös kuoro. Esa Heikkilä teki johtajana jämptiä ammattityötä.

Ooppera jouduttiin esittämään noin puolikkaalla lavalla, sillä orkesteri täytti toisen puolen. Tilan rajoitteet huomioiden Piia Kleimolan ohjaus oli oikein näppärä. Lavastus oli hyvin vähäistä ja sen oikeastaan korvasivat taustaseinälle heijastetut kuvat ja videot, jotka kuvittivat kohtaukset. Puvustuksen oli suunnitellut Seija Kiuru.

Solisteina esiintyivät Emilia Vesalainen-Pellas (Eliisa), Leena Arffman (kuningatar eli äitipuoli), Helena Berg (eukko/haltija), Kai Huopainen (kuningas), Peter Nordman (nuori kuningas) ja Juha Pikkarainen (piispa). Joukossa oli useita minulle tuntemattomia kymenlaaksolaisia kykyjä, jotka ovat esiintyneet myös ammattilavoilla. Prinssien osissa olivat Irene Sipari-Vilhunen, Hannele Vaniala, Niina Villanen ja Varpu Eronen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Meriseikkailu oopperamaailmassa


21.5.2017 Howard Moodyn ooppera Sindbad - A Journey Through Living Flames Cité de la musique-Philharmonie de Parisissa

Cité de la musique-Philharmonie de Parisin "vanhan rakennuksen" eli nykyisin Philharmonie 2:n konserttisalissa esitettiin englantilaisen Howard Moodyn ooppera Sindbad. Se kantaesitettiin joitakin vuosia sitten Brysselin La Monnaiessa, ja säveltäjä sovitti teoksen uudelleen tätä Orchestre de Parisin tuotantoa varten.

Amélie Pariasin ohjaus nojasi suuren lapsikuoron hyödyntämiseen ja liikutteluun sekä lavalla että salin muissa osissa. Solistitehtävissä olleet sopraano Laura Holm ja baritoni Mathieu Gardon olivat kaikin puolin toimiva ja laulullisesti tasapainoinen pari. Moodyn helposti lähestyttävää musiikkia soitti pieni, kaiketi 13-henkinen orkesteri, jota johti jämptisti viittoen Lionel Sow.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Mozartin pikkusievä varhaisooppera


20.5.2017 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Bastien und Bastienne Opéra National de Parisin Amphithéâtre Bastillessa

Opéra Bastillen amfiteatteri kantaa Olivier Messiaenin nimeä, vaikka säveltäjän tuotantoon kuuluu vain yksi ooppera. Nyt tällä pienellä näyttämöllä esitettiin kuitenkin Mozartin teos, tarkemmin sanoen hänen vuonna 1768 (eli 12-vuotiaana) säveltämänsä yksinäytöksinen Singspiel Bastien und Bastienne. Kuulimme siitä kylläkin ranskankielisen version Bastien et Bastienne. Sävellys ei tietenkään yltänyt Mozartin kypsempien mestariteosten tasolle, mutta miellyttävää ja paikoin idearikasta musiikkia tässäkin teoksessa kuultiin.

Mirabelle Ordinaire oli siirtänyt 1700-luvun alun paimenkylän tapahtumat tivolimaailmaan. Ratkaisu oli toimiva monessakin mielessä - ei vähiten siksi, että tuotanto oli suunnattu "nuorelle yleisölle", johon tivolin visuaalisuus vetoaa. Ohjauksessa oli mukavia oivalluksia, joita Philippine Ordinairen lavastus ja Philippe Albaricin valaistus tukivat erinomaisesti. Mainiot puvut oli suunnitellut Sylvie Blondeau.

Myös esiintyjät olivat varsin nuoria. 12-henkistä orkesteria johti Iñaki Encina Oyón, joka osoittautui musikaaliseksi ja osaavaksi kapellimestariksi. Solistit Pauline Texier (Bastienne), Juan de Dios Mateos Segura (Bastien) ja Andriy Gnatiuk (Colas) olivat iästään huolimatta jo ammattitaitoisia ja ilmaisuvoimaisia laulajia sekä mainioita näyttelijöitä.

Yllätyskonsertti Saint-Séverinissä


20.5.2017 Hina Ikawa, urut ja Mayako Ito, laulu Église Saint-Séverinissä Pariisissa

Osuin kävelemään tutun Saint-Séverinin ohi lauantai-iltapäivänä ja poikkesin sisään. Kirkossapa oli juuri alkamassa konsertti, jota oli tietenkin jäätävä kuuntelemaan. Urkuri Hina Ikawa ja sopraano Mayako Ito esittivät kappaleita mm. Mendelssohnilta, Alainilta, Vierneltä, Saint-Saënsilta, Faurélta ja Mozartilta. Ihan oli hieno ja tasapainoinen konsertti, jonka helmi oli Iton kirkas ja miellyttävä sopraanoääni.

Dresdeniläiset Pariisissa


19.5.2017 Sächsische Staatskapelle Dresden, joht. Christian Thielemann, sol. Renée Fleming Théâtre des Champs-Élyséessä Pariisissa

Dresdenin Staatskapelle esiintyi Pariisissa parin konsertin verran Christian Thielemannin johdolla. Ensimmäisen eli perjantai-illan konsertin ohjelmassa oli Richard Straussin musiikkia ja solistina yhdysvaltalainen sopraano Renée Fleming.

Konsertti alkoi laulusarjalla Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) op. 150. Thielemann seurasi laulusolistia aivan uskomattoman hienosti, ja miten sävykästä orkesterin soitto olikaan! Fleming tulkitsi laulut hienostuneella ja älykkäällä otteella, mutta jotenkin hauraalta hän kuulosti tällä kertaa. Ei tietoakaan äänen entisestä oopperalava-loistokkuudesta! Thielemann joutui komentamaan orkesteria soittamaan hiljempaa lukuisia kertoja, ettei Flemingin herkkä ääni olisi jäänyt jalkoihin (ja siltikin se jäi pari kertaa). Saas nähdä enteileekö tämä uraansa lopettelevan sopraanon olevan oikeasti finaalissa. Tarkkailua ja vertailua on hyvä tehdä syyskuun alussa, kun Fleming tulee vielä esiintymään Helsingissä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alppisinfonia eli Eine Alpensinfonie op. 64. Dresdeniläisillä on aina ollut erikoissuhde "omaan" Straussiinsa (mm. useimmat säveltäjän oopperat kantaesitettiin kaupungissa) ja sen kyllä kuuli. Alppisinfonia on minusta kuulostanut aiemmin lähinnä tylsältä tilkkutäkiltä, mutta Thielemannin johdolla esitys oli erinomainen.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

"Vakavarainen vanhapoika etsii naista tositarkoituksella"


13.5.2017 Gaetano Donizettin ooppera Don Pasquale Kuusankoskitalossa Kouvolassa

Pohjois-Kymen musiikkiopiston tämän vuoden oopperatuotantona nähtiin Donizettin Don Pasquale. Se sai ensi-iltansa jo huhtikuun lopulla Kouvola-talossa ja kuuden näytöksen jälkeen oli vuorossa vielä pari esitystä Kuusankoskitalossa.

Ooppera esitettiin alan monitoimimies Hannu Heikkilän (1922-2003) vanhana suomennoksena, mikä toi esitykseen aivan oman sävynsä verrattuna alkuperäistekstiin. Valerijs Avramenko johti pientä, vain 11-henkistä Vox musicae -orkesteria. Soitto kulki erinomaisesti, mutta salin hankalassa akustiikassa orkesterin balansoiminen laulajien kanssa ei aina onnistunut.

Don Pasquale oli Pia Lunkan ensimmäinen oopperaohjaus, mitä ei välttämättä uskoisi lopputuloksen perusteella. Ohjaus oli nimittäin niin toimiva ja sujuva, ja komiikkaa annosteltiin sekä tilanteita rakennettiin taitavasti. Miellyttävän lavastuksen ja puvut oli suunnitellut Tarmo Tanttu, valoista vastasi Jori Pölkki.

PKMO:n oopperakuoro teki hyvän vaikutuksen laulamalla tarkasti ja puhtaasti, mutta sävyjä unohtamatta. Solisteista Heikki Aalto (Don Pasquale) ja Riku Pelo (Tohtori Malatesta) sekä lauloivat erinomaisesti että olivat myös mainioita näytteleviä koomikoita. Terhi Solanterä (Norina) selvitti vaativat numeronsa vaivattomasti, mutta diktion selkeydessä olisi vielä parannettavaa. Pekka Kuivalaisen (Ernesto) laulussa oli paikoin horjuvuutta ja puskemista, joka hävitti äänestä kaikki sävyt. Jukka Mörsky oli mainio pienessä roolissaan päihtyneenä Notaarina.

torstai 11. toukokuuta 2017

Venäläisiä herkkuja Lahdessa


11.5.2017 Sinfonia Lahti, joht. Okko Kamu, sol. Jonathan Roozeman, sello Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden konsertti alkoi Šostakovitšin Sellokonsertolla nro 1 Es-duuri. Nuori sellisti Jonathan Roozeman oli aivan elementissään ja yhteistyö kapellimestarin kanssa toimi saumattomasti. Että osasikin sello soida tunnetta tihkuen! Kamu balansoi esityksen aivan erinomaisesti, joten sello ei peittynyt orkesterin alle kertaakaan (tätä on joskus tapahtunut muissa kuulemissani esityksissä). Kappaleen jälkeen Roozeman kiitti orkesteria ja yleisöä residenssitaiteilijakaudestaan ja soitti ylimääräisenä Sarabande-osan jostain J. S. Bachin sellosarjasta.

Väliajan jälkeen päästiin nauttimaan Stravinskyn Petruška-baletin musiikista. Tämäkin oli aivan nappisuoritus Kamulta ja orkesterilta! Teoksen jännät käänteet ja tahtilajivaihdokset selvitettiin ongelmitta, ja koko esitystä leimasi eräänlainen leikkisyys. Kamu piti yllä vauhtia eikä säästellyt vaskien tehoissa.

Konsertin jälkeen oli mahdollisuus kuulla samaan hintaan vielä kevätillan kamarimusiikkina Schubertin Jousikvintetto C-duuri. Soittajina olivat viulistit Hannaliisa Pitkäpaasi ja Annikaisa Tikkala, alttoviulisti Lasse-Matti Laakso sekä sellistit Sanna Palas-Lassila ja Jonathan Roozeman. Esitys oli taidokas ja tunnelmaltaan vahva, mutta jaksamisen rajat alkoivat tulla yleisöllä vastaan. Ehkä jokin vähän lyhyempi kappale olisi ollut paikallaan...?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Täyden kympin Mozart-laulua!


9.5.2017 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. René Jacobs, sol. Sophie Karthäuser, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin konserttisarjassa saatiin jälleen johtajavieraaksi belgialaissyntyinen vanhan musiikin guru René Jacobs. Laulusolisti oli myös belgialainen, sopraano Sophie Karthäuser. HeBO jatkaa tällä ohjelmalla Euroopan-kiertueelle ja konsertoi toukokuun aikana kuudella paikkakunnalla Espanjassa, Saksassa ja Belgiassa.

Ohjelma aloitettiin viisiosaisella sarjalla Joseph Martin Krausin oopperasta Dido och Aeneas. Hienoa oli hebolaisten soitto, vaikka Aapo Häkkisen fortepiano ei meinannutkaan kuulua katsomoon saakka ja Jacobsin johtaminen oli aika merkillisen näköistä. Krausin teos esitettiin kuulemma nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Sitä seurasi kolme Mozartin aariaa: Basta, vincesti, Alma grande e nobil core sekä Bella mia fiamma, addio.

Väliajan jälkeen siirryttiin Beethoveniin: Aluksi aaria Ah! perfido ja perään Sinfonia nro 1 C-duuri. Beethovenin sinfoniat ovat kuulemma Jacobsin uusi aluevaltaus; hän ei ole johtanut niitä koskaan ennen. Minä kyllä pidin hänen näkemyksestään, olipahan hieman tavallisuudesta poikkeava esitys periodisoittimilla.

Karthäuser osoittautui aivan uskomattoman hienoksi, etten sanoisi täydelliseksi Mozart-sopraanoksi. Hänen laulunsa oli kuulasta, raikasta, sävykästä, luonnollista, linjakasta, tunteikasta ja ties mitä - adjektiiveja voisi listata paljonkin. Aivan upeita esityksiä, en muistakaan milloin olisin kuullut livenä näin hienosti tulkittuina Mozartin (ja Beethovenin) konserttiaarioita. Ylimääräisenä saimme onneksi vielä Mozartin aarian Nehmt meinen Dank, ihr holden Gönner. Aah, hunajaa korville!

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kunnon satsaus lastenoopperaan


5.5.2017 Jaakko Kuusiston ooppera Koirien Kalevala Kuopion kaupunginteatterissa

Savonlinnan Oopperajuhlien tilaamaa Koirien Kalevala -oopperaa esitettiin täysille katsomoille kesinä 2004, 2005 ja 2007. Tämän jälkeen teos on päässyt lavalle ainakin Oulussa vuonna 2009 ja Naantalissa vuonna 2010. Itse en ole aiemmin vaivautunut tätä oopperaa katsomaan, mutta nyt tuli tilaisuus korjata puute Kuopiossa, jossa huhti-toukokuun esitykset ovat myös myyneet erittäin hyvin. Teosta on usein kutsuttu lastenoopperaksi, mikä saattaa turhaan karkottaa varttuneempaa yleisöä. Kyllä tämä reilun tunnin pläjäys toimii aikuisikään ehtineellekin oikein hyvin!

Paikallisen kaupunginteatterin, Savonia-ammattikorkeakoulun ja Kuopion konservatorion yhteistuotannossa lähes kaikki esiintyjät ja orkesterin jäsenet olivat opiskelijoita. Kapellimestarina toimi Rauno Tikkanen. Virpi Rautsialan ansiokas ohjaus ei sortunut ns. lastenoopperoiden perisyntiin eli yleisön aliarvioimiseen, vaan oli monitasoinen, älyllisiäkin virikkeitä tarjoava, nokkela ja toimiva. Tapahtumia ja visuaalisuutta oli paljon, jotta pienempienkin katsojien mielenkiinto pysyi yllä. Mukana oli lavalla hortoillut Herra Hakkarainen, tanssijoita ja orkesterimontun molempiin päihin jaettu kuoro. Riitta Röpelinen oli suunnitellut hauskan puvustuksen ja Tarja Väätäinen yllättävän monipuolisen lavastuksen.

Jaakko Kuusiston musiikki toimi erinomaisesti kohtausten osana sisältäen monia hauskoja lainoja tai viittauksia. Sami Parkkisen libretto oli myös mainio - erityiskiitos siitä, että Kalevalan vanhahtavaa kieltä ja nykylapsille "outoja" sanoja oli otettu jonkin verran mukaan. Solisteista Väinämöisen roolin tehnyt Henri Tikkanen oli omaa luokkaansa. Tämä ei tietysti ole ihmekään, sillä hän opiskelee Sibelius-Akatemiassa ja omaa jo kokemusta esiintymislavoilta. Muista laulusolisteista parhaimman vaikutuksen tekivät Johanna Nylund Lemminkäisen äitinä ja Jukka Onttonen Ilmarisena. Vertti Aittola oli aivan mainio näyttelijä osassaan Lemminkäisenä, joka toimi tarinan kertojakissana.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Taas Gluckia Jyväskylässä


1.5.2017 Christoph Willibald Gluckin ooppera Paride ed Elena Siltasalissa Jyväskylässä

Vapun brunssi ja muut normaalit kuviot jäivät minulta väliin, kun suuntasin tällä kertaa Jyväskylään. Paikallisen ammattikorkeakoulun musiikin koulutus oli näet tuottanut useiden kumppaneiden kanssa Gluckin oopperan Paride ed Elena (suom. Paris ja Helena).

Paride ed Elena vuodelta 1770 on viimeinen Gluckin Wienin-kauden ns. reformioopperoista, joiden libretot laati Ranieri de' Calzabigi. Jyväskylässä teos esitettiin nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomessa. Minäkään en ollut nähnyt tätä oopperaa aiemmin, joten siinä oli lisäsyy lähteä Keski-Suomen suuntaan.

Ooppera kertoo Troijan prinssi Pariden (Paris) ja Spartan kuningatar Elenan (Helena) rakkauden kiemuroista. Kuvioon ovat sotkeutuneet jumalattaret Afrodite, Hera ja Pallas Athene sekä Eros-jumala. Ville Saukkosen ohjaus aloitti tyylikkäästi tapahtumien pohjustamisen jo alkusoiton aikana. Toteutus oli selkeä ja levollinen, ja ohjaus hyödynsi hyvin kuoroa sekä tanssijoita. Saukkonen oli suunnitellut myös lavastuksen ja puvustuksen.

Produktion hyvää kokonaisarvosanaa puolsivat myös laulusuoritukset. Taru Haili ja Miia Saari olivat erinomaisia päärooleissa, joissa oli todella paljon laulettavaa. Muissa tehtävissä esiintyivät Kaisu Tajakka, Sanna Laakso, Katariina Poikela, Heikki Niininen, Ulrika Ekström ja Leila Saari. Ohjaaja oli hieman laajentanut henkilögalleriaa, ehkä saadakseen lavalle lisää elämää. Kuoro lauloi osuutensa tarkasti ja vaikuttavasti. Orkesteria johti Anna Vähäsöyrinki, joka teki varsin hyvää työtä, vaikka pieniä ajoitus- ja balanssiongelmia olikin. Soittajisto pystyi elävään, lämpimään ja sävykkääseen musisointiin, jota rikkoivat ajoittaiset vaskien epäpuhtaudet.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Rakkautta ja taikoja kesäyössä


29.4.2017 Benjamin Brittenin ooppera A Midsummer Night's Dream Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian Oopperan kevään tuotantona oli Brittenin A Midsummer Night's Dream eli Kesäyön unelma vuodelta 1960. Teoksessa on peräti 19 solistitehtävää, joten se sopii hyvin opiskelijatuotannoksi. Tällä kertaa apuja oli saatu Britanniasta, sillä produktion ohjasi Shakespeareen perehtynyt Victoria Newlyn Royal Academy of Musicista ja visuaalisesta suunnittelusta vastasi Yannis Thavoris. Solistit saivat viikon ajan erityisvalmennusta 90-vuotiaalta Dorothy Irvingilta, joka tunsi Brittenin (1913-1976) ja tämän puolison Peter Pearsin, ja joka tuntee läpikotaisin myös säveltäjän tyylin ja tämän oopperan. Varmasti ainutkertainen tilaisuus!

Newlynin ohjaus sijoitti oopperan tapahtumat nykyajan festarimaailmaan. Näkemässäni produktion viimeisessä esityksessä Helsinki Sinfoniettaa johti Markus Lehtinen. Ilta oli musiikillisesti tasapainoinen, ja kappale oli selvästi tullut soittajille tutuksi. Tärkeimmissä rooleissa esiintyivät pätevästi mm. Alina Koivula (Tytania), kontratenori Aleksan Chobanov (Oberon), Elisabet Petsalo (Hermia), Tiitus Ylipää (Demetrius) ja Annika Leino (Helena). Visa Kohva teki onnistuneen roolityön Bottomin osassa ja Heikki Hattunenkin (Flute) pääsi hassuttelemaan huoltomiehenä. Lysanderina vieraili Johannes Pietzonka Leipzigista ja Nea Alanko oli aivan mainio vikkelänä Puckina.

Gustav Djupsjöbackan jäähyväiskonsertti


28.4.2017 Die alten, bösen Lieder -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Lied-voittoinen päiväni huipentui illan konserttiin Musiikkitalon Camerata-salissa. Sibelius-Akatemian liedmusiikin lehtorin virasta eläkkeelle jäävä Gustav Djupsjöbacka esiintyi kolmen laulajan kanssa. Ohjelmaksi oli valikoitunut kolme laulusarjaa, jotka ovat käsiohjelman mukaan olleet Djupsjöbackalle tärkeitä hänen uransa aikana ja joita hän pitää liedkirjallisuuden eräinä kaikkein hienoimpina edustajina.

Konsertin aloitti baritoni Kristian Lindroos Schumannin Dichterliebe-sarjalla. Väliajan jälkeen oli vuorossa baritoni Henri Tikkanen ja Poulencin Tel jour, telle nuit. Ohjelman päätti mezzosopraano Monica Groop Griegin laulusarjalla Haugtussa. Pianistina kaikissa toimi siis Gustav Djupsjöbacka.

Kokonaisuus oli aivan mykistävän hieno - näin tasokkaassa lied-konsertissa en ole vähään aikaan ollut. Nuoret miessolistit ylittivät itsensä, ja tekivät kunniaa taiteenalalleen. Griegin Haugtussasta kuulin aiemmin iltapäivällä hyvän tulkinnan, mutta Groop pisti osaamisensa ja kokemuksensa voimalla muutaman pykälän paremmaksi. Ja juhlakalu Djupsjöbackan herkästi reagoivaa, tunteista kumpuavaa pianismia ei voi liiaksi suitsuttaa.

Olin ehtinyt ostaa lipun samalle illalle Stavangerin sinfoniaorkesterin konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Eipä jäänyt harmittamaan, että laitoin tuon lipun kiertoon ja jäin sen sijaan Helsinkiin liedin pariin. Onneksi Yle radioi jäähyväiskonsertin suorana, ja se on kuunneltavissa Areenassa vielä lähes kuukauden ajan.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Liedkonsertti venäläisissä tunnelmissa


28.4.2017 Reetta Haavisto, sopraano, Antti Pakkanen, bassobaritoni & Tuomas Juutilainen, piano Finlandia-talossa Helsingissä

Helsingin Koomisen Oopperan kevään liedkonserttien sarja eteni jo toiseksi viimeiseen konserttiin, jonka teemamaa oli Venäjä. Alun perin esiintyjinä piti olla Markus Suihkonen ja Kiril Kozlovsky, mutta Haavistoa, Pakkasta ja Juutilaista saatiin.

Konsertin aloitti Antti Pakkanen, joka lauloi viisi Rahmaninovin laulua. Reetta Haavisto käväisi lavalla esittämässä Tšaikovskin kappaleen Otchego? ja Pakkanen palasi laulamaan samalta säveltäjältä laulut Net, tol'ko tot, kto znal ja Serenada Don-Zhuana.

Myös Haavisto pääsi Rahmaninovin pariin, ja esitti häneltä neljä laulua. Konsertin päätteeksi kuultiin kaksi duettoa, ensin Rahmaninovilta Dva proshchanija ja toiseksi Tšaikovskilta Shotlandskaja ballada.

Konsertissa kuultiin kautta linjan taidokkaita ja puhuttelevia esityksiä. Ehkä Pakkasen Rahmaninov-lauluissa oli hieman yksioikoisuutta, eli hän lauloi niitä melko lailla saman kaavan mukaan. Tunnelmaltaan hilpeämmässä Ikalos' li tebe, Natasha? -kappaleessa hän onnistui erittäin hyvin, samoin lopun duetoissa. Haavisto ui hieman paremmin sisälle Rahmaninovin tunnetiloihin ja esitti kaikki kappaleet erinomaisesti eläytyen.

Konsertin loistajaksi nostaisin kuitenkin teknisesti suvereenin Tuomas Juutilaisen. Olipahan upeaa pianismia nuorelta mieheltä: liikuttavaa herkkyyttä, surua ja alakuloa ja mitä vaan tarvittiin. Fantastista! Tulevalle korrepetiittorille työskentely laulajien kanssa on tietysti "peruskauraa", mutta kyllä Juutilainen jo nyt osoittaa kykyjä enempään, ykkösluokan liedpianistiksi.

Johan oli matinea!


28.4.2017 Cameratan opiskelijamatinea Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian opiskelijamatineassa kuultiin tällä kertaa todella erikoinen ja monipuolinen ohjelma. Sen aloitti Juulia Pölönen soittamalla kanteleella Jukka Tiensuun kappaleen Manaus - aavesonaatti kanteleelle. Perään kuultiin minulle aivan tuntemattoman Carl Stamitzin (1745-1801) Alttoviulukonsertto D-duuri. Sen esittivät alttoviulisti Laura Lamminmäki ja pianisti Matilda Kärkkäinen.

Laulumusiikki on opiskelijamatineoissa harvinaista herkkua, mutta nyt sellaista saatiin reilu annos: mezzosopraano Ylva Gruen ja pianisti Jenna Ristilä esittivät Griegin Haugtussa-laulusarjan lukuun ottamatta sen kolmatta laulua. Ihan kiva oli tulkinta!

Richard Straussilta kuultiin Konsertto D-duuri oboelle ja pienelle orkesterille. Oboeta soitti Lore Neubert ja orkesterina toimi Irina Zahharenkova pianollaan. Matinean päätti lyömäsoittaja Antti Ohenoja kahdella hyvin jännällä kappaleella: Timothy Ferchenin Sideman pikkurummuille ja ääninauhalle sekä Iannis Xenakisin Psappha. Jälkimmäisessä oli menoa ja meininkiä niin, että pari kertaa Ohenojan lyönti ei edes osunut rumpuun.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Suomen nuori Pavarotti ja kumppanit


27.4.2017 O sole mio - Aurinkoni -konsertti Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Daniel Barenboimin johtaman West-Eastern Divan Orchestran yli sadan euron liput olivat turhan suolaisen hintaiset, joten valitsin Musiikkitalon sijaan illan ohjelmaksi konsertin Aleksanterin teatterissa.

Tenori Mika Nisulan lisäksi tässä dramatisoidussa konsertissa esiintyi sopraano Silja Aalto, joka korvasi sairastuneen Mari Karjalaisen. Aalto lauloi muutaman aarian tenorimme ollessa selvästi pääosassa. Mukana esityksessä oli myös Nisulan vaimo ja kaksi pientä poikaa. Urkurina piti olla Kalevi Kiviniemi, mutta mestari oli vaihtunut toiseen (tosin huomattavasti nuorempaan) Pohjanmaan poikaan, Jimi Järviseen. Hän aloitti konsertin O sole mio -teemasta rakennetulla alkusoitolla.

Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin La donna è mobile (Verdin Rigolettosta), O mio babbino caro (Puccinin Gianni Schicchista), Recondita armonia (Puccinin Toscasta), Mimìn aaria Donde lieta usci (Puccinin La bohèmesta), Una furtiva lagrima (Donizettin Lemmenjuomasta), E lucevan le stelle (Toscasta) ja Vesti la giubba (Leoncavallon Pajatsosta).

Väliajan jälkeen olivat vuorossa Ernesto De Curtisin laulu Non ti scordar di me, kolme numeroa La bohèmesta: Che gelida manina, Sì. Mi chiamano Mimì ja duetto O soave fanciulla. Ja lopuksi kolme laulua: Cesare Andrea Bixion Parlami d'amore Mariú, Ernesto De Curtisin Torna a Surriento sekä Eduardo di Capuan O sole mio. Ylimääräisenä saimme Nessun dorman Puccinin Turandotista, kuten yleisössä joku veikkasi jo konsertin alussa.

Italialaisen musiikin ja paljolti Puccinin parissa siis oltiin, Nisulan äänityypille hyvin sopien. Molemmat laulusolistit ansaitsevat kehuja hienoista tulkinnoista ja teknisestä osaamisesta. Nisula oli kuulemma ollut viikolla vähän kipeänä, mikä kuului muutaman kerran pienenä rosona äänessä sekä kurkun selvittelynä loppupuolen kappaleiden välissä. Mutta paikoin tenoriääni soi niin uljaana ja metallisena, että moiset pienet kauneusvirheet unohtuivat.

Jimi Järvinen oli oivallinen urkuri, joka pääsi esittelemään taitojaan urkuimprovisaationumerossa toisella puoliajalla. Digitaaliurut kuulostivat paikoin melko kamalalle, mutta tämä johtui apparaatista itsestään sekä Aleksanterin teatterin äänentoistolaitteista - ei missään tapauksessa soittajasta.

Konsertti olisi toiminut aivan loistavasti ilman päälleliimattua ja mitäänsanomatonta dramatisointia, joka ei mielestäni tuonut iltaan lainkaan lisäarvoa. Varsinkin kun ensimmäisellä puoliajalla dramatisoitu osuus jäi muutaman repliikin mittaiseksi ja enimmäkseen Nisula vain lauloi paikallaan seisten sekä levitellen käsiään Pavarottin tyyliin. En ymmärtänyt - turhaa työtä koko lavan rekvisiitta ja juonentynkä.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Karita Mattila saksalaisen liedin parissa


26.4.2017 Karita Mattila, sopraano & Ville Matvejeff, piano Tampere-talossa

Karita Mattila esiintyy tänä vuonna Suomessa useita kertoja. Näistä ensimmäinen oli lied-konsertti Tampere-talossa yhdessä pianisti Ville Matvejeffin kanssa. Ilta oli lähtölaukaus heidän kiertueelleen, joka vie toukokuun aikana Strasbourgiin, Lontooseen, Geneveen, Lissaboniin, Wieniin ja Zürichiin.

Mattila ei ole suuremmin profiloitunut saksalaisen liedin esittäjänä, vaikka sitä on usein ollutkin mukana hänen konserttiohjelmissaan. Nyt saimme harvinaista herkkua, kun koko konsertti oli omistettu tälle taiteenlajille. Alkuun kuultiin Brahmsin Zigeunerlieder-sarjasta kahdeksan laulua. Mattilan tulkinnat olivat eloisia, temperamenttisia ja vähän koreografiaakin oli mukana. Wagnerin Wesendonck Lieder -sarjassa siirryttiin aivan toisenlaisiin, osin alakuloisiinkin tunnelmiin. Mattila lauloi erinomaisen sielukkaasti ja levollisesti.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alban Bergin opus 2 eli Vier Lieder. Hienoa oli solistimme tulkinta ja eläytyminen näissäkin, vaikka yleisön sitkeä yskäkuoro parhaansa mukaan yrittikin sabotoida ja latistaa tunnelman. Ohjelman päätteeksi kuultiin seitsemän liediä Richard Straussilta, kaikki eri opuksista. Mattilan suvereeni tekniikka, taipuisa ääni ja pitkä laululinja pääsivät näissä todella oikeuksiinsa. Esimerkiksi Wiegenliedin esitys oli taivaallisen kaunis.

Ville Matvejeff osoitti läpi ohjelman suurta taitoa, sävykkyyttä ja yksityskohtien tajua. Esiintyjät saivat aivan valtavat suosionosoitukset; valtavuuteen vaikutti myös se, että suuri sali oli täynnä yleisöä. Vastaanotto innoitti Mattilan ylimääräisiin ja tarinoimaan yleisölle niiden välissä. Ensimmäinen ylimääräinen oli kertakaikkisen huikea esitys Friedrich Holländerin tangosta Eine kleine Sehnsucht. Sävellys on vuodelta 1930. Toinen encore-kappale oli mukavana suomalaisyleisön huomiointina Oskar Merikannon Kun päivä paistaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Urkumusiikin "paha poika" kävi Helsingissä


23.4.2017 Cameron Carpenter, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Yhdysvaltalaista Cameron Carpenteria (s. 1981) on usein tituleerattu urkumusiikin supertähdeksi. Jo nuorena laajaan tietoisuuteen noussut urkuri on kohahduttanut villeillä tempuillaan ja esityksillään sekä usein epäortodoksisilla rekisteröinneillään ja sovituksillaan. Hän on tietoisesti rikkonut esityskäytäntöjen ja perinteiden sääntöjä tai rajoja, mikä on tietysti saanut puristit näkemään punaista. Mutta olipa miehen persoonasta ja taiteesta mitä mieltä tahansa, niin hän on saanut urkumusiikille valtavasti uusia ystäviä ja kuulijoita.

Nykyisin Carpenter kiertää maailmaa enimmäkseen itse suunnittelemansa International Touring Organin (ITO) kanssa. Ja hyvä onkin, sillä Musiikkitalomme konserttisalista urut puuttuvat edelleen. (Mikä - sivumennen sanoen - on kansallinen häpeäpilkku. Miksi esim. Organum-seura ei ole organisoinut kampanjaa, jonka tuotolla soittopeli saataisiin hankittua? Onnistuttiinhan Lahden Sibeliustaloonkin hankkimaan urut lahjoitus- ja keräysvaroin.) Itse en pääsääntöisesti ole elektronisten urkujen ystävä, mutta melkoisen jännäksi apparaatiksi puoli lavaa täyttänyt Carpenterin masiina osoittautui.

Konsertti käynnistyi alkusoitolla Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista. Se oli selvästi tarkoitettu luulot pois ottavaksi avausnumeroksi, ja toimi sellaisena hyvin. Minuun esitys ei kuitenkaan kolahtanut. Sovitus oli ylenpalttisen täyteen ahdettu; eri äänikertoja ja efektejä oli käytössä samanaikaisesti aivan liikaa. Myös seuraava kappale, J. S. Bachin Contrapunctus 9, oli raskasta kuunneltavaa, sillä soitto puuroutui monissa kohdissa.

Väliin saatiin Astor Piazzollan kepeä tango Oblivion, jonka Carpenter toteutti kivasti bandoneón-sointeineen. Ja sitten palattiin Bachin pariin: Preludi ja fuuga h-molli BWV 544 soi kauniina ja rauhallisena tulkintana. Nyt Carpenter malttoi olla säätämättä liikaa... Ensimmäisen puoliskon päätti Louis Viernen Carillon de Westminster, johon digitaaliuruista löytyi hienot Big Benin kellonlyönnit.

Paussin jälkeen Carpenter saapui lavalle mikrofonin kanssa ja luetteli konsertin kappaleet. Hänelle oli selvinnyt väliajalla, ettei yleisö ollut saanutkaan präntättyä ohjelmaa. Tämä oli kiva paikkaus, mutta vielä kun urkurimme oppisi lausumaan Bachin nimen oikein! Soittoa jatkettiin Skrjabinin Pianosonaatilla nro. 4 ja perään J. S. Bachin koraalialkusoitolla O Mensch, bewein' dein' Sünde groß BWV 622.

Seuraavaksi oli vuorossa kolme improvisaatiota, joissa Carpenter pääsi esittelemään ihmeurkujensa ominaisuuksia ja valikoimaa koko rahan edestä. Kolmas kappale oli aivan hulvaton huumoripläjäys. Tästä palattiin vakavampiin tunnelmiin Bachin kanssa. Suosikkeihini kuuluva Passacaglia ja fuuga c-molli BWV 582 soi upeasti, tarkasti ja lämpimästi, joskin paikoin turhankin ripeästi.

Vähälukuinen yleisö oli selvästi hullaantunut Cameron Carpenterin lumoavaan esiintymiseen ja virtuoottiseen soittoon. Hän todella näytti joissakin kappaleissa mallia jalkiotyöskentelyyn! Saimme peräti kolme ylimääräistä, ehkä mahtavista suosionosoituksista johtuen. Huikea oli konsertti, vaikka en kaikkiin sovituksiin ja esityksiin ihastunutkaan. Mutta sehän juuri on Carpenterin tavaramerkki...